Mike Masnickin näkemys musiikkibisneksen tulevaisuudesta

Mike Masnickin esitys siitä, miten Nine Inch Nails on ottanut digitaalisen ajan musiikkijulkaisemisen haltuunsa ilman tekijänoikeusrajoituksia, muotoilee parhaiten nykyisen käsitykseni miten kulttuurialan ihmisten pitää tuottaa elantonsa. Muiden ei tarvitse tehdä elantoaan juuri samalla tavalla, mutta pohjalla pitää olla lähestymistapa, jossa tarjotaan kuluttajille syy ostaa. (Masnickin esityksessä on muitakin esimerkkejä kuin Nine Inch Nails, joka loi yleisönsä alunperin levy-yhtiöiden avulla.)

En ole perehtynyt asiaan kovin hyvin, mutta maallikkonäkemykseni mukaan mitään muuta järkevää tietä ei ole. Tiedän omalta osaltani, että olen valmis maksamaan, ja maksankin jo, kulttuurista. Uskon myös, että myös suurin osa muistakin ovat valmiita maksamaan, kunhan myynnissä on jotain muutakin kuin "syyllisyydestä vapauttamista". Se on mahdollista ilman jo järjettömyyksiin käyvää rajoittamista.



Leadership Music Digital Summit 2009 - Entire Mike Masnick keynote presentation, 3/25/09 from Leadership Music Digital Summit on Vimeo.

Aikaansaamisen peruspilareita

Uskon nykyään, että viivyttelyn ongelmaa ei voi ratkaista metodologisesti. Mutta on jotain perusperiaatteita, joiden tietäminen voi auttaa. Kun nämä periaatteet on sisäistänyt, niin itsestä ei tunnu siltä, että toimisi jonkun järjestelmän pohjalta. Ei tunnu siltä, että olisi ratkaissut ongelman, mutta itse aikaansaaminen onnistuu paljon paremmin.

• Glukoosi.
• Älä yritä puristaa tahdonvoimaa, jos glukoosi on loppunut vaan tankkaa lisää energiaa. 
• "Do It Now" -periaate. 
• Järjestä hommat sekventaalisesti jos mahdollista ja tee järjestyksessä. (Sekventaalinen järjestys ei kuitenkaan saa olla prioriteettiin perustuva.)
• Hyperbolisen diskonttaamisen väistäminen
• Hyperbolinen diskonttaaminen on sisäänrakennettu ominaisuus (mm. ihmisillä), joka saa meidät preferoimaan tavoitteita, jotka ovat lähempänä tulevaisuudessa. 
• Siinä vaiheessa, kun joutuu tämän vertailun armoille, on yleensä jo hävinnyt. 
• Priorisointi ja tehtävien välillä valitseminen yleensä vie tähän. 
• Lopputuleman visualisoiminen
• Juju ei ole siinä, että pilkkoo tehtävän tarpeeksi pieniin osiin. 
• Vaan siinä, että löytää homman, jonka valmiiksisaamisen voi visualisoida, ts. se on niin lähellä valmista, että pystyy kuvittelemaan tekoprosessin ja valmistumisen. 
• Kun tässä onnistuu, niin siirtymää varsinaiseen tekemiseen ei yleensä edes huomaa. 
• Anteeksianto (itselle)
• Unohda kaikki menneet viivyttelyt ja saamattomuudet. Vain tämä hetki on olemassa.
• Anteeksi ei voi antaa kerralla vaan se pitää tehdä joka kerta uudelleen. 
• Jos annoit itsellesi anteeksi ja puolen tunnin päästä olet samassa tilanteessa, niin anna itsellesi uudelleen anteeksi. 
• Vältä järjestelmällisiä aikaansaamisen metodeja 
• Vähän Catch-22:n tyyliin tehokkainkin toimimisen organisointi sotkeutuu omiin saappaisiinsa, koska organisoiminen vie väistämättä aikaansaamisen sudenkuoppiin. 
• Saamattomuuden märehtiminen vain pahentaa asiaa. Ks. myös kohta anteeksianto. 
• Metodeista lukeminen luo aivoihin simulaation tulevaisuudesta, jonka aivot nauttivat välittömästi. Tämä syö tehon varsinaiselta toiminnalta. 
• Sääntö koskee myös tätä tekstiä. 

Symphony of Science

En tiedä toimivatko nämä tieteen sanoman levittämisessä, mutta minua nämä ainakin koskettivat.

Lisää videoita Symphony of Science -sivustolla.

Huumorin evolutionäärinen synty ja tarkoitus

Daniel Dennett esitteli taannoin lyhyessä puheessaan selitysmallin (nimeltään Hurleyn malli) sille, mikä on huumorin tehtävä ja tarkoitus aivoissamme. Esitys jäi ärsyttävästi cliffhangeriin. Nyt joku opiskelija oli nauhoittanut iPhonellaan Dennettin pidempää luentoa samasta aiheesta, mutta siitäkin on vain vajaa puolet julkaistu.

Onneksi Dennett pääsee jälkimmäisessä esityksessä jo asiaan, vaikka esitystä ei kokonaan pääse näkemään. Teoria on tiivistetysti se, että evoluutio on kehittänyt huumorin palkitsemismekanismiksi väärin menevien ennustusten "debuggaamiseen". Tässä tarkoitetaan siis ei-tietoista jatkuvaa ennustamista, joka mahdollistaa esimerkiksi jouhevan liikkumisen. Aivojen pitää tehdä tätä ennustamista reaaliaikaisesti ja mahdollisimman luotettavasti. Ongelma ei ole helppo ja virheitä tulee tietysti jatkuvasti.

Näiden virheiden havaitseminen, ymmärtäminen ja korjaaminen, karkeasti sanoen "debuggaaminen", vaatii aivoilta resursseja (erityisesti tietoisuuden kohdistamisen ongelmaan). Ylipäätään tietoinen ajattelu nykytutkimustenkin valossa on raskasta touhua, johon ei riitä resursseja ihan loputtomiin. Hurleyn malli väittää, että evoluutio on luonut huumorin mekanismiksi, joka palkitsee tästä debuggaamisesta. Eli kun ennuste menee sopivalla tavalla pieleen ja sen huomaa, niin tämän ristiriidan korjaaminen aiheuttaa meissä mielihyvää.

Tämä mielihyvä, "palkinto", ei ole suoranaisesti yhteydessä nauruun. Usein siitä seuraa naurua, mutta nauramme myös muista syistä. Nauru itsessään voi olla kehittynyt tyystin eri evoluutiopolkua.

Kulttuuri on sitten ruvennut käyttämään tätä aivojen piirrettä hyödykseen komedian saralla. Ihmisten itse luoma huumori on tietysti samalla tavalla superstimulus siinä missä suklaaleivos on sokerihampaalle ja nuoret seksikkäät mallit lisääntymisvietille.

Hurley, Dennett ja Adams ovat kirjoittaneet teoriasta kirjan, Inside Jokes, joka ilmeisesti julkaistaan joskus alkuvuodesta 2011.

Merkitsevimmät bitit

Kuvitelkaa tilanne: luet netistä mielenkiintoisen artikkelin, joka on osannut vieläpä tiivistää keskeisen ideansa. Tunnet ymmärtäneesi asian. Sitten menet lukemaan artikkelin kommentteja ja osa kommentoijista missaa mielestäsi pointin kokonaan ja loput monimutkaistavat artikkelin keskeistä ideaa. Olo on turhautunut.

Olen ajatellut, että tämä monimutkaistus ja siitä seuraava turhautuminen kuuluu jotenkin asiaan, koska todellisuus on miltei poikkeuksetta monimutkaisempi kuin joku yksinkertainen tiivistys. Mutta taustaoletuksena tässä piilottelee ajatus, että pitäisi päästä määrättömästi lähemmäksi totuutta. Tällainen taustaoletus ei kuitenkaan ota huomioon tehokkuutta. Jos ei ole tarve tietää asiaa mahdollisimman perusteellisesti, niin väitän, että on tehokkainta tietää asiasta vain hyvä tiivistys, joka ei ole välttämättä ihan täysin totta.

Tieteessä tällaista lähestymistä ei tietenkään voida ottaa, koska tieteessä ollaan kiinnostuneita totuudesta. Toki tieteentekoakin hyödyntää asioiden hyvä tiivistäminen, mutta se ei ole mikään välttämättömyys. Tieteessä tärkeintä on totuuden selvittäminen. Mutta henkilökohtaisessa projektissa ymmärtää maailmaa tällaista vaatimusta ei varsinaisesti ole. Totuudellisuus (ja erityisesti sen pragmaattiset seuraukset) on tietysti toivottavaa, mutta sille voidaan sallia löyhemmät reunaehdot.

Toisin sanoen: keskity ideoissa ja ajatuksissa niihin merkitsevimpiin bitteihin.

Nonviolent Communication

Marshall Rosenbergin ideoima Nonviolent Communication (NVC) tarjoaa kommunikaatioon mallin, jossa viestintä riisutaan osapuolten arvostelemisesta ja sen sijaan keskitytään miettimään mikä on kunkin osapuolen tarve ja miten se pystytään tyydyttämään. Pintapuolisesti idea saattaa vaikuttaa jopa triviaalilta, mutta mielestäni NVC onnistuu tiivistämään toimivan vuorovaikutuksen periaatteet hyvin tehokkaasti. Idea on helppo selittää ja sen käytöllä on suoria, selkeitä vaikutuksia.

Vuorovaikutustilanteessa tarvitsemme ensinnäkin kykyä havainnoida omia tunnetilojamme, tyyliin "nyt olen vihainen". Tämän jälkeen todetaan itselle, että vihaisuus/suuttumus on vain omassa mielessä. Se ei ole ulkoisen maailman ominaisuus. Suuttumus on mielemme reaktio sille, että joku tarpeemme ei toteudu. Seuraava askel onkin yrittää tunnistaa tämä tarve ja ilmaista se eksplisiittisesti. Sitten kun tarve on ilmaistu, niin mietitään, että millä (yksinkertaisilla) toimilla se tarve voidaan tyydyttää. Useimmiten tämän tarpeen tyydyttäminen on hyvin yksinkertaista.

Tämä toimintatapa (NVC) ei sitouta mihinkään elämänfilosofiaan. Se on vain tapa organisoida viestintää niin, että se voidaan tehdä mahdollisimman tehokkaasti. Jos viestintä lähtee siitä kuka on väärässä ja kuka oikeassa ja kenessä on vikaa ja kenessä ei, niin viestintä ei ole tehokasta. Näin on riippumatta siitä mikä on kunkin osapuolen elämänfilosofia. Viestin saa perille tehokkaammin, jos ottaa tällaisen lähestymistavan.

NVC:tä voi lisäksi käyttää myös yksipuolisesti. Monissa konfliktitilanteissa argumentaatio menee jossain vaiheessa siihen, että toinen tai molemmat osapuolet sanovat, että "kyllä minä sovittelisin, mutta kun toi toinen ei", mikä johtaa yleensä entistä pahempaan umpikujaan. Jos toinen osapuoli soveltaa NVC:tä, niin tällaiseen tilanteeseen ei pääse, koska tämä osapuoli ei suostu menemään siihen, että toisessa osapuolessa on vikaa vaan pyrkii parhaansa mukaan selvittämään toisenkin osapuolen tarpeita ja miettimään ratkaisua, joka vastaa niihinkin. Toki ratkaisuun päästään tehokkaammin, jos molemmat osapuolet käyttävät NVC:n tyylistä lähestymistapaa.

