Ohjenuora kirjoittamiseen

If you’ve never missed a flight, you’re spending too much time in airports.

Scott Aaronson lainaa entistä ohjaajaansa Umesh Vazirania, joka Scottin mielestä kiteyttää tässä toteamuksessa kokonaisen elämänfilosofian: keskity merkitseviin bitteihin (engl. high-order bit). Asiaa ei voi kiteyttää sanomalla että "keskity merkitseviin bitteihin", koska se tarkoittaisi, että tekisimme käytännössä juuri päinvastoin. (Jos alkuperäisessä lainauksessa takertuu yksityiskohtiin ja keksii kaikenlaisia reunaehtoja, niin ikäänkuin missaa pointin. Ei sillä, kirjaimellisestikin otettuna siinä pitää olla ajatusta, että se voisi toimia analogiana.)

Scott soveltaa ideaa keksimällä omia Umeshismeja, kuten esimerkiksi tällaisen:

If you’ve never regretted a blog entry, your blog is boring.

Mikä vaikuttaa vielä ilmeisemmin todelta.

Sosiaalisessa kontekstissa tämä liian suuri turvamarginaali vaikuttaa erityisen liioitetulta. Syy siihen löytyy tietysti pääosin lajimme evoluutiosta. Laumasta hylätyksi joutuminen on ollut aivan liian suuri riski. Mutta nykymaailmassa kun kirjoitamme blogiin, niin pitää aktiivisesti ja loputtomasti taistella tätä adaptaatiota vastaan, koska se on kirjoittamisen ja ajattelun kannalta pääosin haitaksi.

Feynmanin QED-luennot

Mielestäni Richard Feynmanin QED-luennot kuuluvat yleissivistykseen. Ei minään historiallisena kuriositeettina vaan poikkeuksellisen selkeänä esityksenä siitä miten luonto toimii.

Koska selitykseen kuuluu olennaisesti kvanttifysiikka, niin lukija saattaa tässä vaiheessa pelätä, että ei ymmärrä Feynmanin esitystä. Pelko ei ole turha. Lukija ei tule ymmärtämään esitystä. Mutta se johtuu vain siitä, että fysiikan jatko-opiskelijatkaan eivät ymmärrä kvanttifysiikkaa. Ja se taas johtuu siitä, että fysiikan professoritkaan eivät ymmärrä sitä. Feynman itse ei ymmärtänyt [1].

Feynmanin esityksen pointti on kuvailla säännöt, joilla luonto näyttää toimivan. Nämä säännöt itsessään eivät ole teknisesti vaikeita ymmärtää. Ne voivat olla vaikea hyväksyä, koska niistä seuraava maailmankuva on niin outo. Tämä on tietysti vain jokaisen henkilökohtainen psykologinen ongelma. Jos haluaa ymmärtää miten luonto toimii, niin se pitää vain hyväksyä. Meillä ei ole oikeutta sanoa, että miten luonnon pitäisi toimia.

Näiden sääntöjen kanssa operoiminen on myös erittäin vaikeaa, koska niiden laskemiseen tarvitaan hyvin monimutkaista matematiikkaa. Juuri sen takia fysiikan opiskelijat joutuvat opiskelemaan vuosikaupalla. Sääntöihin liittyvien nuolien aritmeettinen operoiminen vaatii monenlaisten matemaattisten menetelmien ja temppujen opettelua. Mutta näiden menetelmien opettelu ei sinänsä lisää asian ymmärrystä millään perustavalla tavalla.

Feynmanin esityksen nerokkuus onkin siinä, että hän pystyy kuvailemaan nämä säännöt siten, että kuka tahansa normaalijärjellä varustettu ymmärtää näiden sääntöjen perusperiaatteet. Tietysti tämäkään homma ei ole aivan triviaalia, koska Feynmankin tarvitsee selitykseen neljä reilusti yli tunnin luentoa.

Ensimmäinen luento itse asiassa alkaa sillä, että Feynman kuvailee aika pitkälti samaa mitä minä olen yrittänyt kuvata yllä. (Feynman tekee tietysti tämän paljon paremmin kuin minä.) Että mitä tarkoittaa QED:n ymmärtäminen. Kun tämän ymmärtää, niin esitystä on helppo seurata.

[1] Feynman käyttää itse esityksessä vastaavaa retorista keinoa ja jotakuinkin vastaavia sanoja.

Väittelemisen turhuus

Olen viime vuosina vähentänyt väittelemisen harjoittamisen miltei olemattomiin. Eipä noita mahdollisuuksiakaan nykyään enää niin paljon ole, mutta ne vähätkin olen onnistunut välttämään. Tietysti täällä Internetissä väittelymahdollisuuksia olisi loputtomasti ja täällä väittelyt tapaavat tuntua tosielämänkin väittelyitä turhemmilta.

