Viivyttely vähenee vain konkretialla

Viivyttely (engl. procrastination) vaivaa, kun ajattelu on abstraktia, kaukaista. Jos ajattelee abstrakteja tai kaukana olevia asioita, niin todennäköisyys langeta viivyttelyyn on merkittävästi suurempi. Jos haluaa vaikka aloittaa kuntoilun, niin ei kannata ajatella sen tuomia pitkän aikavälin hyötyjä vaan kannattaa ajatella urheilukenkien kengännauhojen sitomista tai itseään kuntosalilaitteella. Tämän seurauksena paljon todennäköisemmin oikeasti aloittaa sen kuntoilun. Tavoitteet pitää siis olla konkreettisia ja lähellä.

Tästä periaatteesta johdettu ohje, että kannattaa palastella suurempi tavoite pienemmiksi osatavoitteiksi on sinänsä totta, mutta tämän ohjeen antajilta jää yleensä huomaamatta, että tämä ohje itsessään on abstrakti ja etäinen. Ja siten aiheuttaa saman perspektiiviongelman kuin alkuperäisen (abstraktin) tavoitteen toteuttaminen itsessään. Alkuunpääseminen tehtävän jakamisessa osatehtäviin voi siis olla yhtä vaikeaa kuin tehtävän tekeminen ylipäätään.

Siksi uskon, että jos haluaa käyttää jotain järjestelmää tuottavuutensa parantamiseen, niin se pitää olla naurettavan yksityiskohtainen ja siinä pitää olla vain hyvin konkreettisia kohtia. Esimerkiksi "jaa tehtävä pienempiin osakokonaisuuksiin" ei ole konkreettinen.

Konkreettisen ja abstraktin (lähellä ja kaukana olevan) jaottelu selittää myös miksi aiheeseen liittyvien artikkelien lukeminen aiheuttaa usein niin ristiriitaisen tunteen. Ne vievät ajattelun lähes poikkeuksetta abstrakteihin asioihin ja siten kauemmaksi varsinainen ongelman ratkaisusta. Niiden lukeminen voi jopa tuottaa tietynlaisen hyvänolon tunteen ilman että olisi tehnyt mitään konkreettista! Ehtii nauttia jo kuvitelluista pitkän aikavälin hyödyistä ilman että tulee edes tehneeksi mitään.

Uskon sen sijaan, että mikään yksittäinen oivallus ei voi vähentää viivyttelyä tai tuoda helpotusta viivyttelyn ongelmaan. Jos jokin metodi, tekniikka, kikka tai vimpautus vähentää viivyttelyä, niin se tapahtuu vain jonkun naurettavan konkreettisen ensimmäisen askeleen kautta ja siitä eteenpäin vain vähitellen, askeleittain.

Periaatetta voi käyttää heuristiikkana, kun arvioi jonkun artikkelin tai metodin tehokkuutta tai hyödyllisyyttä. Jos päällimmäinen tunne sitä luettaessa on kaukainen ja abstrakti, esim. "tämä tekee työpäivästäni tehokkaamman", niin kyseinen artikkeli tai metodi ei todennäköisesti auta vähentämään viivyttelyä. Jos sen sijaan mielikuva on konkretiassa, esim. "toteutan työn jaksotuksen asentamalla munakello-appletin", niin se saattaa muodostua hyödylliseksi.

Periaate on myös hyvä ohjenuora näiden tekniikoiden tai metodien käyttämiseen. Jos siinä esimerkiksi kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti vain joku tapa toimia, niin ei missään nimessä kannata yrittää tulkita sitä jossain laajemmassa kontekstissa. Sen sijaan keskittyy siihen, että ymmärtää tekniikan konkretian tasolla. "Mitä minun pitää ihan oikeasti tehdä." Myöhemmin voi toki käydä ilmi, että on tulkinnut jonkun kohdan liian kirjaimellisesti, mutta tämän väärinkäsityksen voi korjata sitten myöhemmin. Sen korjaaminen voi olla mahdollista vasta kun on käyttänyt tekniikkaa jonkun aikaa.

Esimerkki onnistuneesta työtapojen muutoksesta itsellä on ollut ns. pomodoro-tekniikan käyttö. Idea on yksinkertainen: työnteko tapahtuu 25 minuutin pätkissä, jonka jälkeen on pakollinen 5 minuutin tauko. Näitä jaksottaa hälytys, joka siirtää vaiheesta toiseen. Neljän "pomodoron" jälkeen on pidempi tauko, 15-20 minuuttia. Pidä tauko vaikka pomodoron päätyttyä tuntuisi, että voisi jatkaa hommaa.

(Pomodoro-tekniikasta on saittikin, jossa ilmainen kirja ja kaikkea, mutta en suosittele lukemaan sitä, jos tarkoituksena on tekniikan käyttöönotto. Ylläoleva ohje on aloittamiseen täysin riittävä. Jos tekniikkaa jo käyttää ja haluaa hienosäätää omia tapoja, niin saitti ja kirja voivat olla hyödyksi.)

Jos tekniikasta kuullessaan ryhtyy pohtimaan, että miksi se toimii (jos toimii), niin se jää todennäköisesti vain ottamatta käyttöön. Ei välttämättä sen takia, että pystyisi perustelemaan itselleen, että miksi se ei mahdollisesti toimi. Vaan yksinkertaisesti siksi, että siirtyy ajattelemaan liian abstraktisti. Jos sen sijaan ottaa tekniikan vain kokeiluna ja keskittyy puhtaaseen konkretiaan eli että miten sen ottaa vaikkapa välittömästi käyttöön, niin voi päästä alkuunkin.

En yritä väittää, että pomodoro-tekniikka olisi ratkaisu viivyttelyn ongelmaan. En edes vielä tiedä toimiiko se tai jos toimii, niin miksi se toimii. Tai puhumattakaan siitä, että mikä pomodoro-tekniikassa on lopulta olennaista ja mikä ei.

Väitän, että vain puhdasta konkretiaa tarjoavat tekniikat tai metodit voivat ylipäätään toimia. Väitän myös, että vain ottamalla jonkun tällaisen tekniikan käyttöön voi tietää toimiiko se. Tietoinen mieli tietysti evaluoi ja antaa mielestään täydellisen vastauksen ilman mitään käytännön kokeilua. Jätä tällaiset päätelmät huomiotta ja keskity vain käyttöönottamiseen.

Taisi olla jossain blogin kommenteissa puhetta siitä, että jonkun nolon muiston palautuminen mieleen joskus aiheuttaa sen, että tulee esim. sanottua jotain täysin asiaan liittymätöntä ja/tai siansaksaa. Robert Triversin luennossa puhutaan nähdäkseni samasta ilmiöstä noin 31 minuutin kohdalla.

Jos ymmärsin oikein, niin hypoteesi on, että se alue aivokuoresta, jonka "evoluutio on ottanut käyttöön" muistojen tukahduttamiseen on esimotorista aluetta. Tämä alue siis vaikuttaa muistojen tukahduttamisessa suoraan hippokampukseen (en tiedä onko se oikean suomenkielinen termi).