Rosenbergin omat esimerkit NVC:n käytöstä ovat mitä tahansa triviaalista kahdenkeskisestä kiistasta siihen, että kaksi heimoa on taistellut vuosikymmeniä ja molempien osapuolien perheenjäseniä on tapettu. Rosenberg selittää videolla, miten hän käytti NVC:tä tällaisten heimojen erimielisyyksien ratkaisemiseen. (Varoitus: videon alkuosassa Rosenberg erehtyy selittelemään asioita, joilla hän on selkeästi heikoilla vesillä ja videota kannattaa katsoa vasta n. kohdasta 4:28. Linkin pitäisi viedä suoraan siihen kohtaan, mutta en ole varma toimiiko tuollainen aikalinkki jokaisella selaimella. Sitä ennenkin on asiaa, mutta Rosenberg sotkeutuu kaikenlaisiin luonnollisuusargumentteihin, jotka vievät hänen uskottavuuttaan.)

NVC:ssä ei ole varsinaisesti mitään jujua tai välttämättä edes mitään erityisen radikaalia. Samoja ideoita on esitetty monessa eri yhteydessä ja varmasti samantyylisiä malleja on muitakin. NVC ilmaisee asian tiiviisti eikä mielestäni tarvitse edes tueksi mitään laajempaa filosofiaa. NVC:n arvo tulee siitä, että se miltei väistämättä parantaa kommunikaatiota. Rosenberg menee mielestäni itse hieman harhaan kun yrittää perustella asiaa jollain historiallisilla tapahtumilla ja että olisimme lajina joskus aiemmin ollut lähempänä NVC:n tyyppistä viestintää. Tämä viestinnän malli ei tarvitse tuekseen mitään luonnollisuus-argumenttia.

Lähestymistapaa on helppo kokeilla käytännössä. Jos suuttuu interaktiotilanteessa toiseen osapuoleen, niin aloittaa ensin tunnistamalla itsestään tämän mielentilan. Tämän jälkeen yrittää miettiä, mikä on se tarve itsessä, joka ei tyydyty ja minkä seurauksena itse suuttui. Kun tämän tarpeen on saanut eksplikoitua itselle, niin voi miettiä strategian, jolla tarpeen voi tyydyttää. Tämän kaiken voi tehdä ihan ilman toisen osapuolen yhteistyötä. Tietyssä mielessä NVC vaatii, että se tehdään yksipuolisesti, koska jos vaatii toista osapuolta johonkin, niin palataan ristiriitatilanteeseen: "mutta kun sä et halua ratkaista tätä".

Hämmästyttävää tässä on se, että kuinka helppoa tarpeen tyydyttäminen useimmiten on. Kun ongelman pystyy kääntämään siihen, että keksitään strategia tarpeen tyydyttämiselle, niin ongelman ratkaiseminen on usein todella suoraviivaista. Usein tarpeen näkeminen on tavallaan selvää jo siinä toista syyllistävässä kommunikaatiossa, mutta se pitää tunnistaa ja ilmaista eksplisiittisesti (usein vain itselleen), että pystyy neutraalisti keksimään sille ratkaisun.

Tajusin jossain vaiheessa, että meditaatiota käsittelevä kirjoitukseni kuulostaa suu vaahdossa kirjoitetulta mystismaagiselta hörhöilyltä. Tuli sellainen fiilis, että en yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan asiasta siten, ettei se vaikuttaisi sekopäiseltä. Minulla on edelleen olo, että meditaation nimellä kulkevassa touhussa on ydin, joka voidaan pelastaa hörhöilyltä ihan hyötykäyttöön, mutta että minä en ainakaan osaa sitä ilmaista.

Suurin palvelus mitä blogi voi tehdä vierailijoilleen

Suurin palvelus mitä blogi voi tehdä vierailijoilleen on tehdä sisältö, aihealue ja tyyli tarpeeksi selväksi, jotta vierailija voi mahdollisimman nopeasti poistua blogista. Kaikki aika joka menee sen selvittämiseksi, että blogi ei kiinnostakaan, on täysin hukkaan heitettyä. Se on aikaa, joka on heitetty hukkaan bloginpitäjän laiskuuden takia. Minua ei ärsytä se, että en ehkä löytänyt jotain minua kiinnostavaa blogia vaan kaikki se aika, joka meni hukkaan sen takia, että bloginpitäjä on laittanut kuvaukseen "yleistä pohdintaa vähän kaikesta". Tarkemman kuvauksen mietttimiseen menee tietysti enemmän aikaa, mutta se aika korvautuu nopeasti sillä, että vierailijat pääsevät blogista nopeammin pois.

Mielestäni tämä ei ole mitään haihattelua, koska tilanteen korjaamalla tuo maailmaan ihan konkreettista hyötyä.

Kuten on helppo huomata, olen itse myös syyllinen.

Onkohan kukaan tutkinut, että kuinka paljon aikaa ja vaivaa vie aktiivisen ystävyyssuhteen ylläpitäminen? Tietysti ne jotka sanovat ystävien olevan "tärkeintä maailmassa" jne sanovat, että pelkästään tällaisen kysyminenkin on loukkaavaa. Heidän mielestään ystäviä ei saisi ajatella resursseina eikä ystävyyttä saa myöskään ajatella vaivana.

Toki aktiivinen ystävyys voi tuntua vaivattomalta, mutta luulen, että silloin on usein kyseessä tilanne, jossa itse on nokkimisjärjestyksessä (tai markkina-arvossa) korkeammalla. Silloin toinen osapuoli on se, joka joutuu näkemään enemmän vaivaa: pitää yhteyttä aktiivisesti, järkätä omaa aikatauluaan, ja taipua enemmän sen toisen tahtoon, vaikka ei välttämättä eksplisiittisesti siltä näyttäisikään. (Mitään tällaista ei koskaan saa sanoa ääneen, koska sosiaalisten pelien luonteeseen kuuluu se, että niistä itsestään ei puhuta ääneen.)

Tämä kaikki juontaa siitä, että en itse oikeastaan enää ylläpidä mitään aktiivisia kaveruussuhteita. Tykkään kyllä viettää aikaa muiden kanssa, mutta olen muuttunut niin laiskaksi, että en jaksa tehdä asian edistämiseksi mitään. Ja koska en ole mikään sosiaalinen vetonaula, niin minun pitäisi nimenomaan itse olla aktiivinen ja nähdä vaivaa, jos haluaisin tällä rintamalla aktivoitua.

Mutta nyt kun (tietynlaista) aikaa on vähän, niin nämä asiat joutuvat todelliseen puntariin. Ja omalla kohdallani näyttää siltä, että arvostan enemmän kaikenlaista omaa touhuamista. Tässä yhteydessä on jotenkin käynyt ilmeiseksi se kuinka paljon pitäisi tehdä asian eteen ja laiskuus ja ajan vähyys ovat ilmeisesti nostaneet toisenlaisen prioriteetin pintaan.

Edelleen, en tarkoita, ettenkö nauttisi juttelemisesta, mutta ilmeisesti vaiva, joka minun pitäisi nähdä ylläpitääkseni aktiivisia ystävyyssuhteita on vähän liian suuri. Mutta koska tilanne ei minua varsinaisesti häiritse, niin en aio asialle toistaiseksi mitään tehdäkään.

Vaatii paljon luovaa ajattelua, että oppii, että luova ajattelu on helpointa silloin kun mieli on hiljainen.

Iltarytmin korjaaminen

Olen mouhottanut nukkumisesta ja univelasta, mutta en ole itse noudattanut oppejani. Nukun edelleen liian vähän. Tai tarkemmin ottaen: jos käsitykseni univelan toimintamekanismista pitää paikkansa, niin ylläpidän suboptimaalista univelan määrää. Eli jos univelkani olisi pienempi, niin nukkuisin pitkällä aikavälillä yhtä paljon, mutta en olisi niin väsynyt päivisin. 

Perusongelmahan on siinä, että en saa aamulla nukkua niin pitkään kuin haluaisin. Enkä itse asiassa nykyään edes pystyisi, sillä tuppaan heräämään viimeistään yhdeksän aikaan vaikka saisin nukkua pidempään. Ja joka tapauksessa lasten ja töiden takia pitää herätä viimeistään tiettyyn aikaan. (Ongelma vaikuttaisi tosin koskevan myös lapsettomia ja varmasti koski minua silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia.)

Illalla kun pitäisi mennä nukkumaan, niin hyperbolisen diskonttauksen takia preferoi jonkin kivan tekemistä siihen että nukkuisi tarpeeksi paljon. Puhumattakaan siitä että riittävän nukkumisen hyödyt tulevat vasta pitkällä aikavälillä. Yksittäisten pitkien unien jälkeen voi itse asiassa tuntea itsensä tavallista väsyneemmäksi. 

Hyperbolinen diskonttaus on siis lyhyen aikavälin "palkkioiden" preferoimista:

Given two similar rewards, humans show a preference for one that arrives sooner rather than later. Humans are said to discount the value of the later reward, by a factor that increases with the length of the delay.

Hyperbolinen diskonttaus on siitä erikoinen taipumus, että vaikka taipumuksesta tietää, niin tällä tietämyksellä ei ole mitään vaikutusta päätökseen. Tupakoitsija tietää, että pitäisi lopettaa (pitkän aikavälin hyödyt) mutta tupakoi silti (lyhyen aikavälin hyödyt). Samalla tavalla illalla nettiä surffatessa (tai vaikka harrasteprojektia koodatessa) tietää, että pitäisi mennä nukkumaan, mutta mieli preferoi valveilla pysymistä. 

(Sivuhuomautus: hyperbolista diskonttausta vastaan ei voi taistella tahdonvoiman avulla. En rupea todistamaan asiaa tässä, mutta tämän näkemyksen puolesta on vahvaa näyttöä. En siis käytännössä voi pakottaa itseäni menemään nukkumaan tiettyyn aikaan illalla.)

Käänteisenlaatuisissa elämänmuutoksissa —sellaisissa joissa pitää ottaa elämään jotain uutta— muutos onnistuu rutiinin ansiosta. Tarpeeksi kauan kun tekee jotain, niin lopulta siitä tulee rutiini, eikä asiaa edes oikein enää mieti eikä siihen tarvitse yrittää käyttää tahdonvoimaa. Esimerkiksi jonkin liikuntaharrasteen voi saada elämäänsä tekemällä siitä rutiinin. Mutta en voi tehdä tiettyyn aikaan nukahtamisesta rutiinia, koska en voi mennä nukkumaan tiettyyn aikaan. 