Pidättäyminen väittelemisestä kokonaan vaikuttaa ehkä turhankin radikaalilta, koska joskus väittelyistä on jotain iloa ja hyötyä. Mutta olen itse päätynyt siihen, että suurin osa niistä on kuitenkin hyödyttömiä ja usein jopa haitallisia. Ja aikaa niihin saa tietysti kulumaan loputtomasti.

Syitä väittelemiseen on tietysti erilaisia ja ehkä jotkut niistä palvelevat tarkoitustaan. Oma kokemukseni kuitenkin on se, että useimmiten niihin ajautuu huomaamattaan eikä väittelyn tiimellyksessä enää ole mitenkään selvää miksi väitellään. Ulkoapäin tarkasteltuna voi yrittää väittää, että väitellessä siirtyy informaatiota ja pääsee ehkä oikaisemaan vastapuolen virheellisiä käsityksiä.

Käytännössä nämä jalot tavoitteet eivät juuri koskaan toteudu. Jossain vaiheessa väännetään naama punaisena epäolennaisuuksista ja valitetaan, kun vastapuoli ei vaan ymmärrä. Usein näkee ja kuulee, että väittely menee puolittain metatasolle eikä sielläkään päästä yhteisymmärrykseen. Osapuolet tulevat vain vakuuttuneemmaksi omasta näkemyksestään ja uskovat lopulta vain vastapuolen jääräpäisyyteen. Informaatiota ei siirry, ainakaan varsinaisen väittelyn aiheen osalta.

Väittelyn turhuus käy parhaiten ilmi, kun vertaa sitä tilanteisiin, jossa informaatiota siirtyy ja jossa vahvatkin mielipiteet vaihtuvat. Vastaanottava osapuoli on näissä tilanteissa hyvin aktiivinen ja innostunut ja suorastaan janoaa lisää tietoa. Tunteet eivät kuumene ja keskustelu kohdistuu lähinnä tarkentamaan ja selittämään. Mielipidettään tai käsitystään (mahdollisesti) muuttava osapuoli ei osoita mitään erityistä vastarintaa.

Ajatellaan, että toisena osapuolena on vaikka kirja. Se on tilanteessa hyvin passiivinen, mutta kirjoja lukeneet tietävät, että useammin kuin kerran on kirjan lukeneena vaihtanut käsityksiään hyvinkin radikaalisti. Ainahan ei näin käy, mutta voi mielessään verrata tilannetta kiihkeään väittelyyn. Toisessa olosuhteet suosivat joka tavalla informaation vaihtoa, toisessa päinvastoin.

Yksi perussyy miksi väittely tuntuu niin vaikealta on nähdäkseni se, että konseptien ja ideoiden omaksumisessa menee aikaa. Sen jälkeen kun joku idea on luettu tai kuultu ja otettu vakavissaan, niin se hakee paikkaansa aivoissa viikkojen ja kuukausien ajan. Sitä koetellaan eri konteksteissa, se vahvistuu. (Jos on vahvistuakseen.) Lopulta se vaikuttaa ilmiselvästi todelta. Se tuntuu ilmiselvästi todelta ja tuntuu vaikealta ymmärtää, miten joku voisi ajatella muutenkaan. 

(Sivuhuomautus: se että tällainen idea tai konsepti tuntuu ilmiselvästi todelta ei välttämättä tarkoita, että se on totta.)

Väittelyssä nämä totuuden ymmärtämiseen saavutetut vaiheet unohdetaan. Ja vaikka ne muistettaisiinkin, niin vastapuolelta vaadittaisiin tämä sama prosessi, että se voisi toisen osapuolen totuuden nähdä samalla tavalla.

Ja näinhän se on opetuksessakin. Opettaja ei oleta, että asia menee heti perille. Se vaatii takomista ja hiontaa. Ja lopulta kun sitä tarpeeksi jankataan, niin totuus ilmenee oppilaallekin toivottavasti selvänä.

Ideat tulevat, olevat ja hapantuvat

Blogiinkirjoittamisprosessini toimii niin, että saan jossain vaiheessa päivää idean kirjoituksesta. Se pyörii mielessä jonkin aikaa. Jos tuntuu, että idea uhkaa kadota päästä —ehkä sen takia, että päähän on tullut toinen idea— niin minun pitää saada äkkiä kirjoitettua se jonnekin ylös. Jos olen tietokoneen ääressä, niin kirjoitan pikaisesti luonnoksen Bloggeriin. Tämän jälkeen on päivän tai kahden aikaikkuna, jolloin saatan rykäistä siitä kirjoituksen, jonka sitten julkaisen.

