Ideat tulevat, olevat ja hapantuvat

Blogiinkirjoittamisprosessini toimii niin, että saan jossain vaiheessa päivää idean kirjoituksesta. Se pyörii mielessä jonkin aikaa. Jos tuntuu, että idea uhkaa kadota päästä —ehkä sen takia, että päähän on tullut toinen idea— niin minun pitää saada äkkiä kirjoitettua se jonnekin ylös. Jos olen tietokoneen ääressä, niin kirjoitan pikaisesti luonnoksen Bloggeriin. Tämän jälkeen on päivän tai kahden aikaikkuna, jolloin saatan rykäistä siitä kirjoituksen, jonka sitten julkaisen.

Jos tämä aikaikkuna menee ohi, niin sinne se idea jää möllöttämään, Bloggerin luonnoksiin. Mitään varsinaista laadullista eroa möllöttäjissä ja julkaistuissa ideoissa ei nähdäkseni ole. Möllöttäjä välttää kohtalon, jos minulla sattuu olemaan aikaa ja energiaa ajatuksen jonkinlaiseen muotoilemiseen. Kirjoitukset ovat tästäkin syystä usein raakileita: olen aina jollain tasolla ymmärtänyt, että niillä kirjoituksilla on oma lyhyt etsikkoaikansa. Jos en tee niitä nopeasti valmiiksi, niin en sitten koskaan. Toki poikkeuksiakin löytyy.

Teknisesti syy tähän lienee jotain senkaltaista, että aivoissa pörisee uuden idean keksimisen jälkeen dopamiinit ja muut lailliset huumeet. Nämä estävät kokemasta idean julkistamiseen liittyvää (sinänsä epärationaalista) nolottamista. Kun ideaa on tarpeeksi koeteltu, niin siitä katoaa ideaa suojeleva neuronitason uutuudenviehätys. Nyt se näyttäytyy mielelle vähemmän mairittelevalla tavalla ja se jää ikäänkuin luonnostaan vähemmälle huomiolle, kunnes se lopulta hautautuu "arkistoihin".