Nyt kun muisto palautuu mieleen ja sitä yrittää tiedostamattaan välittömästi tukahduttaa uudestaan, niin se samalla laukaisee jonkun liikkeen, koska se samalla aktivoi tätä osaa esimotorisesta alueesta. Normaali reaktio on jonkunlainen väristys tai vastaava. Se että sanoo jotain asiaan liittymätöntä voi olla nähdäkseni tämän ilmiön variaatio.

Nykyajan möröt

Autenttisuus, tunteellisuus, naiivius. Siinä asioita, joita pelkäämme eniten. 

Suojaksi tarvitsemme ironiaa, sarkasmia, selittelyä, huumoria, vitsailua. 

David Foster Wallacen valmistujaispuheen ääninauhoitus

Kun nyt oli puheena David Foster Wallace. Hänen valmistujaispuhe Kenyon Collegen vuoden 2005 luokalle, This is Water, on vaikuttava. Linkitetty youtube-video on siis ääninauhoitus itse tilaisuudesta. Varsinaista videokuvaa tapahtumasta tuskin onkaan.

Wallace suhtautui puheensa aiheeseen vakavasti. Sen kuulee jo hänen puhetyylistä mutta tietysti myös puheen sisällöstä. Koska Wallacen kirjallinen tyyli on toisaalta aika viihdyttävä, niin yleisö naurahtelee yksittäisille kohdille, mikä minun korvaani ainakin kuulostaa vähän vaivaannuttavalta. Itse aihe on kuitenkin selvästi elämän ja kuoleman kysymys Wallacelle. Ei sillä, etteikö vakavistakin aiheista voisi vitsailla, mutta oma tulkintani puheen tyylistä ja sävystä on jotenkin vahvasti riidassa yleisön reaktioihin. Yleisön reaktiot tosin tuntuvat vakavoituvan loppua kohden.

(Enkä tahdo myöskään väittää, että en olisi itse reagoinut samoin, jos olisin ollut yleisössä. Halusin vain tehdä selväksi, että sisällön tulkintaa voi hieman hämätä jotkut yleisön naurahdukset.)

Tämä ei kuitenkaan liikaa häiritse kuuntelukokemusta.

Rehellinen opetusohjelma

Edesmennyt kirjailija David Foster Wallace oli myös opettaja. Alla ote hänen kurssinsa opetusohjelmasta:

You are forbidden to keep yourself from asking a question or making a comment because you fear it will sound obvious or unsophisticated or lame or stupid. Because critical reading and prose fiction are such hard, weird things to try to study, a stupid-seeming comment or question can end up being valuable or even profound. I am deadly-serious about creating a classroom environment where everyone feels free to ask or speak about anything she wishes. So any student who groans, smirks, mimes machine-gunning [..], chortles, eye-rolls, or in any way ridicules some other student's in-class question/comment will be warned once in private and on the second offense will be kicked out of class and flunked, no matter what week it is. If the offender is male, I am also apt to find him off-campus and beat him up.

 Lainaus toisesta opetusohjelmasta:

I know that many professors say this kind of hard-ass stuff at the beginning of the term but don't actually mean it or enforce it as the course wears on. I, however, do mean it, and I will enforce it --feel free to verify this with students who've taken other classes with me. If you want to improve your academic writing and are willing to put extra time and effort into it, I am a good teacher to have. But if you're used to whipping off papers the night before they're due, running them quickly through the computer's Spellchecker, handing them in full of high-school errors and sentences that make no sense, and having the professor accept them "because the ideas are good" or something, please be informed that I draw no distinction between the quality of one's ideas and the quality of those ideas' verbal expression, and that I will not accept sloppy, rough-draftish, or semiliterate college writing. Again, I am absolutely not kidding. 

Hienoimmat opetusohjelmat mitä olen itse lukenut.

Ulkoiset häiriötekijät eivät estä keskittymistä mutta voivat rikkoa sen

Se, että on olemassa häiriötekijöitä, jotka estävät keskittyneisyyden tilaan pääsemisen, ei tarkoita, että häiriötekijät poistamalla pääsisi automaattisesti keskittyneisyyden tilaan.

Se, että keskittyneenä pystyy käsittelemään vain yhtä asiaa kerrallaan, ei tarkoita, että kun käsittelee yhtä asiaa kerrallaan, olisi välttämättä keskittynyt.

Tämän takia en usko, että häiriötekijät tylysti blokkaamalla pystyisi siirtymään keskittyneisyyden tilaan yhtään sen helpommin. Siirtyminen tapahtuu pitkälti tiedostamatta. Mielentila ja homman keskeiset ominaisuudet rupeavat viemään fokusta tiettyyn suuntaan ja jonkun ajan päästä, huomaamattaan, keskittyy hommaan täydellisesti. Kun on täysin keskittynyt hommaan ei tietysti enää voi kiinnittää omaan keskittyneisyyteensä huomiota. Mielentila voi helposti rikkoutua, ainakin heti aluksi, ja siksi on tärkeää, että häiriötekijöitä ei ole juuri silloin kun on pääsemässä keskittyneisyyden tilaan.

Jos ennen täydellistä uppoutumista vilkaisee vaikka sähköposteja tai työkaveri tulee kysymään jotain, niin keskittyneisyyden kupla voi puhjeta ja siihen on nyt entistä vaikeampaa päästä. Tässä siirtymävaiheessa keskittyneisyyteen on siis erittäin tärkeää, ettei hairahdu mihinkään toiseen hommaan. Siinä vaiheessa olisi hyödyllistä, että tietokone olisi lukittu nimenomaan siihen mihin on keskittynyt.

Ulkoisten häiriötekijöiden poistaminen ennen kuin on päässyt keskittyneisyyden tilaan on siis mielestäni jokseenkin hyödytöntä. Siinä vaihtaa hyperaktiivisen surffaamisen "tyhjän paperin kammoon". Jos joku mielen sisällä vastustaa aloittamista, niin molemmissa kokee samaa tuskaa ennen alkuun pääsyä. Ero tulee vasta sen jälkeen.

Kuvitellaan samaa hommaa tekevät tietotyöläiset, joista toisella on käsillä kaikki häiriötekijät (on siis rajoittamattoman internet-yhteyden äärellä) ja joista toinen on täysin eristäytyneenä metsämökillä, jossa ei ole minkäänlaista nettiyhteyttä. Hieman kärjistäen: heillä on molemmilla yhtä vaikeaa päästä alkuun, mutta metsämökkierakko pystyy alkuun pääsemisen jälkeen paremmin pysymään keskittyneenä.

