Entistä enemmän alkaa tuntua siltä, että teoreettinen märehtiminen blogeissa ei ole millään tavalla perusteltua, koska nykypäivänä on teknisesti niin helppoa tehdä kaikkea tuottavaa. Toki blogeja voi käyttää itsensä ja muiden viihdyttämiseen, mutta blogijutuissa on niin usein sellainen sävy, että valistetaan muita tai valitetaan maailman vääryyttä. Ikään kuin mikään muuttuisi blogikirjoituksesta. Teknologian mahdollistama "vipuvoima" on niin valtava, että asioiden teoreettinen jahkailu tuntuu vain niin turhalta.

En tarkoita, että blogikirjoittelun sijaan pitäisi lähteä välttämättä parantamaan maailmaa (mihin suuntaan itse kukin sitä sitten haluaakin muuttaa). Vaan että löytää sen tekemisen muodon, joka on itselle kaikkein luontevinta ja tekee sitten. Sen sijaan että pyörisi blogimaailman keinotekoisessa tärkeydentunteessa. Täällä voi niin helposti sotkea itsensä tunteeseen, että nyt ollaan jossain todella tärkeän äärellä vaikka blogit parhaimmillaan ovat jonkun muun homman sivutuote.

Tämä ei ole mikään "kaikki on turhaa" -tilitys tai edes "blogikirjoittelu on turhaa" -tilitys. Lähinnä varoitus itselle, että kun tarpeeksi kauan pyörii täällä generoitujen ajatusten ympärillä, niin ne alkavat vaikuttaa tärkeiltä pelkästään sen takia, että niiden ympärillä pyörii paljon. Mutta samalla kadottaa kosketuksen todellisuuteen ja siihen mikä on oikeasti merkityksellistä.

Pidän sitä ihan hyvänä ohjenuorana, että jos aihe herättää kovasti tunteita, niin on suuri riski, että mennään vahvasti väärään suuntaan. Tunnereaktio on tietysti aina merkki jostain, mutta sen kanssa ei kannata jäädä piehtaroimaan. Se on kuin varoitusääni monimutkaisesta laitteesta. Varoitusääni kertoo jostain, mutta sillä äänellä sinänsä ei ole sen suurempaa itseisarvoa.