Väittelemisen turhuus

Olen viime vuosina vähentänyt väittelemisen harjoittamisen miltei olemattomiin. Eipä noita mahdollisuuksiakaan nykyään enää niin paljon ole, mutta ne vähätkin olen onnistunut välttämään. Tietysti täällä Internetissä väittelymahdollisuuksia olisi loputtomasti ja täällä väittelyt tapaavat tuntua tosielämänkin väittelyitä turhemmilta.

Pidättäyminen väittelemisestä kokonaan vaikuttaa ehkä turhankin radikaalilta, koska joskus väittelyistä on jotain iloa ja hyötyä. Mutta olen itse päätynyt siihen, että suurin osa niistä on kuitenkin hyödyttömiä ja usein jopa haitallisia. Ja aikaa niihin saa tietysti kulumaan loputtomasti.

Syitä väittelemiseen on tietysti erilaisia ja ehkä jotkut niistä palvelevat tarkoitustaan. Oma kokemukseni kuitenkin on se, että useimmiten niihin ajautuu huomaamattaan eikä väittelyn tiimellyksessä enää ole mitenkään selvää miksi väitellään. Ulkoapäin tarkasteltuna voi yrittää väittää, että väitellessä siirtyy informaatiota ja pääsee ehkä oikaisemaan vastapuolen virheellisiä käsityksiä.

Käytännössä nämä jalot tavoitteet eivät juuri koskaan toteudu. Jossain vaiheessa väännetään naama punaisena epäolennaisuuksista ja valitetaan, kun vastapuoli ei vaan ymmärrä. Usein näkee ja kuulee, että väittely menee puolittain metatasolle eikä sielläkään päästä yhteisymmärrykseen. Osapuolet tulevat vain vakuuttuneemmaksi omasta näkemyksestään ja uskovat lopulta vain vastapuolen jääräpäisyyteen. Informaatiota ei siirry, ainakaan varsinaisen väittelyn aiheen osalta.

Väittelyn turhuus käy parhaiten ilmi, kun vertaa sitä tilanteisiin, jossa informaatiota siirtyy ja jossa vahvatkin mielipiteet vaihtuvat. Vastaanottava osapuoli on näissä tilanteissa hyvin aktiivinen ja innostunut ja suorastaan janoaa lisää tietoa. Tunteet eivät kuumene ja keskustelu kohdistuu lähinnä tarkentamaan ja selittämään. Mielipidettään tai käsitystään (mahdollisesti) muuttava osapuoli ei osoita mitään erityistä vastarintaa.

Ajatellaan, että toisena osapuolena on vaikka kirja. Se on tilanteessa hyvin passiivinen, mutta kirjoja lukeneet tietävät, että useammin kuin kerran on kirjan lukeneena vaihtanut käsityksiään hyvinkin radikaalisti. Ainahan ei näin käy, mutta voi mielessään verrata tilannetta kiihkeään väittelyyn. Toisessa olosuhteet suosivat joka tavalla informaation vaihtoa, toisessa päinvastoin.

Yksi perussyy miksi väittely tuntuu niin vaikealta on nähdäkseni se, että konseptien ja ideoiden omaksumisessa menee aikaa. Sen jälkeen kun joku idea on luettu tai kuultu ja otettu vakavissaan, niin se hakee paikkaansa aivoissa viikkojen ja kuukausien ajan. Sitä koetellaan eri konteksteissa, se vahvistuu. (Jos on vahvistuakseen.) Lopulta se vaikuttaa ilmiselvästi todelta. Se tuntuu ilmiselvästi todelta ja tuntuu vaikealta ymmärtää, miten joku voisi ajatella muutenkaan. 

(Sivuhuomautus: se että tällainen idea tai konsepti tuntuu ilmiselvästi todelta ei välttämättä tarkoita, että se on totta.)

Väittelyssä nämä totuuden ymmärtämiseen saavutetut vaiheet unohdetaan. Ja vaikka ne muistettaisiinkin, niin vastapuolelta vaadittaisiin tämä sama prosessi, että se voisi toisen osapuolen totuuden nähdä samalla tavalla.

Ja näinhän se on opetuksessakin. Opettaja ei oleta, että asia menee heti perille. Se vaatii takomista ja hiontaa. Ja lopulta kun sitä tarpeeksi jankataan, niin totuus ilmenee oppilaallekin toivottavasti selvänä.