Tämä ei ole pelkästään teoretisointia, koska xkcd:n "Let Go" -stripin ja siihen liittyneen blogikirjoituksen lukemisen jälkeen toteutin jotain vastaavaa itselleni ja kokemukseni oli, että systeemi ei juurikaan nopeuttanut tai helpottanut keskittymisen tilaan pääsemistä vaan kärsiminen näissä tapauksissa oli vain erilaista. Kun keskittymisen sai alkuun, niin systeemi ehkä vähän helpotti tässä tilassa pysymistä, mutta ero ei ollut kovin merkittävä.

Olen huomannut, että erilaiset "full screen" -tilat ja vastaavat visuaaliset vihjeet toimittavat usein saman tarkoituksen. Tähän suuntaan vihjasin aiemmassa päivityksessä. Videoluentoa katsoessa on pakko siirtyä full screen -tilaan, että keskittymisen tilaan päästyäni pysyn myös siellä. Jos pidän auki mahdollisuutta vaihtaa fokusta johonkin toiseen juttuun, niin en välttämättä ikinä pääse keskittyneisyyden tilaan, koska pienikin häiritsevä ajatus vie ajatukseni muualle.

Supervisor

Minkä entiteetin pitäisi sanoa minulle ja tehdä tarpeeksi selväksi, että "ei, ei ole mahdollista samaan aikaan katsoa videota ja surffata netissä"?

Oivallukset

Jonkin asian ymmärtäminen alkaa ensin (1) perinpohjaisella hämmennyksellä ja sekaannuksella. Lopulta tulee, jos on tullakseen, oivallus (2), jolloin tämän sekaannus katoaa ja tilalle tulee ymmärrys. Vähitellen oivalluksen tunne häviää ja asia muuttuu ymmärryksessä triviaaliksi (3). (Tämä pätee riippumatta siitä onko asian oikeasti ymmärtänyt, ts. onko objektiivisesti ottaen oikeassa.)

Kun asiasta yrittää kirjoittaa ensimmäisessä vaiheessa, niin selittäminen on vaikeaa, koska ei ymmärrä asiaa.  Viimeisessä vaiheessa (3) tuntuu hölmöltä kirjoittaa aiheesta, koska tuntuu, että asia pitää olla kaikille ilmiselvä. Hedelmällisintä onkin kirjoittaa toisessa vaiheessa, koska silloin näkee samalla oman sekaannuksensa ja ratkaisun siihen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä vaihe ei kestä kovin pitkään. Tunne häipyy jo muutaman päivän sisällä ja muisto tästä oivalluksesta katoaa viimeistään muutaman kuukauden päästä.

Jos oivallukseen liittyy joku toiminto tai tekeminen —sanotaan vaikka että on yhtäkkiä oivaltanut että kuntoilu vaikuttaa tietyllä tavalla aivojen toimintaan— niin samalla periaatteella tämä oivallus pitää jalkauttaa nopeasti rutiiniksi, koska lopulta tämäkin oivalluksen tunne katoaa ja sen jälkeen on vaikeampaa löytää motivaatiota aloittaa oivallukseen liittyvä tekeminen.

Tämä oivallukseen liittyvä aivokemia on ihan yleisesti tiedossa. Aivoissa tehdään joku sopivalla tasolla tapahtuva kytkentä, joka tuntuu hyvältä. Se on käytännössä siis oppimista. Mutta tähän kytkentään liittyvä hyvänolon tunne tietysti katoaa ajan kanssa, koska "se on jo opittu".

Kirjasuositus

John Holt: How Children Fail.

Lainaus (ei tuosta kirjasta mutta John Holtilta):

People spend a great deal of time --as for years I did myself-- talking about how to make "education" more effective and efficient, or how to do it or give it to more people, or how to reform or humanize it. But to make it more effective and efficient will only be to make it worse, and to help it do even more harm. It cannot be reformed, cannot be carried out wisely or humanely, because its purpose is neither wise nor humane.

Syöpäpotilaiden toiveet

Facebookissa kiertää joku meemi, jossa statuspäivityksissä on jotain tämäntyylistä:

Meillä on toiveena uusi koti, uusi auto, uusi kännykkä tai että onnistuisimme pudottamaan painoa.. loputon lista,eikö vain.
Syöpäpotilaalla on ainoastaan yksi toive ja se on taistella sairauttaan vastaan.

Sinänsä kai hyvää tarkoittava sisältö, mutta lähemmin tarkasteltuna se trivialisoi ongelman ja saa syöpäpotilaat näyttämään avuttomilta luusereilta. Tottakai syöpä vituttaa ja tottakai syöpäpotilas haluaisi päästä eroon syövästään ja nopeasti kehittyvä syöpä tekee elämästä sietämättömän ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutta todellisuudessa hyvinkin dramaattisen negatiivisen tapahtuman, jopa neliraajahalvauksen, jälkeen esimerkiksi yleinen tyytyväisyys ja onnellisuus palautuu lopulta ennalleen. Sama pätee varmasti suureen osaan syöpäpotilaista. Kukaan heistä ei tietysti haluaisi kuolla ennen aikojaan ja toivoisi elävänsä mahdollisimman pitkään. Mutta suurin osa heistä myös jatkaa mahdollisuuksiensa mukaan elämäänsä ja siinä rupeaa pyörimään arki niin kuin muillakin.

Terveet ihmiset vertaavat mielikuvaansa sairastumisesta nykytilaansa ja tämä tuntuu aina loputtoman murheelliselta. Mutta kun sairastunut ihminen selviää shokistaan (jos selviää), niin elämä jatkuu ja sitä eletään uusien realiteettien pohjalta. Onnellisuuden baseline muuttuu. Tällaiselle ihmiselle voi tuntua lähinnä banaalilta, jos joku toitottaa hänen puolestaan, että "on vain yksi toive". Todellisuudessa sairauden kanssa elävä todennäköisesti haluaa enemmän, että häneen suhtaudutaan kuin tavalliseen ihmiseen. (Tietysti vain niiltä osin kuin se on mahdollista ja järkevää.)

Ylläolevan sanominen on tietysti joidenkin mielestä töykeätä ja loukkaa sairaiden tunteita. Itse uskon tietämäni ja kokemani perusteella päinvastoin. Ei tarvitse tietenkään töykeä olla, mutta luulen, että suurin osa toivoo pikemminkin normaalia suhtautumista kuin tällaista "uhrittamista". Toki sairastuneet, esim. syöpäpotilaat, kaipaavat myös empatiaa ja jotain myötäelämistä. Mutta he myös elävät elämäänsä ja kaipaavat varmasti enemmän normaalia kanssakäyntiä. 

Voin tietysti olla väärässäkin.

Toimtuksen huomautus: olin kirjoittamassa tätä kommenttina erääseen blogikirjoitukseen, mutta tajusin, että vastasin oikeastaan täysin asian sivuun, eikä kirjoitus mitään kysymystä esittänytkään. Päätin siis muuttaa kommentin blogikirjoitukseksi. 

Aihe on jotenkin erityisen vaikea, jonka huomaa esimerkiksi tekstini anteeksipyytelevästä tyylistä. Monet arvostamani kirjoittajat pitävät kaikkea "itämaisuuteen" ja meditaatioon liittyvää pelkkänä tyhjäpäisenä hörhöilynä. Itse olen sitä mieltä, että siitä on irroitettavissa tämä vaikeasti kuvailtava mutta hyödyllinen harjoite. 