Joten tänään päätin kokeilla uutta järjestelyä. Siirrän iltatouhuiluni aamuun. Sen sijaan että harrastelisin illalla, niin menenkin illalla suhteellisen säännölliseen aikaan (ja aikaisin) nukkumaan ja herään aamulla aiemmin. Perusajatus on se, että siirrän valinnan nukkumisen ja harrastelun välillä lähemmäksi sitä hetkeä, jolloin yleensä preferoisin nukkumista. Jos laitan kellon soimaan aamulla kuudelta ja siinä vaiheessa haluankin jatkaa vain nukkumista, niin voin helposti tehdä niin. Nykyskenaariossa tällaista vaihtoehtoa ei ole. Itse asiassa yleensä aamulla haluan, että en olisi illalla valvonut niin pitkään.  

Toinen hyöty pitäisi tulla siitä, että jos herääminen jostain syystä aikaistuukin, niin saan nukuttua tarpeeksi, mutta harrastelu jää väliin. Nykyisin käy niin, että unet jäävät lyhyeksi. Eli jos jatkossa menen nukkumaan yhdeksän ja kymmenen välillä ja joudun heräämään kuudelta, niin unet eivät kärsi. Nykytilanteessa menen kahdentoista aikaan nukkumaan ja jos joudun heräämään kuudelta, niin olo herätessä on aivan kamala. 

Tarkkaan ottaen idea lähti siitä, että nykytilanteessa minulla ei ole mitään erityistä motivaatiota mennä aikaisin nukkumaan. En tarkoita, että heräisin aamulla masentuneena tai että aamulla ylipäätään olisi kurjaa. Tarkoitan vain sitä että aamulla erityisesti ei ole mitään muuta kuin normaaleja aamurutiineja. Jos saisin harrasteet siirrettyä aamuun (ennen muiden heräämistä), niin nukkumaan mennessä voisin ikäänkuin odottaa niitä. Ei ole tarkoitus siirtää kaikkea iltatoimintaa aamuun, vaan se tietty könttä, johon kuuluu oma harrastelu kuten surffaaminen, kirjoittaminen, koodaaminen jne. 

Tavoitteeni on kokeilla tätä järjestelyä aluksi kuukauden verran. Raportoin tuloksista sitten. 

(Varoitus: tämä juttu on kirjoitettu väsyneenä, joka on saattanut vaikuttaa kirjoituksessa esiintyneisiin mielipiteisiin.)

Nyt laitan tietokoneen nukkumaan. Öitä.

Toiminta on havainnon korjaamista vastaamaan tavoitetilaa

Taannoin kirjoitin listan elämänohjeita. Seison väittämien takana edelleenkin, mutta aikaansaamiseen liittyvän kohdan iskulausetta en saanut muodostettua niin ytimekkääksi kuin olisin halunnut. Sen taustalla on ajatus, jonka olen poiminut Bill Powersilta. Powers väittää, että toimintaamme ohjaa hierarkkinen kontrollijärjestelmä, joka yrittää joka tasolla saada havaintosignaalin (esim. visuaalinen) vastaamaan kontrollijärjestelmän tavoitearvoa. Termostaatti on esimerkki yksinkertaisesta kontrollijärjestelmästä, joka yrittää saada huoneen lämpötilan vastaamaan sille asetettua lämpötilaa. Kontrollijärjestelmässä on kontrollisignaali (termostaatissa tavoitelämpötila, yleisesti ottaen tavoitetila), havaintosignaali (termostaatissa lämpöanturi) ja joku tapa korjata havaintosignaalia vastaamaan kontrollisignaalia (termostaatin tapauksessa kyky viilentää tai lämmittää).

Ihmisen toiminnasta yksinkertainen esimerkki voisi olla vaikkapa auton ajaminen, jossa havaintosignaalia (se mitä silmin havaitsemme) kontrolloidaan tällä samalla periaatteella. Emme järkeile tietoisesti, että rattia pitää kääntää tietyn verran johonkin suuntaan, että pysymme kaistalla, vaan katsomme tietä ja korjausliike tapahtuu ikäänkuin automaattisesti. Hierarkia syntyy siitä, että vastaava kontrollijärjestelmä on lihastoiminnan tasolla, joka mahdollistaa esimerkiksi sen, että pystymme painamaan kaasua ja jarrua sopivalla voimalla, että se vastaa jotain ylemmän tason havaintosignaalia (esim. näkemäämme lukemaa nopeusmittarissa).

Olen ymmärtänyt Powersin kirjasta ja LessWrongin keskusteluista, että tällaisten kontrollijärjestelmien olemassaolo hierarkian alimmilla tasoilla (lihaksissa) on todettu kokeellisestikin. Powersin teoria laajentaa idean myös korkeamman tason toiminnalle.

Aikaansaamisen näkökulmasta tämä tarkoittaa —jos Powersin malli vastaa todellisuutta— että emme voi pakottaa itseämme tekemään mitään suoraan tahdonvoiman kautta. Toiminta on jotakuinkin automaattista sen jälkeen kun olemme saaneet kontrollisignaalin (tavoitteen) tarpeeksi lähelle havaintosignaalia. Kun näemme vaihtoehtoisen todellisuuden tarpeeksi selkeästi ja pystymme vertaamaan sitä havaintosignaaliin, niin toimintamme ohjautuu miltei automaattisesti korjaamaan havaintosignaalia. Jos pystymme esimerkiksi tarpeeksi hyvin visualisoimaan puhtaan pöydän ja vertaamaan sitä todellisuuteen, niin pöydän siivoaminen ei tunnu itsensä pakottamiselta.

Tämä ei ole siinä mielessä käärmeöljyn myymistä, että tämä tapa saada itsensä toimimaan ei ole varsinaisesti helpompi. Mutta oma käsitykseni tällä hetkellä on se, että näin toiminta aktivoituu joka tapauksessa, vaikka yrittäisimme käyttää "tahdonvoimaa". Minusta tuntuu, että itseni pakottaminen ulkoisesti ei johda mihinkään ja varsinainen toiminta alkaa jollain "selittämättömällä tavalla". Silloin kun homma oikeasti liikahtaa eteenpäin, niin se ei juuri koskaan tunnu vaivalloiselta. Juju on siinä, että kun kontrollisignaalin saa sopivaan asentoon, niin siirtymistä toimintaan ei varsinaisesti huomaa, se vain tapahtuu ja yhtäkkiä onkin jo tekemässä.

Homman tekee vaikeaksi se, että kontrollisignaalin (tavoitetilan) asettaminen niin, että toiminta voi korjata havaintosignaalin vastaamaan sitä ei ole suinkaan kovin helppoa. Voin ajatella, että haluan tehdä vaikka harrasteohjelmointiprojektini kuntoon, mutta se ei vielä riitä aktivoimaan toimimaan. Vasta sitten kun se mitä "haluan tehdä" on niin lähellä jo olemassaolevaa todellisuutta, että ei ole varsinaisesti mitään epäselvää mitä pitää tehdä, niin toiminta lähtee liikkeelle.

Sivumennen sanoen tämän takia usein neuvotaan pilkkomaan homma tarpeeksi pieniin osiin. Mutta se ei riitä, ellei pienimmät osat ole nimenomaan sillä tasolla, että ne ensinnäkin haluaa tehdä ja toisekseen saavat kontrollisignaalin ja havaintosignaalin tarpeeksi lähelle toisiaan.

En osaa perustella vakuuttavasti, että tämä malli olisi todenmukainen. (En tosin pysty vastaankaan väittämään.)  Mutta oman kokemukseni mukaan se vaikuttaisi luontevalta tavalta selittää mikä ohjaa meidän toimintaa. Ja tätä yritin selittää alussa linkittämäni listan kohdassa "aikaansaaminen".

Minun tulkinta meditaatiosta

Touhussa, jota kuvaamaan on lätkäisty termejä kun "zen" tai "meditaatio", on hyödyllinen perusajatus, joka kannattaa ottaa yleiseen käyttöön. Zenillä on ihan ansaitusti huono maine tietyissä piireissä, mutta tämä huono maine saattaa piilottaa sen takaa löytyvän hyvän idean. Zenistä tai meditaatiosta ei sinänsä edes tarvitsisi puhua tässä yhteydessä, koska ne vain hämmentävät asiaa, mutta koska yhteydet niihin konsepteihin ovat ilmeisiä, niin parempi tehdä asia selväksi heti alkuun. Minun tulkintani näistä konsepteista ei välttämättä ole oikea zenin tai meditaation harrastajien mielestä, mutta sillä ei ole väliä, koska olen kiinnostunut vain ideasta, joka voidaan pelastaa heidän hörhöilystä yleiseen käyttöön.

Koska minulla ei ole parempaakaan termiä, niin käytän alla tästä ideasta nimeä meditaatio. Se viittaa kuitenkin nyt vain minun tulkintaani asiasta.

Meditaatio on siis harjoite, jossa huomio (engl. attention) keskitetään raakaan aistidataan ja pidetään siinä tietyn aikaa. Tämä aika voi olla esimerkiksi minuutti tai vaikka puoli tuntia. Haluan painottaa, että meditaatio on nimenomaan toiminnallinen konsepti. Sanoilla pystyy kyllä kuvailemaan miten tähän tilaan pääsee, mutta sanoilla tai aivoissa tapahtuvalla simulaatiolla ei pysty suoraan pääsemään tähän tilaan. En tarkoita, että tässä mielentilassa olisi jotain "mystistä" tai "selittämätöntä". Tarkoitan vain, että konsepti koskee nimenomaan tätä toiminnallista tilaa eikä sitä ympäröivää abstraktia pohdiskelua.

Tässä mielentilassa pysyminen ei ole ihan triviaalia, koska se, mihin huomiomme kohdistuu, vaihtelee jatkuvasti. Tämä on tietysti meidänkaltaiselle eläimelle hyödyllinen ominaisuus. Mutta silloin kun meditoimme, huomion pitäminen samassa kohteessa vaatii tietynlaista jatkuvaa yrittämistä.

Käytännössä siis meditaatiossa voi keskittyä vaikka hengitykseen. Hengitykseen keskittymisellä tarkoitan, että kiinnittää huomion sensoriseen dataan, joka tulee hengittämisestä. Pystymme huomaamaan hengittämisen tuottaman ilmavirran esim. nenässä ja pointti on keskittyä tähän tunteeseen. Kun huomio harhailee johonkin muualle, tarkoitus on heti palata takaisin hengittämiseen. Hengitys on siitä kätevä huomion kohde, että se on meillä jatkuvasti läsnä ja siihen on suhteellisen helppo keskittyä.

Meditoinnin varsinainen vaikeus tulee siitä, että tietoinen mielemme tuottaa jatkuvasti tietynlaista stooria, tulkintaa asioista ja tapahtumista. Kun tätä tarinaa alkaa syntymään, niin huomio keskittyy siihen automaattisesti emmekä edes välttämättä huomaa, että näin tapahtui. Yhtäkkiä olemme ajatuksissa jossain ihan muualla. Kuten aiemmin määrittelin, meditaatiossa pyritään tilaan, jossa huomio keskittyy aistidataan, joten tällaista ajatuksien mukana kuljeskelua pitää yrittää välttää. Onneksi huomion palauttaminen aistidataan helpottuu harjoituksen kautta.

