Minun tulkinta meditaatiosta

Touhussa, jota kuvaamaan on lätkäisty termejä kun "zen" tai "meditaatio", on hyödyllinen perusajatus, joka kannattaa ottaa yleiseen käyttöön. Zenillä on ihan ansaitusti huono maine tietyissä piireissä, mutta tämä huono maine saattaa piilottaa sen takaa löytyvän hyvän idean. Zenistä tai meditaatiosta ei sinänsä edes tarvitsisi puhua tässä yhteydessä, koska ne vain hämmentävät asiaa, mutta koska yhteydet niihin konsepteihin ovat ilmeisiä, niin parempi tehdä asia selväksi heti alkuun. Minun tulkintani näistä konsepteista ei välttämättä ole oikea zenin tai meditaation harrastajien mielestä, mutta sillä ei ole väliä, koska olen kiinnostunut vain ideasta, joka voidaan pelastaa heidän hörhöilystä yleiseen käyttöön.

Koska minulla ei ole parempaakaan termiä, niin käytän alla tästä ideasta nimeä meditaatio. Se viittaa kuitenkin nyt vain minun tulkintaani asiasta.

Meditaatio on siis harjoite, jossa huomio (engl. attention) keskitetään raakaan aistidataan ja pidetään siinä tietyn aikaa. Tämä aika voi olla esimerkiksi minuutti tai vaikka puoli tuntia. Haluan painottaa, että meditaatio on nimenomaan toiminnallinen konsepti. Sanoilla pystyy kyllä kuvailemaan miten tähän tilaan pääsee, mutta sanoilla tai aivoissa tapahtuvalla simulaatiolla ei pysty suoraan pääsemään tähän tilaan. En tarkoita, että tässä mielentilassa olisi jotain "mystistä" tai "selittämätöntä". Tarkoitan vain, että konsepti koskee nimenomaan tätä toiminnallista tilaa eikä sitä ympäröivää abstraktia pohdiskelua.

Tässä mielentilassa pysyminen ei ole ihan triviaalia, koska se, mihin huomiomme kohdistuu, vaihtelee jatkuvasti. Tämä on tietysti meidänkaltaiselle eläimelle hyödyllinen ominaisuus. Mutta silloin kun meditoimme, huomion pitäminen samassa kohteessa vaatii tietynlaista jatkuvaa yrittämistä.

Käytännössä siis meditaatiossa voi keskittyä vaikka hengitykseen. Hengitykseen keskittymisellä tarkoitan, että kiinnittää huomion sensoriseen dataan, joka tulee hengittämisestä. Pystymme huomaamaan hengittämisen tuottaman ilmavirran esim. nenässä ja pointti on keskittyä tähän tunteeseen. Kun huomio harhailee johonkin muualle, tarkoitus on heti palata takaisin hengittämiseen. Hengitys on siitä kätevä huomion kohde, että se on meillä jatkuvasti läsnä ja siihen on suhteellisen helppo keskittyä.

Meditoinnin varsinainen vaikeus tulee siitä, että tietoinen mielemme tuottaa jatkuvasti tietynlaista stooria, tulkintaa asioista ja tapahtumista. Kun tätä tarinaa alkaa syntymään, niin huomio keskittyy siihen automaattisesti emmekä edes välttämättä huomaa, että näin tapahtui. Yhtäkkiä olemme ajatuksissa jossain ihan muualla. Kuten aiemmin määrittelin, meditaatiossa pyritään tilaan, jossa huomio keskittyy aistidataan, joten tällaista ajatuksien mukana kuljeskelua pitää yrittää välttää. Onneksi huomion palauttaminen aistidataan helpottuu harjoituksen kautta.

Mutta vielä vaikeammaksi meditointi menee, jos tarina, jota tietoinen mielemme ryhtyy kertomaan, koskee itse meditointia. Mieleen voi vaikka tulla, että "onpas tämä touhu tyhmää, lopetan tähän", jonka vastustaminen voi olla erittäin vaikeaa. Tietysti joku voi sanoa, että ehkä oikea ratkaisu on lopettaa meditointi siihen. Mutta jos tarkoituksena on meditoida esimerkiksi tietty aika, sanotaan nyt vaikka 15 minuuttia, niin tämänkaltaisten ajatusten mukana ei saa mennä.