--

Jos jotain "itämaisuudesta" on irrotettavissa niin nimenomaan nyt-hetkessä oleminen. Meditaation nimellä kulkeva harjoite opettaa olemaan läsnä tässä hetkessä. Siinä ei ole, minun mielestä, mitään mystistä tai selittämätöntä. Mutta toki sitä pitää ensin harjoittaa ja harjoitella ennen kuin voi varsinaisesti kuvailla tätä olemisen tilaa. Vähän sama kuin pitää oppia pyöräilemään, että tietää miltä tuntuu pyöräillä. Tietoinen mieli "haluaa" jatkuvasti elää joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa eikä se ole kummassakaan yleensä tyytyväinen. Näiden ignoroiminen vaatii harjoitusta ja työtä.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tämän taidon alkeellinenkin oppiminen on hyödyksi sekä kognitiivisena metataitona että elämänfilosofisena apuvälineenä. Tässä ei ole tietääkseni mitään varsinaista hörhöilyä. Näen touhun vain välineenä tietynlaiseen mielentilaan pääsemiseen. (Vaikka ymmärrän samalla, että tämä on niitä ainoita mielentiloja, joissa välineellisyys katoaa.)

Meditaatio sellaisenaan on puhdasta nyt-hetkessä olemista. Tilassa ollessa olemisella ei ole sen kummempaa tarkoitusta. Toki sen voi ulkopuolelta nähdä esim. stressiä vähentävänä harjoitteena. (Mitä se kai joidenkin tutkimusten mukaan on.) Meditaatio mukana muussa olemisessa on oikeastaan vain kognitiivisen uudelleenohjelmoinnin keino, jolla voi neutraloida ja kontrolloida aika hyvin esimerkiksi tunnereaktioita.

Minun mielestä noin yleisesti ottaen touhulla ei tarvitsisi olla mitään varsinaista yhteyttä itämaisuuteen, koska se ei tarvitse mitään uskomusjärjestelmää ympärilleen. Puhtaimmillaan se on vain tietynlainen tietoisuuden ja mielen harjoite, jolla on (tai on olematta) vaikutus henkilön prefrontaalisen aivokuoren toimintaan. Yhteydet hörhöilyyn toki sekoittavat pakkaa, mutta toisaalta aiheesta on vaikea ylipäätään puhua, koska en tiedä mitään toista hyvää termiä meditaatiolle. "Meditaatio" ei ole sekään hyvä termi, koska se on niin monitulkintainen ja epäselvä käsite.

On kuitenkin mielestäni olemassa harjoite, johon parhaiten (vaikkakin huonosti) sopii termi "meditaatio", johon ei tarvitse liittyä mitään uskonnollista ja josta on välitöntä ja pitkäaikaista hyötyä metakognitiivisena taitona. Hyötyä tulee myös pelkästään harjoittamisesta.

Sanat eivät ole taidetta

Jos sanojen ja lauseiden esteettinen ihailu ja niillä "taiteilu" olisi vain harmiton harrastus kuten postimerkkien keräily, niin sen voisi hyväksyä. Valitettavasti se kuitenkin sotkeutuu perustavalla tavalla ihmisyyden keskeisimpään olemukseen, ajatusten ja ideoiden maailmaan, ja siksi ei ole suotavaa. Tekstin pitäisi toimia ideoiden apuna eikä omana esteettisenä olomuotona. Ei "runoilua" ole tietenkään syytä kieltää, koska se olisi mahdotonta ja huono idea muutenkin. Mutta on hyvä tehdä tätä harrastaville tiedoksi, että touhussa voi ajautua pahasti sivuraiteille ja sieltä voi olla vaikeaa löytää takaisin.

Silloin kun teksti toimii mahdollisimman puhtaasti ideoiden ja ajatusten välittämisessä, niin se ei ole itsessään kaunista, hauskaa tai muutenkaan mielenkiintoista. Mutta sitä myöten teksti todennäköisesti toimii tarkoituksessaan paremmin. Toive siitä, että teksti kuulostaisi hauskalta tai muuten vain hyvältä, on merkki, että on unohdettu mistä tässä on lopulta kyse.

"Sanataiteilijoille" tämä kaikki voi kuulostaa turhan radikaalilta ja vastenmieliseltä, mutta heille sanon vain, että menkää muualle leikkimään.

Luonnosten luonne

"Luonnos" (engl. draft) on vain kiertoilmaus sille, että tuotos on paska eikä ansaitse nähdä päivänvaloa koskaan. Mitään luonnosta ei tarvita, jos tekee jotain oikeasti hyvää ja sellaista jonka tulee oikeasti saamaan valmiiksi. "Luonnokseksi" jäävät kaikki ne, joiden on tarkoituskin jäädä kesken.

Luonnokset voi huoletta poistaa.

Hammaslääkärikäyntiä odotellessa

Kuinkahan paljon vaikuttaa hammaslääkärissä käynnin epämiellyttävyyteen se, että lääkäri ja avustaja saavat luonnostaan miltei täydellisen statusdominanssin operaation ajaksi. Potilas makaa siinä avuttomana, suu täynnä jotain laitteita, jotka estävät normaalin kommunikoinnin. Tähän kun lisää sen, että monet lääkärit ottavat varmaan miltei luonnostaan sellaisen isällisen/äidillisen sävyn juttuihinsa. "Ei ole oikein pidetty huolta hampaista vai?" Toisessa statusasetelmassa hoidosta aiheutuva, useimmiten lopulta aika mitätön kipu ei tuntuisi puoliakaan niin pahalta, jos miltään.

Luulen, että tilanteen erikoisuuden takia vaatii aika paljon taitoa lääkäriltä neutralisoida tilanne niin, että se tuntuisi oikeasti luontevalta potilaallekin.

Tuntuu toisaalta aika epätodennäköiseltä, että joku ajattelisi alalla tällä tavalla ja lähtisi parantamaan hoitoa tästä näkökulmasta.

Tapoja saada tahtonsa läpi

Käsky --- kohtelias pyyntö --- säälin aneleminen.

Kaaviossa oikealle päin siirryttäessä käytetään enemmän kohteen tunteiden manipulointia.

Spämmiongelma ratkeaa vasta sitten, kun mainostajat oppivat kohdistamaan mainoksensa oikeille henkilöille. Tajusin asian, kun havaitsin, että saamani sinänsä asianmukaiset sähköpostit eivät ole enää mitenkään erotettavissa "oikeasta" spämmistä.

