Tästä periaatteesta johdettu ohje, että kannattaa palastella suurempi tavoite pienemmiksi osatavoitteiksi on sinänsä totta, mutta tämän ohjeen antajilta jää yleensä huomaamatta, että tämä ohje itsessään on abstrakti ja etäinen. Ja siten aiheuttaa saman perspektiiviongelman kuin alkuperäisen (abstraktin) tavoitteen toteuttaminen itsessään. Alkuunpääseminen tehtävän jakamisessa osatehtäviin voi siis olla yhtä vaikeaa kuin tehtävän tekeminen ylipäätään.
Siksi uskon, että jos haluaa käyttää jotain järjestelmää tuottavuutensa parantamiseen, niin se pitää olla naurettavan yksityiskohtainen ja siinä pitää olla vain hyvin konkreettisia kohtia. Esimerkiksi "jaa tehtävä pienempiin osakokonaisuuksiin" ei ole konkreettinen.
Konkreettisen ja abstraktin (lähellä ja kaukana olevan) jaottelu selittää myös miksi aiheeseen liittyvien artikkelien lukeminen aiheuttaa usein niin ristiriitaisen tunteen. Ne vievät ajattelun lähes poikkeuksetta abstrakteihin asioihin ja siten kauemmaksi varsinainen ongelman ratkaisusta. Niiden lukeminen voi jopa tuottaa tietynlaisen hyvänolon tunteen ilman että olisi tehnyt mitään konkreettista! Ehtii nauttia jo kuvitelluista pitkän aikavälin hyödyistä ilman että tulee edes tehneeksi mitään.
Uskon sen sijaan, että mikään yksittäinen oivallus ei voi vähentää viivyttelyä tai tuoda helpotusta viivyttelyn ongelmaan. Jos jokin metodi, tekniikka, kikka tai vimpautus vähentää viivyttelyä, niin se tapahtuu vain jonkun naurettavan konkreettisen ensimmäisen askeleen kautta ja siitä eteenpäin vain vähitellen, askeleittain.
Periaatetta voi käyttää heuristiikkana, kun arvioi jonkun artikkelin tai metodin tehokkuutta tai hyödyllisyyttä. Jos päällimmäinen tunne sitä luettaessa on kaukainen ja abstrakti, esim. "tämä tekee työpäivästäni tehokkaamman", niin kyseinen artikkeli tai metodi ei todennäköisesti auta vähentämään viivyttelyä. Jos sen sijaan mielikuva on konkretiassa, esim. "toteutan työn jaksotuksen asentamalla munakello-appletin", niin se saattaa muodostua hyödylliseksi.
Periaate on myös hyvä ohjenuora näiden tekniikoiden tai metodien käyttämiseen. Jos siinä esimerkiksi kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti vain joku tapa toimia, niin ei missään nimessä kannata yrittää tulkita sitä jossain laajemmassa kontekstissa. Sen sijaan keskittyy siihen, että ymmärtää tekniikan konkretian tasolla. "Mitä minun pitää ihan oikeasti tehdä." Myöhemmin voi toki käydä ilmi, että on tulkinnut jonkun kohdan liian kirjaimellisesti, mutta tämän väärinkäsityksen voi korjata sitten myöhemmin. Sen korjaaminen voi olla mahdollista vasta kun on käyttänyt tekniikkaa jonkun aikaa.
Esimerkki onnistuneesta työtapojen muutoksesta itsellä on ollut ns. pomodoro-tekniikan käyttö. Idea on yksinkertainen: työnteko tapahtuu 25 minuutin pätkissä, jonka jälkeen on pakollinen 5 minuutin tauko. Näitä jaksottaa hälytys, joka siirtää vaiheesta toiseen. Neljän "pomodoron" jälkeen on pidempi tauko, 15-20 minuuttia. Pidä tauko vaikka pomodoron päätyttyä tuntuisi, että voisi jatkaa hommaa.
(Pomodoro-tekniikasta on saittikin, jossa ilmainen kirja ja kaikkea, mutta en suosittele lukemaan sitä, jos tarkoituksena on tekniikan käyttöönotto. Ylläoleva ohje on aloittamiseen täysin riittävä. Jos tekniikkaa jo käyttää ja haluaa hienosäätää omia tapoja, niin saitti ja kirja voivat olla hyödyksi.)
Jos tekniikasta kuullessaan ryhtyy pohtimaan, että miksi se toimii (jos toimii), niin se jää todennäköisesti vain ottamatta käyttöön. Ei välttämättä sen takia, että pystyisi perustelemaan itselleen, että miksi se ei mahdollisesti toimi. Vaan yksinkertaisesti siksi, että siirtyy ajattelemaan liian abstraktisti. Jos sen sijaan ottaa tekniikan vain kokeiluna ja keskittyy puhtaaseen konkretiaan eli että miten sen ottaa vaikkapa välittömästi käyttöön, niin voi päästä alkuunkin.
En yritä väittää, että pomodoro-tekniikka olisi ratkaisu viivyttelyn ongelmaan. En edes vielä tiedä toimiiko se tai jos toimii, niin miksi se toimii. Tai puhumattakaan siitä, että mikä pomodoro-tekniikassa on lopulta olennaista ja mikä ei.