(Huomaa, että tässä ei ole mitään arvolausumaa. Tämä on vain tekninen kuvaus siitä minkälainen tämä mielentila on. "Touhu on tyhmää" voi olla sinänsä tosi väite ja "lopetan tähän" fiksuin ratkaisu siinä tilanteessa, mutta meditaation näkökulmasta se on signaali, joka pitää sivuuttaa, määritelmällisesti.)

Hyvä uutinen on se, että huomion palauttaminen takaisin hengitykseen on suhteellisen helppoa, varsinkin pienen harjoittelun jälkeen. Ja kun keskittää huomion aistidataan, niin tietoisen mielen tarinat pystyy sivuuttamaan. Olennaista on myös huomata, että tietoinen mieli ei koskaan täysin hiljene. Tarkoitus ei ole päästä tilaan, jossa mieli hiljenisi, koska se on mahdotonta. Tarkoitus on pysyä tilassa, jossa huomio keskittyy samaan asiaan.

Nyt voi tietysti kysyä, että miksi ylipäätään haluaisi tällaista toimintaa harjoittaa. Meditaatio vie aikaa eikä se ilmiselvästi tuota mitään (tuottamattomuus on tietyllä tavalla koko touhun olemus).

Yksi hyöty meditaatiosta on se, että sitä harjoittamalla oppii taidon, jolla pystyy aika tehokkaasti kontrolloimaan mielentilojaan. Esimerkiksi suuttuessaan pystyy helpommin palaamaan vaikkapa siihen hengitykseen ja huomioida omia mielentiloja tuomitsematta. Meditaatiossa voi siis oppia tietynlaisen metakognitiotaidon. Tunnetilojen hallinta voi helpottua tätä kautta.

Mutta vähän laajemmasta perspektiivista katsottuna meditaatio voi olla mielenkiintoinen siksi, että se on aika lailla uniikki olemisen muoto. Pelkästään ajatus tällaisessa mielentilassa olemisesta voi olla monille virkistävä, koska siinä tosiaan vain ollaan. Miltei kaikessa muussa touhussa pyritään johonkin ja vaikka yrittäisikin "vain olla" niin tietoinen mieli generoi jotain tarinaa. Tietoinen mielemme on miltei aina joko menneessä tai tulevassa. Meditaatiossa pyritään olemaan tilassa, jossa keskittyminen on koko ajan siinä aistidatassa. Mutta kuten ylläolevasta huomataan, se vaatii aktiivista toimimista.

Meditaatiota pitäisi olla helppo kokeilla ylläolevan kuvauksen perusteella. Siihen ei liity tosin mitään mullistavaa eikä henkistä höpönlöpöä. Se ei ole tämän monimutkaisempaa tai syvällisempää. Sen jälkeen ei välttämättä ole yhtään parempi olo. Väitän silti, että se on aika lailla omanlaisensa olemisen tila ja sitä kannattaa joskus ainakin kokeilla.

Mutta kuten aiemmin sanoin, tätä mielentilaa ei voi kokea ilman, että yrittää sitä käytännössä. Tällaisen kuvauksen luettuaan voi kuvitella, että tietää miltä tällainen oleminen tuntuu, mutta se on virheellinen mielikuva.

En yritä tietenkään väittää, että kaikkien pitäisi tällaiseen mielentilaan haluta. (Tai että kaikkien pitäisi edes haluta tietää millainen se mielentila on.) Mutta jos haluaa, niin silloin ainoa tapa on kokeilla touhua käytännössä.