Levy-yhtiöt ovat nykyajan suurimpia piraatteja

Harrastan biljardipiireissä tiedotustoimintaa ja taannoisten EM-kisojen aikaan yksi tuttavani tallensi netissä näytetyn livestreamin kasipallon finaalista, jossa pelasi suomalainen. Pyysin EM-kisojen järjestäjäorganisaatiolta luvan sille, että video laitetaan jakoon nettiin. Järjestön tiedottaja antoi tähän luvan. Video meni jakoon Youtubeen ja nyt tallennuksen tekijä kertoo, että on saanut huomautuksen tekijänoikeuksien rikkomisesta kahdelta levy-yhtiöltä. Kuten videolta näkee, videolla kuultava musiikki on pelipaikalla soitettua taustamusiikkia. Huonolaatuista ja peittyy tietysti pelaamisen ja yleisön ääniin.

Miten kenelläkään voi edes olla aikaa tämmöiseen?

Entistä enemmän alkaa tuntua siltä, että teoreettinen märehtiminen blogeissa ei ole millään tavalla perusteltua, koska nykypäivänä on teknisesti niin helppoa tehdä kaikkea tuottavaa. Toki blogeja voi käyttää itsensä ja muiden viihdyttämiseen, mutta blogijutuissa on niin usein sellainen sävy, että valistetaan muita tai valitetaan maailman vääryyttä. Ikään kuin mikään muuttuisi blogikirjoituksesta. Teknologian mahdollistama "vipuvoima" on niin valtava, että asioiden teoreettinen jahkailu tuntuu vain niin turhalta.

En tarkoita, että blogikirjoittelun sijaan pitäisi lähteä välttämättä parantamaan maailmaa (mihin suuntaan itse kukin sitä sitten haluaakin muuttaa). Vaan että löytää sen tekemisen muodon, joka on itselle kaikkein luontevinta ja tekee sitten. Sen sijaan että pyörisi blogimaailman keinotekoisessa tärkeydentunteessa. Täällä voi niin helposti sotkea itsensä tunteeseen, että nyt ollaan jossain todella tärkeän äärellä vaikka blogit parhaimmillaan ovat jonkun muun homman sivutuote.

Tämä ei ole mikään "kaikki on turhaa" -tilitys tai edes "blogikirjoittelu on turhaa" -tilitys. Lähinnä varoitus itselle, että kun tarpeeksi kauan pyörii täällä generoitujen ajatusten ympärillä, niin ne alkavat vaikuttaa tärkeiltä pelkästään sen takia, että niiden ympärillä pyörii paljon. Mutta samalla kadottaa kosketuksen todellisuuteen ja siihen mikä on oikeasti merkityksellistä.

Pidän sitä ihan hyvänä ohjenuorana, että jos aihe herättää kovasti tunteita, niin on suuri riski, että mennään vahvasti väärään suuntaan. Tunnereaktio on tietysti aina merkki jostain, mutta sen kanssa ei kannata jäädä piehtaroimaan. Se on kuin varoitusääni monimutkaisesta laitteesta. Varoitusääni kertoo jostain, mutta sillä äänellä sinänsä ei ole sen suurempaa itseisarvoa.

Mielessäni muhii kirjoitus akrasiasta,  "tahdon heikkoudesta", mutta se odottaa vielä kypsymistä.

Keskeinen idea käy kuitenkin ilmi tästä Paul Grahamin tarkennuksesta artikkeliinsa Disconnecting Distraction:

Note: The strategy described at the end of this essay didn't work. It would work for a while, and then I'd gradually find myself using the Internet on my work computer. I'm trying other strategies now, but I think this time I'll wait till I'm sure they work before writing about them.

Grahamin strategia oli siis käyttää toista työasemaa hupikäyttöön ja toista työkäyttöön. Saman idean heitti ilmoille Seth Godin. (Ja varmaan moni muu.)

Tietysti pitäisi määritellä tarkasti ensin ongelma, johon haetaan ratkaisua, jotta voidaan sanoa oliko ratkaisu tehokas. Mutta olen silti aika varma, että mikään tekninen ratkaisu ei ratkaise lopullisesti tätä akrasian ongelmaa.  Kuten Grahamin huomiosta nähdään, homma kaatuu useimmiten siihen, että iskee "meta-akrasia" eli että yksinkertaisesti lopettaa kyseisen tekniikan käytön. Oli itsekuria ylläpitävä järjestely kuinka monimutkainen ja vedenpitävä tahansa, niin sen voi aina heittää kokonaan pois ja palata entiseen.

Uskon, että ratkaisu on pohjimmiltaan siinä, että löytää syyn miksi aivot preferoivat tiettyä "motorista ohjelmaa" toisen sijasta. Tällaisille konflikteille voidaan antaa nimiä kuten perfektionismi tai epäonnistumisen pelko ja niin edelleen. (Niitä on monia erilaisia.) Jostain syystä ne ovat useimmiten piilossa tietoiselta mieleltä. Tämän syyn esiinkaivaminen, tapauskohtaisesti, on uskoakseni se oikeasti tehokas keino parantaa tuottavuuttaan. Se ei siis ole kertaluonteinen ratkaisu eikä sen käyttämiseen ole mitään valmista sapluunaa. Mutta luulen, että se on lopulta ainoa tapa.

Miksi innostuin Khan Academysta

Osasyy miksi olen niin innoissani Khan Academyn kaltaisista projekteista on se, että oma kokemukseni esimerkiksi juuri matematiikan opiskelusta on aika lailla ristiriitainen. Olin toisaalta innostunut matematiikasta ja se tuntui pääosin aika helpolta. Yliopistotasollakin matematiikka ja laskennan teorian tyyliset aiheet tuntuivat hauskalta, mutta opetus oli isolta osin todella huonoa.

Erityisesti matematiikan opetus oli sellaista, että varsinainen opetus oli usein suorastaan oppimisen tiellä. Ei sillä, että luennoijat olisivat tarjonneet väärää tietoa vaan että se oli pääosin paketoitu formaattiin, jossa tavallisen opiskelijan oli hyvin vaikea pitää motivaatiotaan yllä. Pelastukseksi tuleekin varmasti usein opiskelijoiden keskinäinen yhteistyö.

Khan Academyn malli on se, että opiskelijat käyttävät luentomateriaaliaan omassa rauhassa ja omaan tahtiin ja yhteistilaisuudet ovat harjoittelua varten. Luentomateriaalin pitää tietysti olla paloiteltu riittävän pieniin ja selkeisiin kokonaisuuksiin. (Ja harva opettaja tuskin osaa esittää materiaalinsa yhtä selkeästi kuin esimerkiksi tuo Sal Khan.) Tällä tavalla opiskelija voi esimerkiksi palata vaikeaksi kokemaansa aiheeseen uudelleen eikä tarvitse pelätä kysyvänsä tyhmiä. Sitten luentojen sijaan voisi olla tilaisuuksia, joissa harjoitellaan varsinaista touhua, vaikka laskemista. Tietysti kaikessa tulee eteen resurssit ja niiden riittävyys. Mutta se on minusta ilmiselvää, että luennointi nykyformaatissa on epätehokasta.