Jos tämä aikaikkuna menee ohi, niin sinne se idea jää möllöttämään, Bloggerin luonnoksiin. Mitään varsinaista laadullista eroa möllöttäjissä ja julkaistuissa ideoissa ei nähdäkseni ole. Möllöttäjä välttää kohtalon, jos minulla sattuu olemaan aikaa ja energiaa ajatuksen jonkinlaiseen muotoilemiseen. Kirjoitukset ovat tästäkin syystä usein raakileita: olen aina jollain tasolla ymmärtänyt, että niillä kirjoituksilla on oma lyhyt etsikkoaikansa. Jos en tee niitä nopeasti valmiiksi, niin en sitten koskaan. Toki poikkeuksiakin löytyy.

Teknisesti syy tähän lienee jotain senkaltaista, että aivoissa pörisee uuden idean keksimisen jälkeen dopamiinit ja muut lailliset huumeet. Nämä estävät kokemasta idean julkistamiseen liittyvää (sinänsä epärationaalista) nolottamista. Kun ideaa on tarpeeksi koeteltu, niin siitä katoaa ideaa suojeleva neuronitason uutuudenviehätys. Nyt se näyttäytyy mielelle vähemmän mairittelevalla tavalla ja se jää ikäänkuin luonnostaan vähemmälle huomiolle, kunnes se lopulta hautautuu "arkistoihin".

Otsikointi on kuin onkin tärkeää

Kyllä, myös juuri sinun kirjoittamilla otsikoilla on merkitystä. Kirjoittajalle itselleen otsikko näkyy tekstin kontekstissa, mutta tekstin lukija tyypillisesti aloittaa lukemaan otsikosta, jolloin kontekstia ei tietenkään voi olla. Siten siis otsikko, joka vaikka vitsailee johonkin sisältöön liittyvään, ei palvele tarkoitustaan. Myös säännölliset lukijat näkevät tekstistä todennäköisesti ensimmäiseksi otsikon (ja toisinaan ainoastaan otsikon), joten heidänkin näkökulmasta olisi hyödyllistä, että otsikko ei pelkästään tiivistäisi kirjoituksen aiheen vaan myös sanoisi jotain.

Paras otsikko sanoo siis tärkeimmän kirjoituksessa esitetyn asian tiivistetysti. Kirjoituksilla ei aina ole tällaista ydinsanomaa vaan ne ovat jonkinlaista lörpöttelyä, mutta silloinkin asiallinen otsikko on parempi kuin otsikko, joka ei sano yhtään mitään tyyliin "horinoita" tai "jotain höpötystä vaan". Tyypillinen tilanne on niin kuin tässä omassa tekstissäni, jonka otsikoin näin: Haja-ajatuksia koulukiusaamisesta. Koska itselle ei ollut vielä kiteytynyt tekstin olennaisin pointti, niin lätkäisin otsikoksi vain jotain. Nyt kun tekstin lukee uudelleen, niin selvästi parempi otsikko olisi ollut esimerkiksi "Koulukiusausta ei voi lopettaa", joka olisi ilmiselvästi parempi otsikko kuin alkuperäinen.

Sama vaivaa miltei jokaista tämän päiväkirjan otsikkoa. Alla pari esimerkkiä mielestäni paremmin onnistuneesta otsikoinnista. Vaikka olisi eri mieltä kirjoitusten tärkeimmästä teesistä, niin ainakin se on kirjoitettu jo otsikkoon, eikä tule haaskattua turhaan lukijan huomiota.

• Sananvapauden periaate on vaikea ymmärtää
• Univelka kannattaa nukkua pois

Lukijan huomio ja aika ovat ainoat valuutat, joiden kanssa näissä piireissä työskennellään. Niitä pitää kunnioittaa.

Lukuvinkki: Jukka Korpelan Arkisen asiakirjoittamisen opas, Olennainen ensin.

Haja-ajatuksia koulukiusaamisesta

Herodes ysitonnisessa mainittiin taannoin koulukiusatut. Sehän on aihe, josta ei saa olla kuin yhtä mieltä, "yksikin kiusattu on liikaa" ja että "se pitää saada välittömästi loppumaan". En ota näihin tavoitteisiin kantaa tässä muuten kuin niiden teknisen toteutettavuuden kannalta.