Mutta vielä vaikeammaksi meditointi menee, jos tarina, jota tietoinen mielemme ryhtyy kertomaan, koskee itse meditointia. Mieleen voi vaikka tulla, että "onpas tämä touhu tyhmää, lopetan tähän", jonka vastustaminen voi olla erittäin vaikeaa. Tietysti joku voi sanoa, että ehkä oikea ratkaisu on lopettaa meditointi siihen. Mutta jos tarkoituksena on meditoida esimerkiksi tietty aika, sanotaan nyt vaikka 15 minuuttia, niin tämänkaltaisten ajatusten mukana ei saa mennä.

(Huomaa, että tässä ei ole mitään arvolausumaa. Tämä on vain tekninen kuvaus siitä minkälainen tämä mielentila on. "Touhu on tyhmää" voi olla sinänsä tosi väite ja "lopetan tähän" fiksuin ratkaisu siinä tilanteessa, mutta meditaation näkökulmasta se on signaali, joka pitää sivuuttaa, määritelmällisesti.)

Hyvä uutinen on se, että huomion palauttaminen takaisin hengitykseen on suhteellisen helppoa, varsinkin pienen harjoittelun jälkeen. Ja kun keskittää huomion aistidataan, niin tietoisen mielen tarinat pystyy sivuuttamaan. Olennaista on myös huomata, että tietoinen mieli ei koskaan täysin hiljene. Tarkoitus ei ole päästä tilaan, jossa mieli hiljenisi, koska se on mahdotonta. Tarkoitus on pysyä tilassa, jossa huomio keskittyy samaan asiaan.

Nyt voi tietysti kysyä, että miksi ylipäätään haluaisi tällaista toimintaa harjoittaa. Meditaatio vie aikaa eikä se ilmiselvästi tuota mitään (tuottamattomuus on tietyllä tavalla koko touhun olemus).

Yksi hyöty meditaatiosta on se, että sitä harjoittamalla oppii taidon, jolla pystyy aika tehokkaasti kontrolloimaan mielentilojaan. Esimerkiksi suuttuessaan pystyy helpommin palaamaan vaikkapa siihen hengitykseen ja huomioida omia mielentiloja tuomitsematta. Meditaatiossa voi siis oppia tietynlaisen metakognitiotaidon. Tunnetilojen hallinta voi helpottua tätä kautta.

Mutta vähän laajemmasta perspektiivista katsottuna meditaatio voi olla mielenkiintoinen siksi, että se on aika lailla uniikki olemisen muoto. Pelkästään ajatus tällaisessa mielentilassa olemisesta voi olla monille virkistävä, koska siinä tosiaan vain ollaan. Miltei kaikessa muussa touhussa pyritään johonkin ja vaikka yrittäisikin "vain olla" niin tietoinen mieli generoi jotain tarinaa. Tietoinen mielemme on miltei aina joko menneessä tai tulevassa. Meditaatiossa pyritään olemaan tilassa, jossa keskittyminen on koko ajan siinä aistidatassa. Mutta kuten ylläolevasta huomataan, se vaatii aktiivista toimimista.

Meditaatiota pitäisi olla helppo kokeilla ylläolevan kuvauksen perusteella. Siihen ei liity tosin mitään mullistavaa eikä henkistä höpönlöpöä. Se ei ole tämän monimutkaisempaa tai syvällisempää. Sen jälkeen ei välttämättä ole yhtään parempi olo. Väitän silti, että se on aika lailla omanlaisensa olemisen tila ja sitä kannattaa joskus ainakin kokeilla.

Mutta kuten aiemmin sanoin, tätä mielentilaa ei voi kokea ilman, että yrittää sitä käytännössä. Tällaisen kuvauksen luettuaan voi kuvitella, että tietää miltä tällainen oleminen tuntuu, mutta se on virheellinen mielikuva.

En yritä tietenkään väittää, että kaikkien pitäisi tällaiseen mielentilaan haluta. (Tai että kaikkien pitäisi edes haluta tietää millainen se mielentila on.) Mutta jos haluaa, niin silloin ainoa tapa on kokeilla touhua käytännössä.

Koulu ei kasvata kolumni-kriittisyyteen

Arno Kotron sisänsä asiallinen kirjoitus Koulu ei kasvata huuhaa-kriittisyyteen on lopulta kuitenkin tyhjänpäiväistä käsienheiluttelua ja vain kirjoittajan egon pönkittämistä. Asiaa on siis huuhaasta ja sen kriittisyydestä, mutta teesit, että koulussa pitäisi opettaa huuhaa-kriittisyyttä ja että tällaisella opetuksella olisi jotain vaikutusta on otettu kolumniin vain siksi, että se kuulostaisi paremmalta. Tällä kolumnilla kun ei ole mitään vaikutusta siihen ruvetaanko koulussa opettamaan huuhaa-kriittisyyttä vai ei ja siksi toisekseen on naivia kuvitella, että asiat menevät koululaisille perille kun se on otettu koulun opetusohjelmaan.

Yleisestikin ottaen tällainen argumenttirakenne, että jossain on vikaa ja se korjataan ottamalla vian korjaus koulun opetusohjelmaan on merkki populismista. Jos huomaa kirjoittaneensa jotain tällaista, niin kannattaa miettiä mitä yrittikään sanoa.

Jos oikeasti on sitä mieltä, että koulun opetusohjelmaa pitäisi muuttaa ja on vakuuttunut, että muutoksella olisi positiivinen vaikutus, niin kannattaa lähteä miettimään, että miten sitä opetusohjelmaa pystyy muuttamaan. Kolumnilla se kun ei varmasti onnistu.

Terapia vaikuttaa ulkopuoliselle aina jotenkin teennäiseltä ja tyhjänpäiväiseltä. Terapeutti ei oikeastaan sano mitään eikä terapiasessioissa välttämättä päädytä mihinkään selkeään johtopäätökseen.

Mutta syy tähän on se, että suorat ohjeet ja määräykset ulkopuoliselta synnyttävät välittömän uhan tunteen. Uhka kohdistuu statukseemme ja yritämme välttää tätä uhkaa parhaamme mukaan. Ajatus muutokseen suostumisesta tuntuisi statuksen alenemiselta. (Tässä status siis viittaa nokkimisjärjestysstatukseen, ei ulkokohtaiseen.)

Tämän takia muutosehdotukset pitää tehdä niin, että muutoksen kohde tuntee itse keksineensä, oivaltaneensa ja päättäneensä asian. Siksi ulkopuolisesta vaikuttaa, että terapeutti ei itse asiassa sano mitään.

Sama koskee tietysti myös blogikirjoittelua. Onnistunut kirjoitus esittää asian niin, että lukija kokee (luulee) itse oivaltaneensa asian. Lukiessa tuntuu siltä, että kyseessä on konsepti, jonka on itse aina ymmärtänyt, mutta että kirjoittaja on onnistunut muotoilemaan asian hyvin. Tuntuu siltä, että olisi itse voinut kirjoittaa saman artikkelin.

(Disclaimer: en ole itse ollut ikinä terapiassa, joten käsitykset perustuvat ulkopuolisen havaintoihin.)

Turhautuminen on herätesignaali tietoisuudelle

Ajattelen nykyään turhautumisen tunteesta, että se on tavoitteellisen toiminnan herätesignaali. Kun olemme tekemässä jotain ja näyttää siltä, että alkuperäinen suunnitelma ei toteudu, niin tästä syntyy turhautumisen tunne, joka siis voidaan ajatella herätesignaalina tietoisuudelle, että alkuperäisessä suunnitelmassa on jotain ongelmia. Suunnitelma pitää siis evaluoida uudelleen. (Tässä "suunnitelma" on siis mikä tahansa karkea kuvaus jostain tavoitteellisesta toiminnasta: esim. matka ruokakauppaan.)

Tunnetila ei siis tässä mielessä ole kuvaus ulkopuolisesta maailmasta. Se on vain varoitus tietoiselle mielelle, että suunnitelmaa pitää ehkä muuttaa. Siksi siihen ei kannata tarrautua. Kun tämä signaali on havaittu ja prosessoitu, niin siitä ei ole enää mitään hyötyä. Oman kokemukseni mukaan suurin osa ihmisistä jää turhaan jumittamaan tähän tunteeseen.

Ajatellaan vaikkapa sitä matkaa ruokakauppaan. Matkalla onkin odottamaton ongelma, vaikkapa iso kolari, jonka takia joudun jäämään pitkäksi aikaa autojonoon. Heti kun tajuan, että autojonossa joutuu kököttämään pitkään, niin todennäköisesti koen jonkinlaista turhautumista. Tämän kun näkee herätesignaalina tietoiselle mielelle, että alkuperäinen (karkea) suunnitelma automatkasta ei toteudu, niin pian tämän tajuamisen jälkeen voi hyväksyä tilanteen ja edetä sen mukaan miten todellisuus nyt näyttäytyy.

Alkuperäisellä suunnitelmalla kun ei ole välttämättä mitään erityistä relevanssia. Ruokakauppaan mentäessä meillä on väistämättä joku karkea mielikuva siitä miten matka menee: mikä on reitti ja kauan matkaan menee jne. Toki haluamme päästä tästä mahdollisimman nopeasti, mutta aikataulumme kestää kyllä pientä varianssia esim. matka-ajoissa. (Ja jos ei kestäisi, niin se pitäisi ottaa huomioon ennen suunnitelman toteuttamista.)

Turhautumisesta eroon pääseminen vaatii tietysti (pienen tason) kognitiivista uudelleenohjelmointia reaaliaikaisesti. Turhautumisen jälkeen pitää ensin tiedostaa metatasolla, että kokee nyt turhautumisen tunteen. Tämän jälkeen pitää tunnistaa, mistä turhautuminen johtuu. Oma kokemukseni on, että on yleensä helppoa sanoa mistä turhautuminen johtuu jos ajattelee sitä tällaisena herätesignaalina. Kannattaa myös muistaa, että tämä signaali on usein yliherkkä. Pienikin vihje siihen suuntaan, että tavoite ei toteudu voi generoida mieleen vahvankin turhautumisen tunteen.

Tämän jälkeen pitää vain hyväksyä tilanne ja muokata suunnitelma vastaamaan todellisuutta. Siinä missä alunperin näki itsensä ajamassa kodista ruokakauppaan normaalisti, näkeekin nyt itsensä autojonossa. Tässä vaiheessa pitää vain välttää vertailuja alkuperäiseen suunnitelmaan. Alkuperäinen suunnitelma on kuitenkin lennosta kyhätty, sinänsä mielivaltainen ajatus, joka ylipäätään mahdollistaa minkään tekemisen. Sillä ei ole välttämättä mitään sen suurempaa relevanssia. Haluamme tietysti suoriutua tällaisista hommista mahdollisimman nopeasti, mutta aina se ei onnistu. Ajatellaan vaikka vaihtoehtoista todellisuutta, jossa tämän autojonon sijaan matka ruokakauppaan on saman verran pidempi luonnostaan. Tämän hyväksymisessä ei ole mitään ongelmaa: matkassa kestää se mikä kestää.