Koulu ei kasvata kolumni-kriittisyyteen

Arno Kotron sisänsä asiallinen kirjoitus Koulu ei kasvata huuhaa-kriittisyyteen on lopulta kuitenkin tyhjänpäiväistä käsienheiluttelua ja vain kirjoittajan egon pönkittämistä. Asiaa on siis huuhaasta ja sen kriittisyydestä, mutta teesit, että koulussa pitäisi opettaa huuhaa-kriittisyyttä ja että tällaisella opetuksella olisi jotain vaikutusta on otettu kolumniin vain siksi, että se kuulostaisi paremmalta. Tällä kolumnilla kun ei ole mitään vaikutusta siihen ruvetaanko koulussa opettamaan huuhaa-kriittisyyttä vai ei ja siksi toisekseen on naivia kuvitella, että asiat menevät koululaisille perille kun se on otettu koulun opetusohjelmaan.

Yleisestikin ottaen tällainen argumenttirakenne, että jossain on vikaa ja se korjataan ottamalla vian korjaus koulun opetusohjelmaan on merkki populismista. Jos huomaa kirjoittaneensa jotain tällaista, niin kannattaa miettiä mitä yrittikään sanoa.

Jos oikeasti on sitä mieltä, että koulun opetusohjelmaa pitäisi muuttaa ja on vakuuttunut, että muutoksella olisi positiivinen vaikutus, niin kannattaa lähteä miettimään, että miten sitä opetusohjelmaa pystyy muuttamaan. Kolumnilla se kun ei varmasti onnistu.

Terapia vaikuttaa ulkopuoliselle aina jotenkin teennäiseltä ja tyhjänpäiväiseltä. Terapeutti ei oikeastaan sano mitään eikä terapiasessioissa välttämättä päädytä mihinkään selkeään johtopäätökseen.

Mutta syy tähän on se, että suorat ohjeet ja määräykset ulkopuoliselta synnyttävät välittömän uhan tunteen. Uhka kohdistuu statukseemme ja yritämme välttää tätä uhkaa parhaamme mukaan. Ajatus muutokseen suostumisesta tuntuisi statuksen alenemiselta. (Tässä status siis viittaa nokkimisjärjestysstatukseen, ei ulkokohtaiseen.)

Tämän takia muutosehdotukset pitää tehdä niin, että muutoksen kohde tuntee itse keksineensä, oivaltaneensa ja päättäneensä asian. Siksi ulkopuolisesta vaikuttaa, että terapeutti ei itse asiassa sano mitään.

Sama koskee tietysti myös blogikirjoittelua. Onnistunut kirjoitus esittää asian niin, että lukija kokee (luulee) itse oivaltaneensa asian. Lukiessa tuntuu siltä, että kyseessä on konsepti, jonka on itse aina ymmärtänyt, mutta että kirjoittaja on onnistunut muotoilemaan asian hyvin. Tuntuu siltä, että olisi itse voinut kirjoittaa saman artikkelin.

(Disclaimer: en ole itse ollut ikinä terapiassa, joten käsitykset perustuvat ulkopuolisen havaintoihin.)

Turhautuminen on herätesignaali tietoisuudelle

Ajattelen nykyään turhautumisen tunteesta, että se on tavoitteellisen toiminnan herätesignaali. Kun olemme tekemässä jotain ja näyttää siltä, että alkuperäinen suunnitelma ei toteudu, niin tästä syntyy turhautumisen tunne, joka siis voidaan ajatella herätesignaalina tietoisuudelle, että alkuperäisessä suunnitelmassa on jotain ongelmia. Suunnitelma pitää siis evaluoida uudelleen. (Tässä "suunnitelma" on siis mikä tahansa karkea kuvaus jostain tavoitteellisesta toiminnasta: esim. matka ruokakauppaan.)

Tunnetila ei siis tässä mielessä ole kuvaus ulkopuolisesta maailmasta. Se on vain varoitus tietoiselle mielelle, että suunnitelmaa pitää ehkä muuttaa. Siksi siihen ei kannata tarrautua. Kun tämä signaali on havaittu ja prosessoitu, niin siitä ei ole enää mitään hyötyä. Oman kokemukseni mukaan suurin osa ihmisistä jää turhaan jumittamaan tähän tunteeseen.