Perusongelma kaikessa kiusaamiseen liittyvässä on se, että nuorille syntyy oma sosiaalinen todellisuus ja siihen vaikuttaminen ulkopuolelta on jotakuinkin mahdotonta. Tähän todellisuuteen kuuluu yhtenä osana se minkä tunnemme kiusauksen nimellä ja sen poistaminen vaatisi, että pääsisi tämän sosiaalisen todellisuuden sisään. Sinne ei pääse sisään opettajan tai muun auktoriteetin toimesta. Itse asiassa tällaisten vaikutuspyrkimykset vain vahvistavat päinvastakkaisia voimia tässä nuorten maailmassa.

Edes huonossa asemassa olevat eivät tyypillisesti halua ulkopuolista interventiota, koska se voisi heikentää heidän asemiaan entisestään. Kukaan ei myöskään varmasti ryhdy järjestelmän sisällä "ritariksi", koska se riskeeraisi oman aseman. Kenelläkään yläaste- tai lukioikäisellä ei ole vielä niin vahvaa egoa, että uskaltautuisivat näin suureen riskiin. Puhumattakaan siitä, että siitä ei olisi juuri kenellekään mitään henkilökohtaista hyötyä.

Opettaja voi tietysti yrittää murtautua tähän todellisuuteen olemalla "hyvä jätkä", mutta tämä lumous purkautuu heti kun opettaja joutuu vetoamaan auktoriteettiinsa tai jos hän yrittää itse pysyä samalla tämän todellisuuden ulkopuolella. Eikä tällainen ole joka tapauksessa kuin tilapäistä. Nuorten (tärkeimpään) sosiaaliseen todellisuuteen kuuluu vain muita nuoria.

Jos tähän touhuun yrittää vaikuttaa pakko- ja kurinpitokeinoilla, niin kuri joudutaan säätämään kovemmaksi kuin vankiloissa. Ja sitäkään tuskin halutaan.

Jonkinlainen pakkokeino- kurinpitojärjestelmä tarvitaan, että homma ei lähde täysin kädestä, mutta järjestelmä on lähinnä symbolinen. Symbolinen siis siinä mielessä, että se tavallaan signaloi, että ihan mitä tahansa ei suvaita, mutta että sen järjestelmän oma vaikutusmahdollisuus on lopulta aika mitätön. Sosiaalisessa todellisuudessahan tehdään jokaiselle selväksi oma asema ja siitä kiinnipitäminen on paljon vahvempi motivaattori kuin tehottomat kurinpitouhkaukset.

Tietoisuus-moduuli ja sen puutteet

Ihmisen tehdasasetuksissa on sellainen vakava puute, että "tietoisuus-moduulista" puuttuu oletuksena oma sisäinen monitorointijärjestelmä. Että siis tämä osajärjestelmä nimeltä "tietoisuus" tai "tietoinen minä" voisi muun toiminnan monitoroinnin ja ohjaamisen lisäksi monitoroida myös itseään. Mutta ei. Tämän lisäosan joutuu jokainen itse aivoihinsa asentamaan. Suurella vaivalla. Useimmat eivät välttämättä tiedä edes sellaista tarvitsevansa ja paradoksaalisesti tämän lisäjärjestelmän puute estää havaitsemasta sen tarvetta.

Mutta kun tämän lisäjärjestelmän saa asennettua, niin monet peruskäytössä ilmenevät ongelmat saadaan korjattua. Ei toki kaikkia.

Teknisesti tämä lisätoiminnallisuus ei ole mitenkään mullistava, koska se tarvitsee vain referentiaalisen silmukan. Ehkä alkuperäiset suunnittelijat eivät tajunneet tämän lisäominaisuuden potentiaalia. Toisaalta jälkiviisaus on aina niin helppoa. Kun on ensin suunnitellut massiivisen koneiston liikkeenhallintaan ja objektien tunnistamiseen ja niin edelleen, on tämä koko tietoisuus-moduuli voinut tuntua hieman jopa tarpeettomalta. Suunnittelijan ominaisuudessa on ollut varmaan vaikea kuvitella, että tällainen pieni moduuli ja sen lisäosa (jota ihmiskoneet itse kutsuvat "metakognitiiviseksi reflektioksi") voisi mahdollistaa niin ihmeellisiä asioita.

Jälkiviisaana voi sanoa, että ihmiskone, jossa ei ole tietoisuus-moduulia ja sen itsemonitorointijärjestelmää, on kuin tietokone ilman ohjelmointikieltä.

