Terapia vaikuttaa ulkopuoliselle aina jotenkin teennäiseltä ja tyhjänpäiväiseltä. Terapeutti ei oikeastaan sano mitään eikä terapiasessioissa välttämättä päädytä mihinkään selkeään johtopäätökseen.

Mutta syy tähän on se, että suorat ohjeet ja määräykset ulkopuoliselta synnyttävät välittömän uhan tunteen. Uhka kohdistuu statukseemme ja yritämme välttää tätä uhkaa parhaamme mukaan. Ajatus muutokseen suostumisesta tuntuisi statuksen alenemiselta. (Tässä status siis viittaa nokkimisjärjestysstatukseen, ei ulkokohtaiseen.)

Tämän takia muutosehdotukset pitää tehdä niin, että muutoksen kohde tuntee itse keksineensä, oivaltaneensa ja päättäneensä asian. Siksi ulkopuolisesta vaikuttaa, että terapeutti ei itse asiassa sano mitään.

Sama koskee tietysti myös blogikirjoittelua. Onnistunut kirjoitus esittää asian niin, että lukija kokee (luulee) itse oivaltaneensa asian. Lukiessa tuntuu siltä, että kyseessä on konsepti, jonka on itse aina ymmärtänyt, mutta että kirjoittaja on onnistunut muotoilemaan asian hyvin. Tuntuu siltä, että olisi itse voinut kirjoittaa saman artikkelin.

(Disclaimer: en ole itse ollut ikinä terapiassa, joten käsitykset perustuvat ulkopuolisen havaintoihin.)