Ajatellaan vaikkapa sitä matkaa ruokakauppaan. Matkalla onkin odottamaton ongelma, vaikkapa iso kolari, jonka takia joudun jäämään pitkäksi aikaa autojonoon. Heti kun tajuan, että autojonossa joutuu kököttämään pitkään, niin todennäköisesti koen jonkinlaista turhautumista. Tämän kun näkee herätesignaalina tietoiselle mielelle, että alkuperäinen (karkea) suunnitelma automatkasta ei toteudu, niin pian tämän tajuamisen jälkeen voi hyväksyä tilanteen ja edetä sen mukaan miten todellisuus nyt näyttäytyy.

Alkuperäisellä suunnitelmalla kun ei ole välttämättä mitään erityistä relevanssia. Ruokakauppaan mentäessä meillä on väistämättä joku karkea mielikuva siitä miten matka menee: mikä on reitti ja kauan matkaan menee jne. Toki haluamme päästä tästä mahdollisimman nopeasti, mutta aikataulumme kestää kyllä pientä varianssia esim. matka-ajoissa. (Ja jos ei kestäisi, niin se pitäisi ottaa huomioon ennen suunnitelman toteuttamista.)

Turhautumisesta eroon pääseminen vaatii tietysti (pienen tason) kognitiivista uudelleenohjelmointia reaaliaikaisesti. Turhautumisen jälkeen pitää ensin tiedostaa metatasolla, että kokee nyt turhautumisen tunteen. Tämän jälkeen pitää tunnistaa, mistä turhautuminen johtuu. Oma kokemukseni on, että on yleensä helppoa sanoa mistä turhautuminen johtuu jos ajattelee sitä tällaisena herätesignaalina. Kannattaa myös muistaa, että tämä signaali on usein yliherkkä. Pienikin vihje siihen suuntaan, että tavoite ei toteudu voi generoida mieleen vahvankin turhautumisen tunteen.

Tämän jälkeen pitää vain hyväksyä tilanne ja muokata suunnitelma vastaamaan todellisuutta. Siinä missä alunperin näki itsensä ajamassa kodista ruokakauppaan normaalisti, näkeekin nyt itsensä autojonossa. Tässä vaiheessa pitää vain välttää vertailuja alkuperäiseen suunnitelmaan. Alkuperäinen suunnitelma on kuitenkin lennosta kyhätty, sinänsä mielivaltainen ajatus, joka ylipäätään mahdollistaa minkään tekemisen. Sillä ei ole välttämättä mitään sen suurempaa relevanssia. Haluamme tietysti suoriutua tällaisista hommista mahdollisimman nopeasti, mutta aina se ei onnistu. Ajatellaan vaikka vaihtoehtoista todellisuutta, jossa tämän autojonon sijaan matka ruokakauppaan on saman verran pidempi luonnostaan. Tämän hyväksymisessä ei ole mitään ongelmaa: matkassa kestää se mikä kestää.

Turhautumisen jälkeisen metatietoisuuden oppiminen ei ole nähdäkseni kovin vaikeaa. Kun tämän ajatusprosessin ymmärtää ja sen muutaman kerran onnistuneesti tekee, niin jatkossa tämä oman tunnetilansa havaitseminen tulee miltei automaattisesti. Ongelmaksi muodostuu useimmiten se, että turhautumisen syyn selvittäminen voi olla paljon vaikeampaa, jolloin tilanteen selvittäminen tuntuu raskaalta. (Ja itse asiassa voi tuntua helpommalta vain ryvetä turhautumisessa.)

Vastaavasti jos turhautumiseen jää kiinni, niin se voi jäädä elämään mieleen ja laajentua muihin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa mistä turhautuminen signaloi. Esim. siinä autojonossa voi ruveta ärsyttämään joku asia, vaikkapa edessä oleva auto. Ärsytyksen syy voi olla triviaali, mutta turhautumisen takia ärsytys voi kasvaa merkittäväksi. Lopuksi on vihainen ja ärsyyntynyt aivan turhaan.