Kripke ja kahdeksan tunnin yöunet

Dan Kripke argumentoi vakuuttavasti, että n. seitsemän tunnin keskimääräiset yöunet korreloivat parhaiten hyvän terveyden kanssa. Hän haluaa ilmeisesti kumota väitteen, että seitsemän, kuusi tai jopa viisi tuntia unta olisi liian vähän. Kripken näyttämät datat osoittavat selvästi, että seitsemällä tunnilla yöunta (verrattuna esimerkiksi kahdeksaan) ei sinänsä ole mitään negatiivista vaikutusta terveyteen. Kripke itsekin toteaa videolla, että kyseessä on nimenomaan korrelaatio, eikä syy-yhteyden suuntaa tunneta. Mutta tämä ei ole varsinainen ongelma.

Varsinainen pointti on se, että tämä havainto ei ole mitenkään mullistava. Tarkoitus ei tietenkään ole nukkua nimenomaan kahdeksan tuntia yössä. Tarkoitus on nukkua juuri sen verran kuin oma unitarve on.

Kripken esittelemästä datasta puuttuu vertailu erilaisten univajeiden vaikutuksesta. Jos henkilön unitarve on päivittäin seitsemän tuntia ja hän nukkuu joka yö seitsemän tuntia, niin tuntuu ihan luonnolliselta, ja tätä myös Kripken esittelemä data tukee, että tällä unimäärällä ei ole mitään erityistä negatiivista vaikutusta terveyteen (verrattuna kahdeksaan tuntiin). Mutta jos unitarve on esimerkiksi kahdeksan tuntia yössä ja jos tästä jää jatkuvasti vajaaksi, niin tällä on varmasti vaikutusta terveyteen.

Datasta nähdään myös se, että epänormaalin pitkät yöunet itse asiassa korreloivat huonon terveyden kanssa. Ihmiset, jotka kertovat nukkuvansa yhdeksää tai kymmentä tuntia yössä, ovat tilastojen mukaan suuremmassa riskissä lähes jokaisella terveyden aspektilla kuin ne jotka nukkuvat luokkaa 5-8 tuntia. Mutta tämäkään ei tietenkään tarkoita, että pitkään nukkuminen sinänsä olisi ongelman varsinainen syy. Pikemminkin pitkä yöuni on oire jostain muusta terveysongelmasta. Esimerkiksi jos kärsii aikuisiässä yleisestä uniapneasta, niin yöuni on katkonaista ja tyypillisesti kahdeksan tunnin yöunet eivät edes riitä. Uniapnea estää normaalin, virkistävän yöunen ja tällainen henkilö todennäköisesti rupeaa nukkumaan pitempään, jos se on vain mahdollista. Ja esimerkiksi nimenomaan uniapnea on hyvin vahvasti yhteydessä monenlaisiin terveysongelmiin. Sama tietysti pätee myös monien muiden sairausten kanssa.

Minulla ei ole väittelleni taustalla laajaa tutkimusdataa, mutta uskon että ainoa vahva korrelaatio nukkumisen ja terveyden kanssa on pitkän ajan univajeen määrä. Tämä väite ei ole ristiriidassa Kripken esittämän datan kanssa, kuten aiemmin esitin, koska olennaista ei ole yöunien tuntimäärä, vaan sen määrän suhde omaan unitarpeeseen. Jos yöunet jäävät jatkuvasti liian lyhyeksi, niin päiväsaikainen olotila on väsynyt.

Oma hypoteesini on se, että unitarvetta vastaan taisteleminen on pitkälläkin aikavälillä täysin mahdotonta. (Tämä hypoteesi on tietysti esitetty muidenkin toimesta ja paljon ennen minua.) Hypoteesin testaaminen on hyvin vaikeaa, enkä henkilökohtaisesti halua siihen lähteä, koska en halua olla väsynyt. Yksinkertaisimmallaan testaisin hypoteesia jotenkin niin, että pitäisin kirjaa uniajastani muutaman kuukauden ja sitten lyhentäisin tästä ajasta tunnin per yö muutaman viikon ajan ja katsoisin, että mitä sen jälkeen käy.

CliffsNotes: ei tarvitse huolestua jos nukkuu alle kahdeksan tuntia yössä, jos ei ole päiväsaikaan väsynyt.

Tavoitteitani vuodelle 2010

1. Ei nettipokeria.

2. Kaikenlaisen väittelyn välttäminen.

3. Keskimäärin 8,5 tuntia unta yössä eilisestä tammikuun loppuun.

4. Harjoitella hyväksyvää, tietoista läsnäoloa.

5. Turhan selittelyn vähentäminen.

6. Itsekokeilua (engl. self-experimentation), ainakin Dual N-Back -harjoituksilla.

7. Keksiä lisää tavoitteita vuodelle 2010.