Turhautumisen jälkeisen metatietoisuuden oppiminen ei ole nähdäkseni kovin vaikeaa. Kun tämän ajatusprosessin ymmärtää ja sen muutaman kerran onnistuneesti tekee, niin jatkossa tämä oman tunnetilansa havaitseminen tulee miltei automaattisesti. Ongelmaksi muodostuu useimmiten se, että turhautumisen syyn selvittäminen voi olla paljon vaikeampaa, jolloin tilanteen selvittäminen tuntuu raskaalta. (Ja itse asiassa voi tuntua helpommalta vain ryvetä turhautumisessa.)

Vastaavasti jos turhautumiseen jää kiinni, niin se voi jäädä elämään mieleen ja laajentua muihin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa mistä turhautuminen signaloi. Esim. siinä autojonossa voi ruveta ärsyttämään joku asia, vaikkapa edessä oleva auto. Ärsytyksen syy voi olla triviaali, mutta turhautumisen takia ärsytys voi kasvaa merkittäväksi. Lopuksi on vihainen ja ärsyyntynyt aivan turhaan.

Kaikki tässä sanottu tuntuu jotenkin liian triviaalilta ja ilmeiseltä, että sitä kannattaisi edes sanoa ääneen, mutta vaikuttaa siltä, että hyvin monet eivät näe asiaa tältä kantilta (tai joltain muulta, jolla pääsee eroon turhautumisesta) ja kärsivät turhaan. Ehkä aliarvioin muita.

Ironista on se, että FAIL-meemiä levittävät ovat useimmiten niitä, jotka eniten tarvitsisivat epäonnistumisen taitoa. Voi tietysti väittää, että FAIL:ssä on kyse poikkeuksellisesta typeryydestä ja sille sopiikin nauraa, mutta mielestäni tämä meemi kumpuaa siitä samasta tarpeesta olla nolaamatta itseään, joka lopulta estää tekemästä mitään oikeasti erinomaista. Jos yrittää välttää nolaamasta itseään ja jos yrittää välttää paljastamasta että ei olekaan niin etevä, niin lopulta ei yritä lainkaan.

Tällä kielellä ilmaistuna FAIL on siis itsessään FAIL.

Jos tieteestä oppii pintavilkaisullakin jotain niin sen että todellisuus ei vastaa juuri koskaan arkikokemusta. Tästä voisi päätellä, että kun joku täysissä järjissä oleva tuttava selittää esimerkiksi tutkimustuloksesta, joka on ristiriidassa arkikokemuksen kanssa, että ehkä tuttavan esittelemä tutkimustulos on todennäköisemmin oikeassa kuin arkikokemus. Olen havainnut, että reaktio on melkein järjestäen juuri päinvastainen. Vaikka yrittää kuinka vakuuttavasti selittää, niin suurin osa tuttavistani olettaa ensimmäisenä, että esittelemäni tulos on väärässä ja he oikeassa.

Tässä oli skarpattavaa. Itselläkin.

Sukimispelit

Kiukuttelin jossain toisessa kontekstissa, että jos haluaa positiivista huomiota, niin ei kannata ainakaan blogata, koska jos jotain palautetta saa, niin se on parhaimmillaankin vain kuittailua ja vittuilua. Kuten yleensäkin kiukutellessa, ei näe metsää puilta ja eräs toinen bloggaaja huomauttikin, että muoti/kokkaus/kutomisblogeissa saa helposti paljon positiivista palautetta.

Sekin palautuu tietysti lopulta statuspeleihin. Jutustelevaan tyyliin kirjoitettuun artikkeliin on helpompi kommentoida ("positiivisesti"), koska alkuperäinen kirjoittaja ottaa tällaisella tyylillä alastatuksen. Vastaavasti kirjoittaja on pakotettu osallistumaan "keskusteluun", koska siitä kieltäytyminen olisi ristiriitaisesti ylästatuksen ottamista. Kommentoinnista tulee ikään kuin moikkailua. Moikkauspeliin kun lähtee mukaan, niin ei voi lopettaa ilman että vaikuttaisi äärimmäisen tylyltä.

Tällainen sosiaalinen peli tuottaa tietysti osapuolilleen tietynlaista fiilistä turvallisuudesta ja se tuntuu mukavalta. Mutta pelin ainoa tosiasiallinen sisältö on se, että osapuolet toistelevat ikään kuin toisilleen että "kuulut minun ryhmään ja minä kuulun sinun ryhmään", vähän monimutkaisemmin sanankääntein vain. Tämä ei ole analyyttisesti ajattelevalle mitenkään toivottava asiaintila. Kaikki tarmo kohdistuisi siihen, että osapuolet sukivat toistensa turkkia.

Oikealta ratkaisulta vaikuttaisi siis se, että tunnistaa itsessään tämän tarpeen päästä sosiaalisiin peleihin ja on sitten välittämättä siitä. Joissain konteksteissa tällaisella välinpitämättömyydellä voi olla välittömiä negatiivisia seurauksia. Henkilökohtainen blogi on yksi niitä paikkoja, jossa sosiaalisten pelien ignoroimisesta ei ole mitään käytännön haittaa.

Facebook näyttää tilinsä poistaville kuulemma sivun, jossa lukee, että ne-ja-ne henkilöt jäävät kaipaamaan sinua, minkä tarkoituksena on tietysti manipuloida käyttäjää perumaan päätöksensä. Mielenkiintoista tässä minusta on lähinnä se, että jos ne kaverit jäisivät oikeasti kaipaamaan, niin sitä ei erikseen tarvitsisi kertoa. Facebookin luonne on nimenomaan sellainen, että yksittäisillä yhteyksillä ei ole mitään merkitystä, koska jos joku poistuu Facebookista, niin sitä ei todennäköisesti edes huomaa. (Ellei sitten vahingossa.) Facebook on siis jossain mielessä tehnyt ystävyydetkin anonyymeiksi.

Lotto ja väärä lupaus

Lotto myy unelmaa tulevaisuudesta, jossa tuotteen ostaja rikastuu merkittävästi. Tuoteselosteessa ei mainita, että se henkilö, joka omistaa pääosumasta voitetun rahamäärän ei ole vähän ajan päästä enää sama kuin se joka alunperin lottosi. Ihmisen tulevaisuussimulaattoria ei ole suunniteltu tähän käyttötarkoitukseen.

Loton taannoiset mainokset voittajasta joka "vähän kiertää muailmoo" vääristävät mielikuvaa entisestään.

Voikohan Veikkauksen haastaa oikeuteen virheellisestä mainonnasta?

Julkispalvelullinen ilmoitus: ei ole aikaa kirjoittaa

Minulla ei ole aikaa kirjoittaa tähän blogiin. Turha sitä on kierrellä.

Tämä ei tarkoita, että olisin lopettamassa blogia. Tai muutenkaan muuttamassa mitään. En vain ehdi kirjoittaa.

Ei mulla muuta.

No sen voisin vielä sanoa, että "ei ole aikaa kirjoittaa" tarkoittaa tietysti suomeksi, että on parempaakin tekemistä. Ei se nyt ihan koko totuus ole, mutta jotain sinnepäin.

Laiffi on simppelii

Eläminen on oikeasti aika helppoa.

• Ruoka: Eat food. Not too much. Mostly plants.
• Uni: nuku niin paljon kuin pystyt. 
• Urheilu: kävele paljon. (Tai juokse. Tai mitä tahansa.)
• Asiantuntijuus: harjoittele määrätietoisesti. 
• Onni: älä tavoittele onnea, tavoittele intohimoasi. 
• Älykkyys: vaivaa päätäsi. 
• Paheet: vältä, jos mahdollista. Jos ei, lopeta niistä murehtiminen. 
• Aikaansaaminen: älä yritä käyttää tahdonvoimaa vaan aseta tavoitteet sopivasti. 
• Lastenkasvatus: pidä lapset hengissä. 

Bluffaaminen pokerissa

Bluffaaminen on olennainen osa pokeria, mutta se on tietenkin käytännössä paljon arkipäiväisempi konsepti kuin monien mielikuvissa. Elämää suuremmat bluffit, joissa pöytään laitetaan koko omaisuus ovat draaman kannalta herkullisia, mutta käytännön pelissä erittäin harvinaisia ja oikeastaan aika harhaanjohtava idea.

Ensinnäkin, oli pelin panostustyyppi mikä tahansa, (no-limit, pot-limit tai fixed limit), voittava pelaaja pelaa panostustasolla, joka ei ole liian iso pelikassalle. Bluffin tekeminen tai maksaminen ei saa olla koskaan kiinni siitä, että kyseessä on rahallisesti iso summa. Bluffi ei saa myöskään riskeerata liian suurta osaa pelikassasta.

Pelipöydässä dollarit ovat aina tässä mielessä vain pelimerkkejä. Kun isoimmissa peleissä lyödään viimeisellä kortilla 500000 euron bluffi, vastustaja ei voi miettiä, että mitä kaikkea tuolla rahalla saisi jos häviääkin rahan.  Pelaajan pitäisi vain miettiä, että mikä on eri vaihtoehtojen odotusarvo ja valita niistä paras. Samalla tavalla pennien panostuksilla pelaavien ei pidä miettiä päätöstä tehdessään, että "se on vain muutama sentti vaikka olisin väärässä". (Näin toki useat pelaajat pikkuisilla panostasoilla ajattelevat ja hyvät pelaajat osaavat käyttää sitä hyväkseen.)

Mutta ehkä vielä isompi harhakuva liittyy itse bluffaamiseen ja vastustajan tehtävään selvittää onko kyseessä nimenomaan bluffi. Ajatellaan, että pitää pystyä päättelemään lyönnin tehneen pelaajan ilmeestä ja kehonkielestä, että onko kyseessä bluffi vai ei. Tällaisellakin tiedolla on etenkin livepelaamisessa oma merkityksensä, mutta bluffaamisen ja bluffien kiinniottamisen kannalta on olennaisempaa millaisia käsiä vastustajalla voi tällaisessa tilanteessa olla ja että onko bluffin todennäköisyys suurempi kuin potin ja panostusten tarjoamat kertoimet. Vastustajan elekielen tunnistaminen on vain pieni lisäinformaatio varsinaiseen päättelyketjuun ja ylipäätään käytettävissä vain livepelitilanteissa. Nettipokerissa tällainen lisäinformaatio on miltei olematonta ja hyvin epäluotettavaa.

Jotta ymmärtäisimme paremmin mistä bluffaamisessa on kyse, ajatellaan yksinkertaista peliä, jossa pelaaja A sököttää pakotetusti ja pelaajalla B on tasan yksi "betsi" käytettävissään. Potin koko on esimerkiksi neljä euroa ja pelaajalla B on mahdollisuus panostaa yksi euro. Pelaajalla B on kädessään käsi joka joko voittaa (l. "nutsit") tai häviää varmasti (l. bluffi) potin. Pelaaja B:llä on nutsit tai bluffi yhtä suurella todennäköisyydellä. Pelaajalla A on käsi, joka voittaa pelaajan B bluffin ja häviää pelaajan B nutseille. Pelaaja A ei voi pelaajan B lyönnin jälkeen kuin maksaa tai kipata kätensä.