Kaikki tässä sanottu tuntuu jotenkin liian triviaalilta ja ilmeiseltä, että sitä kannattaisi edes sanoa ääneen, mutta vaikuttaa siltä, että hyvin monet eivät näe asiaa tältä kantilta (tai joltain muulta, jolla pääsee eroon turhautumisesta) ja kärsivät turhaan. Ehkä aliarvioin muita.

Ironista on se, että FAIL-meemiä levittävät ovat useimmiten niitä, jotka eniten tarvitsisivat epäonnistumisen taitoa. Voi tietysti väittää, että FAIL:ssä on kyse poikkeuksellisesta typeryydestä ja sille sopiikin nauraa, mutta mielestäni tämä meemi kumpuaa siitä samasta tarpeesta olla nolaamatta itseään, joka lopulta estää tekemästä mitään oikeasti erinomaista. Jos yrittää välttää nolaamasta itseään ja jos yrittää välttää paljastamasta että ei olekaan niin etevä, niin lopulta ei yritä lainkaan.

Tällä kielellä ilmaistuna FAIL on siis itsessään FAIL.

Jos tieteestä oppii pintavilkaisullakin jotain niin sen että todellisuus ei vastaa juuri koskaan arkikokemusta. Tästä voisi päätellä, että kun joku täysissä järjissä oleva tuttava selittää esimerkiksi tutkimustuloksesta, joka on ristiriidassa arkikokemuksen kanssa, että ehkä tuttavan esittelemä tutkimustulos on todennäköisemmin oikeassa kuin arkikokemus. Olen havainnut, että reaktio on melkein järjestäen juuri päinvastainen. Vaikka yrittää kuinka vakuuttavasti selittää, niin suurin osa tuttavistani olettaa ensimmäisenä, että esittelemäni tulos on väärässä ja he oikeassa.

Tässä oli skarpattavaa. Itselläkin.

Sukimispelit

Kiukuttelin jossain toisessa kontekstissa, että jos haluaa positiivista huomiota, niin ei kannata ainakaan blogata, koska jos jotain palautetta saa, niin se on parhaimmillaankin vain kuittailua ja vittuilua. Kuten yleensäkin kiukutellessa, ei näe metsää puilta ja eräs toinen bloggaaja huomauttikin, että muoti/kokkaus/kutomisblogeissa saa helposti paljon positiivista palautetta.

Sekin palautuu tietysti lopulta statuspeleihin. Jutustelevaan tyyliin kirjoitettuun artikkeliin on helpompi kommentoida ("positiivisesti"), koska alkuperäinen kirjoittaja ottaa tällaisella tyylillä alastatuksen. Vastaavasti kirjoittaja on pakotettu osallistumaan "keskusteluun", koska siitä kieltäytyminen olisi ristiriitaisesti ylästatuksen ottamista. Kommentoinnista tulee ikään kuin moikkailua. Moikkauspeliin kun lähtee mukaan, niin ei voi lopettaa ilman että vaikuttaisi äärimmäisen tylyltä.

Tällainen sosiaalinen peli tuottaa tietysti osapuolilleen tietynlaista fiilistä turvallisuudesta ja se tuntuu mukavalta. Mutta pelin ainoa tosiasiallinen sisältö on se, että osapuolet toistelevat ikään kuin toisilleen että "kuulut minun ryhmään ja minä kuulun sinun ryhmään", vähän monimutkaisemmin sanankääntein vain. Tämä ei ole analyyttisesti ajattelevalle mitenkään toivottava asiaintila. Kaikki tarmo kohdistuisi siihen, että osapuolet sukivat toistensa turkkia.

Oikealta ratkaisulta vaikuttaisi siis se, että tunnistaa itsessään tämän tarpeen päästä sosiaalisiin peleihin ja on sitten välittämättä siitä. Joissain konteksteissa tällaisella välinpitämättömyydellä voi olla välittömiä negatiivisia seurauksia. Henkilökohtainen blogi on yksi niitä paikkoja, jossa sosiaalisten pelien ignoroimisesta ei ole mitään käytännön haittaa.