Matematiikan luennoija voi tietysti tähän väliin sanoa, että ne jotka eivät opi ovat tyhmiä ja että joillekin nykysysteemi ei näytä tuottavan ongelmia [1]. Mutta ainakin oma ja monien tuttujeni kokemus on se, että silloin kun asiat ovat olleet paremmin, ts. innostunut luennoitsija tai erityisesti innostunut laskuharjoitusten vetäjä ja oma motivaatiokin pysyy korkealla, niin tuloksetkin olivat selvästi parempia. Motivaation puute ja "tyhmyys" ovat usein seurausta (huonosta) opetuksesta.

En yritä väittää, että läheskään kaikki pystyisivät tekemään itsestään huippumatemaatikoita. Mutta tiellä siihen voi olla esteitä, jotka oltaisiin voitu välttää.

[1] Oma tarinansa on sitten se, että matematiikan luennoijiksi päätyy todennäköisimmin ihmisiä, joille tämä vallitseva opetustapa ei tuota ongelmia.

Perusopetuksen tulevaisuus on Youtubessa

Sal Khanin kokoelma Youtubeen ladattuja videoita, joilla hän opetti serkuilleen matematiikan peruskonsepteja, on kasvanut voittoa tuottamattomaksi yritykseksi (Khan Academy), joka voi hyvinkin mullistaa koko opetusmaailman. Konseptissa ei ole sinänsä mitään vallankumouksellista uutta teknologiaa, mutta kokonaisuutena se on jo nyt auttanut tuhansia ja taas tuhansia oppilaita oppimaan tehokkaammin esimerkiksi juuri matematiikkaa. Kokoelma on sittemmin laajentunut käsittelemään mm. biologiaa ja talousasioita. Khanin tavoitteena on laajentaa kirjastoa käsittämään "kaikkia aiheita".

Khanin TED-puheesta käy hyvin ilmi millä tavalla tällainen lähestymistapa on tehokkaampi kuin perinteinen luokkaopetus. Erityisesti matematiikassa oppilaiden pitää rakentaa aiemmalle ymmärrykselle. Jos joku aihe jää epäselväksi, niin normaalissa luokkaympäristössä ei usein ole mahdollista jäädä auttamaan yksittäisiä oppilaita jo käsitellyissä aiheissa. Kun opetus on jaettu vaikkapa Khanin tekemien videoiden muotoon, niin oppilas voi palata uudelleen ja uudelleen vaikeaksi kokemiinsa konsepteihin. Ymmärryksensä tason voi tarkistaa (ja syventää) saitilla olevilla harjoituksilla. Khanin tarkoitus ei tietysti ole syrjäyttää perinteistä kouluopetusta vaan tarjota materiaalia, jonka avulla oppilaat voivat helpommin oppia erilaisia aiheita ja konsepteja.

Mielenkiinto Khanin touhuja kohtaan ei tarvitse olla vain kursorista vaan siellä voi vaikkapa itse käydä oppimassa asioita, jotka on jäänyt epäselväksi. Khanin videot ovat miellyttäviä kuunnella ja sopivan mittaisia (noin kymmenen minuuttia per spesifi aihe). Hän on selvästi innostunut opettamisesta ja erityisesti opettamistaan aiheista. Itsekin ajattelin hieman opiskella Khanin videoiden avulla.

Koko projekti on niin riemastuttavan positiivinen, että tulee melkein tippa linssiin. Projekti on monessa mielessä esim. Wikipedian matematiikka-artikkeleiden antiteesi: ei ole tarkoitus kuulostaa viisaalta vaan tarkoitus on yksinkertaisesti opettaa asioita. Vieläpä maailman tärkeimmästä aiheesta lähtien. (Vinkki: se on matematiikka.)

Tietysti olisi vielä hienompaa, jos saitilla olisi sisältöä myös suomeksi. Khan Academylla on tarkoituksena kääntää opetussisältö muille kielille, joten mitään varsinaista estettä sille ei olekaan. Toivottavasti jostain löytyy matematiikasta innostunut suomalainen, joka tekee Khanin videot suomeksi.

PS. Khan nostaa puheessaan mielenkiintoisen pointin oppimisnopeudesta ja lahjakkuudesta. Jotkut oppilaat tietysti oppivat nopeammin uusia konsepteja ja näitä olemme tavanneet pitämään lahjakkaina. (Itse kuuluin esimerkiksi matematiikassa tähän ryhmään kouluaikoina.) Mutta kun oppilailla on mahdollisuus rauhassa palata vaikeaksi kokemiinsa aiheisiin ja junnata niiden kanssa niin kauan kuin haluaa, niin nämä oppilaat ottavat lopulta lahjakkaat kiinni. "Lahjakkuus" voi siis olla jossain tapauksissa vain sattuman kauppaa.

Haluan delegoida äänestykseni

Nyt tiedän miten haluan äänestää: valitsen tuttavapiiristäni jonkun, jonka mielipiteet ovat tarpeeksi lähellä omiani ja pyydän häntä valitsemaan minulle ehdokkaan. Jos valitsemani henkilö ei halua valita minun äänelleni kohdetta, niin se voi olla hyvä filtteri sille, ettei hän ole tarpeeksi kiinnostunut politiikasta. Valitsemani henkilö voi olla periaatteesta tällaista järjestelyä vastaan, mutta se kertoisi taas, että hänen mielipiteet eivät välttämättä menekään niin yksiin kanssani.

Muuten järjestely kuulostaa tehokkaalta: minun ei tarvitse käyttää aikaa sopivan ehdokkaan etsimiseen eikä tuntea syyllisyyttä kun en jaksa aiheeseen perehtyä. Mutta samalla tulee annettua ääni ehdokkaalle, jonka äänestäminen edistää suurimmalla todennäköisyydellä asioita, joihin itse uskon. Tiedän kyllä, ettei juuri minun ääni mihinkään vaikuta, joten en ole aiemminkaan suurta syyllisyyttä tuntenut siitä, etten ole ehdokkaisiin juuri perehtynyt. Mutta en toisaalta ole äänestämistä vastaankaan.

Valinta voi toki osua ehdokkaaseen ja puolueeseen, jonka ensivaikutelma on minulle epäillyttävä, mutta järjestelyn tarkoitus onkin, että minun ei tarvitse asiaan perehtyä, mutta että ääni menee suunnilleen oikeaan suuntaan. Itse asiassa uskon jopa, että tällä tavalla ääni menee lähemmäksi oikeaa kuin itse valitsemalla.


Ideassa ei tietysti ole mitään uutta ja moni käytännössä näin jo toimiikin. Mutta itselleni oli hauskaa päätyä tähän lopputulemaan. Tietysti jos näette strategiassa jotain merkittäviä heikkouksia, niin olisi hauska kuulla kommenteissa.

Neil Gaiman kertoo miten hänen kirjojensa laiton kopiointi ja vapaa levitys on lisännyt näiden kirjojen myyntiä. (Via Opettajan tekijänoikeus.) 