Pelaajan A sökötettyä pakotetusti pelaaja B voi joko sököttää perässä tai lyödä. Pelaaja B lyö tietysti kaikki nuts-kätensä, koska sillä voittaa aina potin ja jos pelaaja A sattuu maksamaan, niin pelaaja B voittaa neljän euron sijaan viisi euroa. Kysymys kuuluu, että mitä pelaaja B:n pitää tehdä bluffikädellänsä. Ensimmäinen vaihtoehto on, että pelaaja B lyö aina bluffikädellä. Vaihtoehto on siinä mielessä houkutteleva, että jos pelaaja A kippaa kätensä, niin pelaaja B voittaa euron panostuksella neljä euroa. Jos pelaaja A sattuisi tietämään, että pelaaja B bluffaa aina, niin hänen vastauksensa olisi tietysti maksaa aina. Puolet kerroista pelaaja A häviää yhden euron maksunsa, mutta puolilla kerroista pelaaja A voittaisi viiden euron potin. Jos pelaaja B vastaavasti tietäisi pelaaja A:n maksavan aina, niin hänen vastastrategiansa olisi tietysti olla bluffaamatta ollenkaan.

Voidaan siis ajatella, että kyseessä on jonkin sortin kissa-hiiri -leikki, jossa molemmat yrittävät arvuutella toistensa strategioita ja molemmat yrittävät pysyä yhden askeleen edellä. Tilannetta voidaan tarkastella myös siten, että keksitään pelaajille strategia, jossa vastustaja ei voi muuttaa strategiaansa siten, että sen odotusarvo kasvaisi. Voimme siis etsiä tilanteelle tasapainoisen strategian. Pelaaja B voi ruveta pelaamaan strategialla, jossa nuts- ja bluffikäden todennäköisyys on sopivassa tasapainossa. Bluffausfrekvenssi saadaan suhdeluvusta alpha, joka on 1 / (p + 1) missä p on potin koko. Jos bluffikäsien osuus nutsikäsistä (ts. bluffikäden todennäköisyys suhteessa nutsikäsiin) on tarkalleen alpha, niin vastustajan minkä tahansa strategian odotusarvo on parhaimmillaan tasan nolla. Vastaavasti pelaaja A voi ruveta kippaamaan bluffinkoppaajakäsiään (se ainoa käsi) vastaavalla alpha-frekvenssillä, jolloin pelaaja B:n strategian odotusarvo on maksimissaan nolla. (Tarkkaan ottaen pelaaja A maksaa todennäköisyydellä joka on (1 - alpha).)

(Tämän pelin tasapainoisen strategian laskivat kai ensimmäisenä John von Neumann ja Oskar Morgenstern. Voin olla väärässäkin.)

Tästä nähdään, että bluffien eräs tarkoitus on suojella arvolyöntejä (l. lyöntejä, jotka tienaavat rahaa, kun vastustaja maksaa lyönnin). Strategia, jossa ei ole bluffeja ollenkaan, häviää odotusarvossa, jos vastustaja osaa käyttää sitä hyväkseen. Bluffaaminen on siis välttämätön osa tasapainoista strategiaa. Bluffatessa ei siis välttämättä ajatella pelkästään sitä yksittäistä tilannetta vaan se on osa suurempaa strategiaa. Mikä tärkeämpää, vastustajalla ei ole mitään keinoa puolustautua bluffaamista vastaan. Jos bluffaaminen tapahtuu sopivalla todennäköisyydellä, niin vastustajan strategian odotusarvo voi olla parhaimillaankin vain nolla.

Toisin sanoen jos minulla on oikeassa pokerissa joku tapa varmistaa, että bluffaan edes lähelle oikealla frekvenssillä, niin en tarvitse bluffaamiseen mitään erityistä rohkeutta. Bluffikädellä lyöminen on silloin minulle yhtä luonnollista kuin lyöminen kädellä, joka ei voi hävitä. Sanotaan, että minulla on texas hold'em -kädessä paras mahdollinen käsi, vaikkapa ässäkorkea väri, viimeinen kortti on jaettu ja olen viimeisenä vuorossa. Tässä tilanteessa tietenkin panostan, koska joku voi maksaa huonommalla kädellä. Vastaavasti jos minulla on huonoin mahdollinen käsi, joka ei mitenkään voisi voittaa, niin panostaminen yhtä luonnollista kuin ässäkorkealla värillä. Voi tietysti odotusarvon kannalta joskus olla parempi vaihtoehto lyömättä sillä huonoimmalla mahdollisella kädellä. Mutta kuten yllä olevasta nähdään, vastustaja ei mitenkään käyttää hyväkseen tällaista bluffaamista.

Harva pelaaja ajattelee eksplisiittisesti tällä tavalla, mutta käytännössä samantyyppiseen ajatteluun perustuu suurin osa voittavasta pokerinpelaamisesta [1]. Hyvä pelaaja tunnistaa tilanteet ja pelaajat, jotka syystä tai toisesta bluffaavat (tai valuebetsaavat) liian vähän tai liian paljon. Mikä on liian paljon tai liian vähän palautuu lopulta peliteoriaan, mutta käytännössä hyvät pelaajat kehittävät itselleen intuitiivisen tuntuman missä tämä raja menee. Lisäksi pokeriyhteisö kokonaisuutena, erityisesti näin Internet-aikana, vie perusstrategiaa lähemmäksi peliteoreettisesti tasapainoista strategiaa. Esim. Texas Hold'emin tasapainoista strategiaa ei voida koneellisesti laskea, koska pelipuu on aivan liian suuri.

Lisää tästä kaikesta on Bill Chenin ja Jerrod Ankenmanin kirjassa Mathematics of Poker.

[1] Toinen voittava pelaaminen on sitten vastustajan "levelöimistä", jossa siis mennään kissa-hiiri-leikkiin, mutta onnistutaan olemaan vastustajaa aina askel edellä. Tällainen onnistuu tietysti vain tietynlaisia pelaajia vastaan.

Joskus oli muodikasta hokea, että kirjoittaa blogia vain itselleen ja itsensä takia. Olisi mielenkiintoista nähdä jotain tilastoja blogien pitkäkestoisuudesta ja aktiivisuudesta suhteutettuna blogin "yksinäisyyteen". Hiha-arviona veikkaisin, että blogit, joilla ei tosiaankaan ole lukijoita ja joita "kirjoitetaan vain itselle" hiipuvat paljon nopeammin. Luulen myös, että pienikin ulkopuolinen kiinnostus blogia kohtaan pitää sitä merkittävästi pidempään hengissä ja aktiivisena.

Paluu nettipokeriin

Olen aiempien puheideni vastaisesti pelannut taas nettipokeria. Kyseessä ei ole mikään addiktin retkahdus, vaan tarkoituksenani on tehdä pokerilla taas hieman rahaa. Tyypillisin reaktio tällaiseen väitteeseen on: "niin ne kaikki sanoo". Mutta osaan perustella asian faktoillakin.

Alla graafi kaikista tilastointiohjelmaan kerätyistä pokerikäsistä, jotka olen itse pelannut:

Kuvassa vihreällä on voitot bruttona ja sinisellä nettona eli siihen on laskettu mukaan palautukset pokerisaitin keräämästä komissiosta eli rakesta.

Otoksen keskihajonta on n. 1.7 * sqrt(191000), eli yhden käden keskihajonta eli 1.7 isoa betsiä kertaa otoksen koon neliöjuuri, joka on n. 742. ("Iso betsi" siis tarkoittaa panostason ison sokkopanoksen kokoa kerrottuna kahdella. Esim. peli joka pelataan $1 ja $2 sokkopanoksilla "iso betsi" olisi $4.)

Nyt jos oletettaisiin, että olisin ollut nollatulosta tekevä pelaaja, jolla olisi käynyt vain hyvä tuuri, niin tulos olisi n. 5.1 keskihajontaa sivussa odotusarvosta eli todennäköisyys sille olisi luokkaa 0.0000011 eli prosentteina 0.0001%. Toki todennäköisyys kasvaa isommaksi mitä isompaa tuotto-odotusta olettaisin, mutta voin silti hyvillä mielin sanoa näihin lukuihin perustuen, että uskon pelanneeni käyrään mukaan otetuissa pokerikäsissä keskimäärin positiivisella odotusarvolla.

Ehkä mielenkiintoinen sivuhuomautus komissiosta eli rakesta. Kyseessä on siis pokerisaitin potista ottama osuus. Koska pääosa pelaamistani käsistä on suhteellisen pienillä [1] panostasoilla, niin raken suhteellinen osuus on hyvin suuri. Kuvassa näkyy vain omat nettovoittoni. Todellisuudessa olen maksanut rakea enemmän kuin olen voittanut nettona. Karkeasti graafiin suhteutettuna maksamani raken määrä on n. 6500 isoa betsiä eli rakekäyrä menisi selvästi nettovoittojani korkeammalla.

Toisaalta sitten voidaan laskea myös, että varsinainen voittomääräni on kaiken kaikkiaan n. 8700 isoa betsiä, josta pokerisaitti on ottanut 6500 betsiä ja jota se on sitten palauttanut takaisin n. 1600 betsiä. Tuo väliin jäävä 4900 betsiä on sitten maksu siitä, että olen saanut näillä saiteilla pelata. Se on dollareissa itse asiassa ihan merkittävä summa. En ole varmasti mistään palvelusta maksanut niin suurta määrää rahaa. Toisaalta olen siinä mielessä ollut tähän palveluun tyytyväinen, että käyttämäni pokerisaitit ovat saaneet houkuteltua riittävästi huonoja pelaajia, joilta olen voinut tienata rahaa.

Nettipokerin historia on muuten tuntenut yhden pokerisaitin (WSEX), joka ei ottanut ollenkaan rakea, vaan bisnes perustui johonkin mainoksiin ja vastaavaan. Saitti ei missään vaiheessa tullut kovin suosituksi. Pelin taso oli siellä yleensä kova, koska sinne ajautuivat vain pelaajat, jotka ylipäätään tiesivat mikä on rake ja miksi sen määrällä on niin suuri merkitys voittoihin. Mutta koska saitilla itsellään ei ollut rahaa, niin se ei voinut PokerStarsin ja Full Tiltin tavoin mainostaa palveluitaan laajasti, niin saitti ei ikinä kerännyt suurta suosiota. Saitti on vieläkin hengissä, mutta pelaajamäärät ovat monta kertaluokkaa pienempiä kuin suosituilla saiteilla.

[1] Rake alkaa olemaan merkityksetön pelaamassani Fixed Limit Hold'em -pelissä vasta panostasoilla, jossa sokkopanokset ovat luokkaa $30/$60.

Spämmi-ilmoituksen filosofinen dilemma

Blogger lähettää sähköposti-ilmoituksen, tekstisisältöineen, kommentista, jonka sisältö on ilmiselvästi spämmiä. Sähköpostiohjelma käyttää Bayesilaista spämmifiltteröintiä.

Pitäisikö ilmoituksen mennä sähköpostiohjelmassa spämmikansioon?

Ohjenuora kirjoittamiseen

If you’ve never missed a flight, you’re spending too much time in airports.