Väitän, että vain puhdasta konkretiaa tarjoavat tekniikat tai metodit voivat ylipäätään toimia. Väitän myös, että vain ottamalla jonkun tällaisen tekniikan käyttöön voi tietää toimiiko se. Tietoinen mieli tietysti evaluoi ja antaa mielestään täydellisen vastauksen ilman mitään käytännön kokeilua. Jätä tällaiset päätelmät huomiotta ja keskity vain käyttöönottamiseen.
En yritä väittää, että pomodoro-tekniikka olisi ratkaisu viivyttelyn ongelmaan. En edes vielä tiedä toimiiko se tai jos toimii, niin miksi se toimii. Tai puhumattakaan siitä, että mikä pomodoro-tekniikassa on lopulta olennaista ja mikä ei.
Väitän, että vain puhdasta konkretiaa tarjoavat tekniikat tai metodit voivat ylipäätään toimia. Väitän myös, että vain ottamalla jonkun tällaisen tekniikan käyttöön voi tietää toimiiko se. Tietoinen mieli tietysti evaluoi ja antaa mielestään täydellisen vastauksen ilman mitään käytännön kokeilua. Jätä tällaiset päätelmät huomiotta ja keskity vain käyttöönottamiseen.
Tekstit
3 kommenttia:
Hyvä teksti. Abstrakti ajattelu antaa tietenkin näköaloja, mutta toimintaan tarvitaan ensimmäinen askel.
Selitys sille, että ihmiskunta saa yleensä mitään tehtyä, lieene että useimmat ihmiset kokevat abstraktin ajattelun vastenmieliseksi ja heidät pitää manipuloida siihen kepein ja porkkanoin sikäli kun se on opiskelun tai töiden kannalta välttämätöntä.
On myös toki modernin individualismin oire, että tarvitsemme munakelloja muistuttamaan, että hei liikkeelle siitä.
Hauskinta on, että blogipostaus itsessään sisälsi abstraktia ajattelua konkretian ja abstraktisuuden suhteesta, mutta tässä asiayhteydessä sallittakoon ;)
Vai että pomodoro... hienoa että nyt sillekin toimintamallille on nimi. Aikanaan, kun vielä olin nuori ja kenties lupaavakin tiedemies, totesin että jaksan keskittyä lukemiseen, kirjoittamiseen tahi yhtään mihinkään enintään noin 20 minuuttia kerrallaan. Sen jälkeen oli aivan pakko pitää tauko. Kaikki muut toimintatavat johtivat työnteon täydelliseen katkeamiseen.
Sittemmin olen tehnyt vähän konkreettisempia töitä - kuten kunnostellut vanhoja veneitä. Tuo parinkymmenen minuutin rytmitys tuntuu pätevän siinäkin. Se on pisin mahdollinen aika, jonka teen työtä tauotta. Auvoisan flow-tilan saavutettuani tauko on ehkä lyhyempi tai työn tekemisen meininki ei katkea, mutta aika ajoin siinäkin selkänsä oikaisee ja vain katselee kättensä työtä.
Veneet ovat pirullisia työkohteita. Useimmiten niiden kanssa työskennellään kurjissa asennoissa, työvaiheet ovat ajallisesti pitkiä ja kelvollisen tuloksen saamiseksi pitää harjoittaa jonkinlaista ammattimuusikon asennetta: kaikki, mitä ei tee jokseenkin rennosti ja kroppa lämpimänä, menee pieleen. Tylsistä tylsin maalinkaavinta siis pitää jaksottaa siinä kuin tutkielman kirjoittaminen: ennen kahvitaukoa kaavin vielä tuohon rajaan asti. Jos ajattelee, että kaavin vielä vähän, tulee ennen taukoa - ja sen jälkeen - kaapineeksi todella vähän. Nimittäin sen verran, että vakuuttuu tehneensä vähän jotakin. Ja se taas ei ole tehokasta työskentelyä.
Maalin kaapiminen ja tutkimuksen kirjoittaminen ovat mielestäni hohdokkuudessaan aika lähellä ääripäitä. Kaavinta on tylsää, mekaanista, raskasta ja likaista. Muistaakseni tutkijantyökin oli usein tylsää, mekaanista ja raskasta. Ja joskus jopa likaista - ainakin moraalisesti. Mutta kyllähän se tietämättömien uteliaisuutta herätti, kun kertoi olevansa yliopistossa tutkijana. Kirjoitustyötä pystyin tekemään nelisen tuntia päivässä. Yleensä sen, mitä neljän tunnin tehokkaan työskentelyn jälkeen yritti ajatella ja kirjoittaa, pyyhki seuraavana päivänä pois. Töiden viime vaiheissa tässä pystyi kyllä venymään, mutta vastaavasti työn ollessa tylsimmillään kolmekin tuntia saattoi riittää. Noissa venehommissa pakkaa olemaan samoin. Kaikkein intensiivisintä työtä jaksan enintään nelisen tuntia päivässä. Joskus, jos jonkin työkokonaisuuden valmistuminen on käsillä, voi toki jaksaa pitempäänkin.
Lähetä kommentti