Mitä tekjänoikeuksien suojelemista puolustavat eivät ole tajunneet, tai eivät halua myöntää, on se että me elämme nykyään kulutuskulttuurissa, jossa kuluttaminen määrittää identiteettimme. Ei pitäisi olla siis kovin yllättävää, että esim. Gaimanin tuotantoon tykästyneet rupeavat ostelemaan hänen kirjojaan ja muita oheistuotteita, vaikka olisivat aloittaneet lainatusta tai waretetusta kirjasta. Nykyajan ihmiset haluavat omistaa ja siten kertoa muille ja itsellemme keitä olemme. (Onko se sitten hyvä vai huono on toinen juttu.)

Maailmanlopun profetia on merkki siitä että on itse pudonnut kelkasta

Kun ottaa huomioon miten paljon ihmisten olot ovat historian saatossa parantuneet, niin kaikenlainen änkyröinti, jossa voivotellaan miten nykyään asiat ovat huonommin, voidaan ensimmäisenä approksimaationa tuomita täydeksi hölynpölyksi. Tietenkin voidaan esittää vastaesimerkkejä, mutta todennäköisyys, että joku sattumanvarainen tyyppi olisi osunut tällaiseen on häviävän pieni. Todennäköisintä on, että on ymmärretty väärin tai että myöhemmin osoittautuu, miten huononnus onkin oikeasti vain edistystä.

Tällainen änkyröinti vaikuttaa korreloivan iän kanssa, mikä viittaisi "kuninkaallisen astronomian" oireisiin. Kurt Vonnegutin jossain kirjassa oli tarina kuninkaallisesta astronomista, joka julisti ihmiskunnan loppua, koska tähdet olivat sammuneet. Syy tähtien sammumiseen oli astronomin iän myötä heikentynyt näkö. Jos siis vaikuttaa, että ihmiskunta on menossa kohti tuhoa, niin syy on todennäköisesti siinä, että on itse pudonnut lopullisesti kelkasta.

Turhin julkkis, tärkein julkkis

Voittamalla Suomen Turhin Julkkis -palkinnon osoittaa, ettei varmasti ole Suomen turhin julkkis. "Suomen turhin julkkis" on selvästikin tarpeellinen kategoria, mutta samalla kuitenkin sisäisesti ristiriitainen. Sama ristiriita ilmenee tietysti, kun samaan lauseeseen saadaan kauhisteltua Tuksun viimeisimpiä tempauksia ja sen kuinka vähän Tuksun sekoilut kiinnostavat kyseistä kauhistelijaa.

Kaikki mitä tarvitsee tietää kirjoittamisesta (l. selittämisestä) ja ymmärtämisestä

Jos asia on vaikea selittää, niin sitä ei ole vielä ymmärtänyt kunnolla.

Tajusin jossain vaiheessa, että olen huono kertomaan tarinoita. Muille se on tietysti ilmiselvää, mutta itse sitä on vaikea havaita ja vielä vaikeampaa myöntää. Ikävää tässä kyvyttömyydessä on se, että kirjoittamani tekstit ovat jokseenkin tylsiä. Tarinoilla niistä saisi ehkä lennokkaampia ja kiinnostavampia.

Mutta nykyään tietysti sanon itselleni, että tämä on vahvuuteni, koska tarinoita kannattaa varoa.

Tarkennuksia edellisiin

Pari asiaa.

1) Tehokkuus/aikaansaamis/viivyttelynvälttämismetodin litmustesti: jos metodiin liittyy työpöydän siivoaminen, niin se on varmasti huuhaata.

2) Kommenteissa ted kysyi:

Kysymys kuuluu: mitä on mainitsemasi syyllisyydestä vapauttaminen, jota kaiketi on tyrkyllä ylenpalttisesti? Ja mikä mielestäsi olisi syy maksaa kulttuurista?

Kyse oli siis siitä kun tokaisin:

Uskon myös, että myös suurin osa muistakin ovat valmiita maksamaan, kunhan myynnissä on jotain muutakin kuin "syyllisyydestä vapauttamista".

Jäi tosiaan tarkentamatta mitä tarkoitin. Vallitseva malli musiikkibisneksessä on kärjistettynä se, että kuluttajat eivät saa hakea musiikkia netistä ilmaiseksi, koska se on väärin ja "tekijänoikeuksien rikkomista". Tämä ei ole kovinkaan kärjistetysti sanottu, kun ottaa huomioon millaista piratisminvastainen kampanjointi on ollut. Eli mitä esimerkiksi CD-levy myy on vapautumista tästä vääryyden tekemisestä. Musiikki tai sen käyttöoikeus pitää ostaa, koska on väärin tehdä muuten. 

Mike Masnickin esityksessä näytetään miten homman voi tehdä toisin päin. Pitää vaan saada yhteys faneihin (connect with fans) ja antaa niille syy ostaa, niin mitään tekijänoikeusjärjestelmää ei edes tarvita. Nine Ninch Nails on siis ottanut uuden ajan musiikkijulkaisemisen haltuun antamalla faneilleen syitä ostaa. Itse musiikkia ja sen levitystä ei ole yritetty rajoittaa tekijänoikeusjärjestelmällä. 

Lahjakkuus on deprekoitu (suom. vanhentunut, poistettu käytöstä)

Lahjakkuudesta käsitteenä ja ideana on enemmän haittaa kuin hyötyä. Lahjakkuuden merkitystä on ylipäätään korostettu liikaa länsimaisessa kulttuurissa, mutta vaikka lahjakkuudella on tietty merkitys, niin sen aktiivinen ignoroiminen on kokonaisuutena parempi vaihtoehto. Kehittyvän yksilön kannalta tehokkain lähestymistapa on ajatella taitotasoa suoraan siihen käytetyn vaivan summana. Tämä "vaiva", määrätietoinen harjoittelu, ei tietenkään voi olla mitä vain tuhertelua vaan tarkkaan mietittyä ja pitkäjänteistä työtä.

Pienilläkin eroilla sisäsyntyisissä ominaisuuksissa voi olla iso vaikutus aivan huipulla, koska määritelmän mukaan kaikki eivät voi olla tarkalleen yhtä hyviä. Esimerkiksi urheilussa saadaan aina joku ero parhaimpienkin kesken ja kun tehdään näin hienovaraista eroa yksilöiden välille, niin sen ratkaisee, mahdollisesti, joku sisäsyntyinen ominaisuus. Mutta tällainen erottelu ei ole relevanttia kuin sen kannalta, että yksilöt saadaan johonkin täsmälliseen järjestykseen. Täsmällinen järjestys tarvitaan (ja halutaan!) esimerkiksi juuri urheilussa ja siksi kaikki eivät tietenkään voi olla parhaita.