Scott Aaronson lainaa entistä ohjaajaansa Umesh Vazirania, joka Scottin mielestä kiteyttää tässä toteamuksessa kokonaisen elämänfilosofian: keskity merkitseviin bitteihin (engl. high-order bit). Asiaa ei voi kiteyttää sanomalla että "keskity merkitseviin bitteihin", koska se tarkoittaisi, että tekisimme käytännössä juuri päinvastoin. (Jos alkuperäisessä lainauksessa takertuu yksityiskohtiin ja keksii kaikenlaisia reunaehtoja, niin ikäänkuin missaa pointin. Ei sillä, kirjaimellisestikin otettuna siinä pitää olla ajatusta, että se voisi toimia analogiana.)

Scott soveltaa ideaa keksimällä omia Umeshismeja, kuten esimerkiksi tällaisen:

If you’ve never regretted a blog entry, your blog is boring.

Mikä vaikuttaa vielä ilmeisemmin todelta.

Sosiaalisessa kontekstissa tämä liian suuri turvamarginaali vaikuttaa erityisen liioitetulta. Syy siihen löytyy tietysti pääosin lajimme evoluutiosta. Laumasta hylätyksi joutuminen on ollut aivan liian suuri riski. Mutta nykymaailmassa kun kirjoitamme blogiin, niin pitää aktiivisesti ja loputtomasti taistella tätä adaptaatiota vastaan, koska se on kirjoittamisen ja ajattelun kannalta pääosin haitaksi.

Feynmanin QED-luennot

Mielestäni Richard Feynmanin QED-luennot kuuluvat yleissivistykseen. Ei minään historiallisena kuriositeettina vaan poikkeuksellisen selkeänä esityksenä siitä miten luonto toimii.

Koska selitykseen kuuluu olennaisesti kvanttifysiikka, niin lukija saattaa tässä vaiheessa pelätä, että ei ymmärrä Feynmanin esitystä. Pelko ei ole turha. Lukija ei tule ymmärtämään esitystä. Mutta se johtuu vain siitä, että fysiikan jatko-opiskelijatkaan eivät ymmärrä kvanttifysiikkaa. Ja se taas johtuu siitä, että fysiikan professoritkaan eivät ymmärrä sitä. Feynman itse ei ymmärtänyt [1].

Feynmanin esityksen pointti on kuvailla säännöt, joilla luonto näyttää toimivan. Nämä säännöt itsessään eivät ole teknisesti vaikeita ymmärtää. Ne voivat olla vaikea hyväksyä, koska niistä seuraava maailmankuva on niin outo. Tämä on tietysti vain jokaisen henkilökohtainen psykologinen ongelma. Jos haluaa ymmärtää miten luonto toimii, niin se pitää vain hyväksyä. Meillä ei ole oikeutta sanoa, että miten luonnon pitäisi toimia.

Näiden sääntöjen kanssa operoiminen on myös erittäin vaikeaa, koska niiden laskemiseen tarvitaan hyvin monimutkaista matematiikkaa. Juuri sen takia fysiikan opiskelijat joutuvat opiskelemaan vuosikaupalla. Sääntöihin liittyvien nuolien aritmeettinen operoiminen vaatii monenlaisten matemaattisten menetelmien ja temppujen opettelua. Mutta näiden menetelmien opettelu ei sinänsä lisää asian ymmärrystä millään perustavalla tavalla.

Feynmanin esityksen nerokkuus onkin siinä, että hän pystyy kuvailemaan nämä säännöt siten, että kuka tahansa normaalijärjellä varustettu ymmärtää näiden sääntöjen perusperiaatteet. Tietysti tämäkään homma ei ole aivan triviaalia, koska Feynmankin tarvitsee selitykseen neljä reilusti yli tunnin luentoa.

Ensimmäinen luento itse asiassa alkaa sillä, että Feynman kuvailee aika pitkälti samaa mitä minä olen yrittänyt kuvata yllä. (Feynman tekee tietysti tämän paljon paremmin kuin minä.) Että mitä tarkoittaa QED:n ymmärtäminen. Kun tämän ymmärtää, niin esitystä on helppo seurata.

[1] Feynman käyttää itse esityksessä vastaavaa retorista keinoa ja jotakuinkin vastaavia sanoja.

Väittelemisen turhuus

Olen viime vuosina vähentänyt väittelemisen harjoittamisen miltei olemattomiin. Eipä noita mahdollisuuksiakaan nykyään enää niin paljon ole, mutta ne vähätkin olen onnistunut välttämään. Tietysti täällä Internetissä väittelymahdollisuuksia olisi loputtomasti ja täällä väittelyt tapaavat tuntua tosielämänkin väittelyitä turhemmilta.

Pidättäyminen väittelemisestä kokonaan vaikuttaa ehkä turhankin radikaalilta, koska joskus väittelyistä on jotain iloa ja hyötyä. Mutta olen itse päätynyt siihen, että suurin osa niistä on kuitenkin hyödyttömiä ja usein jopa haitallisia. Ja aikaa niihin saa tietysti kulumaan loputtomasti.

Syitä väittelemiseen on tietysti erilaisia ja ehkä jotkut niistä palvelevat tarkoitustaan. Oma kokemukseni kuitenkin on se, että useimmiten niihin ajautuu huomaamattaan eikä väittelyn tiimellyksessä enää ole mitenkään selvää miksi väitellään. Ulkoapäin tarkasteltuna voi yrittää väittää, että väitellessä siirtyy informaatiota ja pääsee ehkä oikaisemaan vastapuolen virheellisiä käsityksiä.

Käytännössä nämä jalot tavoitteet eivät juuri koskaan toteudu. Jossain vaiheessa väännetään naama punaisena epäolennaisuuksista ja valitetaan, kun vastapuoli ei vaan ymmärrä. Usein näkee ja kuulee, että väittely menee puolittain metatasolle eikä sielläkään päästä yhteisymmärrykseen. Osapuolet tulevat vain vakuuttuneemmaksi omasta näkemyksestään ja uskovat lopulta vain vastapuolen jääräpäisyyteen. Informaatiota ei siirry, ainakaan varsinaisen väittelyn aiheen osalta.

Väittelyn turhuus käy parhaiten ilmi, kun vertaa sitä tilanteisiin, jossa informaatiota siirtyy ja jossa vahvatkin mielipiteet vaihtuvat. Vastaanottava osapuoli on näissä tilanteissa hyvin aktiivinen ja innostunut ja suorastaan janoaa lisää tietoa. Tunteet eivät kuumene ja keskustelu kohdistuu lähinnä tarkentamaan ja selittämään. Mielipidettään tai käsitystään (mahdollisesti) muuttava osapuoli ei osoita mitään erityistä vastarintaa.

Ajatellaan, että toisena osapuolena on vaikka kirja. Se on tilanteessa hyvin passiivinen, mutta kirjoja lukeneet tietävät, että useammin kuin kerran on kirjan lukeneena vaihtanut käsityksiään hyvinkin radikaalisti. Ainahan ei näin käy, mutta voi mielessään verrata tilannetta kiihkeään väittelyyn. Toisessa olosuhteet suosivat joka tavalla informaation vaihtoa, toisessa päinvastoin.

Yksi perussyy miksi väittely tuntuu niin vaikealta on nähdäkseni se, että konseptien ja ideoiden omaksumisessa menee aikaa. Sen jälkeen kun joku idea on luettu tai kuultu ja otettu vakavissaan, niin se hakee paikkaansa aivoissa viikkojen ja kuukausien ajan. Sitä koetellaan eri konteksteissa, se vahvistuu. (Jos on vahvistuakseen.) Lopulta se vaikuttaa ilmiselvästi todelta. Se tuntuu ilmiselvästi todelta ja tuntuu vaikealta ymmärtää, miten joku voisi ajatella muutenkaan. 

(Sivuhuomautus: se että tällainen idea tai konsepti tuntuu ilmiselvästi todelta ei välttämättä tarkoita, että se on totta.)

Väittelyssä nämä totuuden ymmärtämiseen saavutetut vaiheet unohdetaan. Ja vaikka ne muistettaisiinkin, niin vastapuolelta vaadittaisiin tämä sama prosessi, että se voisi toisen osapuolen totuuden nähdä samalla tavalla.

Ja näinhän se on opetuksessakin. Opettaja ei oleta, että asia menee heti perille. Se vaatii takomista ja hiontaa. Ja lopulta kun sitä tarpeeksi jankataan, niin totuus ilmenee oppilaallekin toivottavasti selvänä.

Ideat tulevat, olevat ja hapantuvat

Blogiinkirjoittamisprosessini toimii niin, että saan jossain vaiheessa päivää idean kirjoituksesta. Se pyörii mielessä jonkin aikaa. Jos tuntuu, että idea uhkaa kadota päästä —ehkä sen takia, että päähän on tullut toinen idea— niin minun pitää saada äkkiä kirjoitettua se jonnekin ylös. Jos olen tietokoneen ääressä, niin kirjoitan pikaisesti luonnoksen Bloggeriin. Tämän jälkeen on päivän tai kahden aikaikkuna, jolloin saatan rykäistä siitä kirjoituksen, jonka sitten julkaisen.

Jos tämä aikaikkuna menee ohi, niin sinne se idea jää möllöttämään, Bloggerin luonnoksiin. Mitään varsinaista laadullista eroa möllöttäjissä ja julkaistuissa ideoissa ei nähdäkseni ole. Möllöttäjä välttää kohtalon, jos minulla sattuu olemaan aikaa ja energiaa ajatuksen jonkinlaiseen muotoilemiseen. Kirjoitukset ovat tästäkin syystä usein raakileita: olen aina jollain tasolla ymmärtänyt, että niillä kirjoituksilla on oma lyhyt etsikkoaikansa. Jos en tee niitä nopeasti valmiiksi, niin en sitten koskaan. Toki poikkeuksiakin löytyy.

Teknisesti syy tähän lienee jotain senkaltaista, että aivoissa pörisee uuden idean keksimisen jälkeen dopamiinit ja muut lailliset huumeet. Nämä estävät kokemasta idean julkistamiseen liittyvää (sinänsä epärationaalista) nolottamista. Kun ideaa on tarpeeksi koeteltu, niin siitä katoaa ideaa suojeleva neuronitason uutuudenviehätys. Nyt se näyttäytyy mielelle vähemmän mairittelevalla tavalla ja se jää ikäänkuin luonnostaan vähemmälle huomiolle, kunnes se lopulta hautautuu "arkistoihin".

Otsikointi on kuin onkin tärkeää

Kyllä, myös juuri sinun kirjoittamilla otsikoilla on merkitystä. Kirjoittajalle itselleen otsikko näkyy tekstin kontekstissa, mutta tekstin lukija tyypillisesti aloittaa lukemaan otsikosta, jolloin kontekstia ei tietenkään voi olla. Siten siis otsikko, joka vaikka vitsailee johonkin sisältöön liittyvään, ei palvele tarkoitustaan. Myös säännölliset lukijat näkevät tekstistä todennäköisesti ensimmäiseksi otsikon (ja toisinaan ainoastaan otsikon), joten heidänkin näkökulmasta olisi hyödyllistä, että otsikko ei pelkästään tiivistäisi kirjoituksen aiheen vaan myös sanoisi jotain.

Paras otsikko sanoo siis tärkeimmän kirjoituksessa esitetyn asian tiivistetysti. Kirjoituksilla ei aina ole tällaista ydinsanomaa vaan ne ovat jonkinlaista lörpöttelyä, mutta silloinkin asiallinen otsikko on parempi kuin otsikko, joka ei sano yhtään mitään tyyliin "horinoita" tai "jotain höpötystä vaan". Tyypillinen tilanne on niin kuin tässä omassa tekstissäni, jonka otsikoin näin: Haja-ajatuksia koulukiusaamisesta. Koska itselle ei ollut vielä kiteytynyt tekstin olennaisin pointti, niin lätkäisin otsikoksi vain jotain. Nyt kun tekstin lukee uudelleen, niin selvästi parempi otsikko olisi ollut esimerkiksi "Koulukiusausta ei voi lopettaa", joka olisi ilmiselvästi parempi otsikko kuin alkuperäinen.

Sama vaivaa miltei jokaista tämän päiväkirjan otsikkoa. Alla pari esimerkkiä mielestäni paremmin onnistuneesta otsikoinnista. Vaikka olisi eri mieltä kirjoitusten tärkeimmästä teesistä, niin ainakin se on kirjoitettu jo otsikkoon, eikä tule haaskattua turhaan lukijan huomiota.

• Sananvapauden periaate on vaikea ymmärtää
• Univelka kannattaa nukkua pois

Lukijan huomio ja aika ovat ainoat valuutat, joiden kanssa näissä piireissä työskennellään. Niitä pitää kunnioittaa.

Lukuvinkki: Jukka Korpelan Arkisen asiakirjoittamisen opas, Olennainen ensin.

Haja-ajatuksia koulukiusaamisesta

Herodes ysitonnisessa mainittiin taannoin koulukiusatut. Sehän on aihe, josta ei saa olla kuin yhtä mieltä, "yksikin kiusattu on liikaa" ja että "se pitää saada välittömästi loppumaan". En ota näihin tavoitteisiin kantaa tässä muuten kuin niiden teknisen toteutettavuuden kannalta.

Perusongelma kaikessa kiusaamiseen liittyvässä on se, että nuorille syntyy oma sosiaalinen todellisuus ja siihen vaikuttaminen ulkopuolelta on jotakuinkin mahdotonta. Tähän todellisuuteen kuuluu yhtenä osana se minkä tunnemme kiusauksen nimellä ja sen poistaminen vaatisi, että pääsisi tämän sosiaalisen todellisuuden sisään. Sinne ei pääse sisään opettajan tai muun auktoriteetin toimesta. Itse asiassa tällaisten vaikutuspyrkimykset vain vahvistavat päinvastakkaisia voimia tässä nuorten maailmassa.

Edes huonossa asemassa olevat eivät tyypillisesti halua ulkopuolista interventiota, koska se voisi heikentää heidän asemiaan entisestään. Kukaan ei myöskään varmasti ryhdy järjestelmän sisällä "ritariksi", koska se riskeeraisi oman aseman. Kenelläkään yläaste- tai lukioikäisellä ei ole vielä niin vahvaa egoa, että uskaltautuisivat näin suureen riskiin. Puhumattakaan siitä, että siitä ei olisi juuri kenellekään mitään henkilökohtaista hyötyä.

Opettaja voi tietysti yrittää murtautua tähän todellisuuteen olemalla "hyvä jätkä", mutta tämä lumous purkautuu heti kun opettaja joutuu vetoamaan auktoriteettiinsa tai jos hän yrittää itse pysyä samalla tämän todellisuuden ulkopuolella. Eikä tällainen ole joka tapauksessa kuin tilapäistä. Nuorten (tärkeimpään) sosiaaliseen todellisuuteen kuuluu vain muita nuoria.

Jos tähän touhuun yrittää vaikuttaa pakko- ja kurinpitokeinoilla, niin kuri joudutaan säätämään kovemmaksi kuin vankiloissa. Ja sitäkään tuskin halutaan.

Jonkinlainen pakkokeino- kurinpitojärjestelmä tarvitaan, että homma ei lähde täysin kädestä, mutta järjestelmä on lähinnä symbolinen. Symbolinen siis siinä mielessä, että se tavallaan signaloi, että ihan mitä tahansa ei suvaita, mutta että sen järjestelmän oma vaikutusmahdollisuus on lopulta aika mitätön. Sosiaalisessa todellisuudessahan tehdään jokaiselle selväksi oma asema ja siitä kiinnipitäminen on paljon vahvempi motivaattori kuin tehottomat kurinpitouhkaukset.

Tietoisuus-moduuli ja sen puutteet

Ihmisen tehdasasetuksissa on sellainen vakava puute, että "tietoisuus-moduulista" puuttuu oletuksena oma sisäinen monitorointijärjestelmä. Että siis tämä osajärjestelmä nimeltä "tietoisuus" tai "tietoinen minä" voisi muun toiminnan monitoroinnin ja ohjaamisen lisäksi monitoroida myös itseään. Mutta ei. Tämän lisäosan joutuu jokainen itse aivoihinsa asentamaan. Suurella vaivalla. Useimmat eivät välttämättä tiedä edes sellaista tarvitsevansa ja paradoksaalisesti tämän lisäjärjestelmän puute estää havaitsemasta sen tarvetta.

Mutta kun tämän lisäjärjestelmän saa asennettua, niin monet peruskäytössä ilmenevät ongelmat saadaan korjattua. Ei toki kaikkia.

Teknisesti tämä lisätoiminnallisuus ei ole mitenkään mullistava, koska se tarvitsee vain referentiaalisen silmukan. Ehkä alkuperäiset suunnittelijat eivät tajunneet tämän lisäominaisuuden potentiaalia. Toisaalta jälkiviisaus on aina niin helppoa. Kun on ensin suunnitellut massiivisen koneiston liikkeenhallintaan ja objektien tunnistamiseen ja niin edelleen, on tämä koko tietoisuus-moduuli voinut tuntua hieman jopa tarpeettomalta. Suunnittelijan ominaisuudessa on ollut varmaan vaikea kuvitella, että tällainen pieni moduuli ja sen lisäosa (jota ihmiskoneet itse kutsuvat "metakognitiiviseksi reflektioksi") voisi mahdollistaa niin ihmeellisiä asioita.

Jälkiviisaana voi sanoa, että ihmiskone, jossa ei ole tietoisuus-moduulia ja sen itsemonitorointijärjestelmää, on kuin tietokone ilman ohjelmointikieltä.

Kripke ja kahdeksan tunnin yöunet

Dan Kripke argumentoi vakuuttavasti, että n. seitsemän tunnin keskimääräiset yöunet korreloivat parhaiten hyvän terveyden kanssa. Hän haluaa ilmeisesti kumota väitteen, että seitsemän, kuusi tai jopa viisi tuntia unta olisi liian vähän. Kripken näyttämät datat osoittavat selvästi, että seitsemällä tunnilla yöunta (verrattuna esimerkiksi kahdeksaan) ei sinänsä ole mitään negatiivista vaikutusta terveyteen. Kripke itsekin toteaa videolla, että kyseessä on nimenomaan korrelaatio, eikä syy-yhteyden suuntaa tunneta. Mutta tämä ei ole varsinainen ongelma.

Varsinainen pointti on se, että tämä havainto ei ole mitenkään mullistava. Tarkoitus ei tietenkään ole nukkua nimenomaan kahdeksan tuntia yössä. Tarkoitus on nukkua juuri sen verran kuin oma unitarve on.

Kripken esittelemästä datasta puuttuu vertailu erilaisten univajeiden vaikutuksesta. Jos henkilön unitarve on päivittäin seitsemän tuntia ja hän nukkuu joka yö seitsemän tuntia, niin tuntuu ihan luonnolliselta, ja tätä myös Kripken esittelemä data tukee, että tällä unimäärällä ei ole mitään erityistä negatiivista vaikutusta terveyteen (verrattuna kahdeksaan tuntiin). Mutta jos unitarve on esimerkiksi kahdeksan tuntia yössä ja jos tästä jää jatkuvasti vajaaksi, niin tällä on varmasti vaikutusta terveyteen.

Datasta nähdään myös se, että epänormaalin pitkät yöunet itse asiassa korreloivat huonon terveyden kanssa. Ihmiset, jotka kertovat nukkuvansa yhdeksää tai kymmentä tuntia yössä, ovat tilastojen mukaan suuremmassa riskissä lähes jokaisella terveyden aspektilla kuin ne jotka nukkuvat luokkaa 5-8 tuntia. Mutta tämäkään ei tietenkään tarkoita, että pitkään nukkuminen sinänsä olisi ongelman varsinainen syy. Pikemminkin pitkä yöuni on oire jostain muusta terveysongelmasta. Esimerkiksi jos kärsii aikuisiässä yleisestä uniapneasta, niin yöuni on katkonaista ja tyypillisesti kahdeksan tunnin yöunet eivät edes riitä. Uniapnea estää normaalin, virkistävän yöunen ja tällainen henkilö todennäköisesti rupeaa nukkumaan pitempään, jos se on vain mahdollista. Ja esimerkiksi nimenomaan uniapnea on hyvin vahvasti yhteydessä monenlaisiin terveysongelmiin. Sama tietysti pätee myös monien muiden sairausten kanssa.

Minulla ei ole väittelleni taustalla laajaa tutkimusdataa, mutta uskon että ainoa vahva korrelaatio nukkumisen ja terveyden kanssa on pitkän ajan univajeen määrä. Tämä väite ei ole ristiriidassa Kripken esittämän datan kanssa, kuten aiemmin esitin, koska olennaista ei ole yöunien tuntimäärä, vaan sen määrän suhde omaan unitarpeeseen. Jos yöunet jäävät jatkuvasti liian lyhyeksi, niin päiväsaikainen olotila on väsynyt.

Oma hypoteesini on se, että unitarvetta vastaan taisteleminen on pitkälläkin aikavälillä täysin mahdotonta. (Tämä hypoteesi on tietysti esitetty muidenkin toimesta ja paljon ennen minua.) Hypoteesin testaaminen on hyvin vaikeaa, enkä henkilökohtaisesti halua siihen lähteä, koska en halua olla väsynyt. Yksinkertaisimmallaan testaisin hypoteesia jotenkin niin, että pitäisin kirjaa uniajastani muutaman kuukauden ja sitten lyhentäisin tästä ajasta tunnin per yö muutaman viikon ajan ja katsoisin, että mitä sen jälkeen käy.

CliffsNotes: ei tarvitse huolestua jos nukkuu alle kahdeksan tuntia yössä, jos ei ole päiväsaikaan väsynyt.

Tavoitteitani vuodelle 2010

1. Ei nettipokeria.

2. Kaikenlaisen väittelyn välttäminen.

3. Keskimäärin 8,5 tuntia unta yössä eilisestä tammikuun loppuun.

4. Harjoitella hyväksyvää, tietoista läsnäoloa.

5. Turhan selittelyn vähentäminen.

6. Itsekokeilua (engl. self-experimentation), ainakin Dual N-Back -harjoituksilla.

7. Keksiä lisää tavoitteita vuodelle 2010.