Mutta jos kehittymisen kohde ei ole urheilukyvyt tai -taidot, jotka ovat muissa konteksteissa pääosin täysin hyödyttömiä, niin taitojen kehittymisellä täysin aloittelijuudesta jonkinlaiseksi asiantuntijaksi on valtava merkitys sekä yksilölle että yhteisölle ja yhteiskunnalle. Vaikka tässä prosessissa jäisi merkittäväkin ero kaikkein parhaimpiin, niin siihen nähty vaiva ei ole mitenkään turhaa. Toisin kuin urheilun tapauksessa, jossa ehdottomalle huipulle tähtäävälle joku maailman sadan parhaan joukkoon pääseminen on lopulta sama kuin täysi epäonnistuminen.

Kun taas vaikka ohjelmoinnissa kymmenen tuhannen parhaan joukkoon pääsemisellä olisi valtava vaikutus sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Toki yksilölle voi jäädä tietynlainen kateus vielä parempia kohtaan, mutta tällainen "jämäsijoille" joutuminen on silti hyödyllistä eikä suinkaan usein mitenkään turhauttavaa. (Jos osaa nauttia siitä mitä tekee eikä päivähaaveile jostain glooriasta.)

Aivan yhtä tärkeä pointti on se, että tätä omaa potentiaaliaan ei voi tietää etukäteen, ennen kuin on intohimoisesti ja määrätietoisesti yrittänyt kehittää itseään vuositolkulla. Erityisesti urheilussa näkee ja kuulee jatkuvasti sanottavan että "minä en vain ole yhtä lahjakas kuin parhaat" kun todellisuudessa sanoja ei ole käyttänyt määrätietoiseen harjoitteluun vasta kuin naurettavan pieniä määriä. Lahjakkuuden puutetta voi spekuloida vasta kun on antanut oikeasti kaikkensa kehittymiseen.

Usko omaan potentiaaliin, tai ainakin siihen ettei ole erityistä "potentiaalin puutetta", on myös erittäin tärkeä osa kehittymistä. Carol Dweckin popularisoimissa tutkimuksissa on kerta toisensa jälkeen havaittu, että usko omien kykyjen jatkuvaan kehittymiseen määrää pitkälti kuinka paljon yksilö on valmis panostamaan kehittymiseen. Eli jos uskoo, että on mahdollista kehittyä harjoittelun kautta, niin ei lannistu vastoinkäymisistä. Sen sijaan jos uskoo, että vastoinkäymiset ovat merkki siitä, ettei ole lahjakas, niin todennäköisesti myös tällöin lopettaa yrittämisen.

Näiden takia lahjakkuudesta ei kannattaisi pitää niin suurta meteliä. Tottakai yksilöiden eroilla on merkitystä, joka voi joissain asioissa olla isokin. Mutta se on kokonaisuuden kannalta niin haitallinen käsite, että parempi approksimaatio on unohtaa koko sana.

Immanuel Kant diggasi betsaamisesta

Immanuel Kant:

The usual touchstone of whether what someone asserts is mere persuasion or at least a subjective conviction, i.e., firm belief, is betting. Often someone pronounces his propositions with such confident and inflexible defiance that he seems to have entirely laid aside all concern for error. A bet disconcerts him. Sometimes he reveals that he is persuaded enough for one ducat but not for ten. For he would happily bet one, but at ten he suddenly becomes aware of what he had not previously noticed, namely that it is quite possible that he has erred. (Critique of Pure Reason, A824/B852)

Tämän voisi ehkä laajentaa niin, että sellaiset väitteet tulevaisuutta koskien, joita ei voi uudelleenmuotoilla rahavedoksi, ovat tyhjänpäiväisiä.

Lähde: Bad News: Kant & Bets.

Korkea työttömyys ei katoa noin vain?

10 Percent Unemployment Forever?

As time passes, it is harder to avoid the notion that a lot of those old jobs simply weren't adding much to the economy. Except for the height of the housing boom -- October 2007 through June 2008 -- real GDP is now higher than it has been in the entirety of U.S. history. The fact that the United States has pre-crisis levels of output with fewer workers raises doubts as to whether those additional workers were producing very much in the first place. If a business owner fires 10 people and a year later output is almost back to normal, it's pretty hard to make the argument that they were doing much in the first place.

The story runs as follows. Before the financial crash, there were lots of not-so-useful workers holding not-so-useful jobs. Employers didn't so much bother to figure out who they were. Demand was high and revenue was booming, so rooting out the less productive workers would have involved a lot of time and trouble -- plus it would have involved some morale costs with the more productive workers, who don't like being measured and spied on. So firms simply let the problem lie.

Then came the 2008 recession, and it was no longer possible to keep so many people on payroll. A lot of businesses were then forced to face the music: Bosses had to make tough calls about who could be let go and who was worth saving. 

Lupaukset ja vedot

Näin uudenvuoden huitteilla voisi puhua tapojen muuttamisesta ja uudenvuodenlupauksista.

Ajatellaan nyt, että kuvitteellinen uudenvuodenlupauksemme on vaikkapa vuosikymmeniä jatkuneen tupakoinnin lopettaminen. Jos otetaan tällainen lupaus sattumanvaraisesti (tupakoinnin lopettajien) populaatiosta, niin ei liene kovin pöyhkeätä väittää, että odotusarvo vedossa lupausta vastaan olisi positiivinen.  Oletetaan vaikka aikaikkunaksi vuosi. (Itse asiassa jos tämä olisi jotenkin järjestettävissä niin ettei vedon vastapuolena ole itse lopettaja, niin olen valmis ottamaan vastaan tällaisia vetoja.)

Nyt jos vedon vastapuoli on itse lopettaja, niin voisi olettaa, että vedon odotusarvo muuttuisi. Mutta omasta kokemuksesta tällaisten vetojen toimivuus lupausten pitämisen motivaattorina on lopulta aika heikko. En ole pitänyt tilastoa, mutta en muista äkkiseltään yhtään tapausta, jossa tällainen järjestely olisi toiminut.

Jos kuitenkin ajatellaan hypoteettisesti, että tällainen veto lupauksen pitäjän kanssa voitaisiin järjestää niin, että siitä ei mitenkään voisi luistaa, niin oletettavasti on olemassa rahasumma (tai muu vastaava), joka motivoisi tarpeeksi pitäytymään lupauksessa. Aika harva varmaan haluaisi joutua elämään vuosikymmeniä veloissa vain sen takia, että saa retkahtaa (esim.) tupakanpolttoon. Summa, joka varmistaisi lupauksen pitämisen olisi tietysti sidoksissa jokaisen henkilökohtaiseen varallisuuteen ja tilanteeseen, mutta tällainen summa olisi todennäköisesti melkein kaikille löydettävissä.

Nyt kysymys kuuluu, että miksi tällaista järjestelyä ei ole olemassa, jos se kerran takaisi lupausten pitävyyden? (Tai ainakin merkittävästi kasvattaisi niiden pitämisen todennäköisyyttä.)

Kysymys on tietenkin siinä mielessä kompa, että ajatusleikissä on monta reikää. Mutta niiden pohtiminen ehkä paljastaa paremmin millä tavalla huijaamme itseämme näissä asioissa ja että millaisen arvon oikeasti laitamme esimerkiksi pahan tavan lopettamiselle.