Minusta tuli hammaslangan käyttäjä

Olen löytänyt itsestäni hammaslangan käyttäjän. Se on varmaan merkki jostain mielen heikkoudesta, mutta olkoon niin. En tee sitä millään OCD-intensiteetillä, mutta riittävän usein että sitä voi sanoa tavaksi. Usein tietysti neuvotaankin, että haluamistaan asioista pitää tehdä itselleen tapa, niin niiden toimien ylläpitäminen on helpompaa. Onhan siinäkin tiettyä perää, mutta se on vähän jälkiviisastelua. Sitten kun tapa on muodostunut niin on helppo sanoa, että asia ratkaistaan tekemällä siitä itselleen tapa.

Olen ollut vähän huono käymään hammaslääkärissä. Käynneillä on liikaa väliä ja hammaskalusto ehtii mädäntyä välillä. Sitten hoitotoimenpiteetkin ovat rajumpia ja asiakaskokemus ei välttämättä miellyttävin. (Hammaslääkäreillä on varaa olla töykeitä.) Viimeisimmällä keikalla päätin kokeilla miltä tuntuu poraaminen ilman puudutusta. Reiät eivät olleet juuressa asti, joten ajattelin, että sama tuska ja vaiva se on kuin puudutuspiikin iskemisessä. Oikeassa olin. Poraaminen ei juurikaan edes sattunut. Ei se silti mukavaa ollut, mutta aika paljon helpompaa kuin olin kuvitellut.

Hammaslangan käytön aloittaminen ei liittynyt kuitenkaan hammaslääkäripelkoon. Pikemminkin päinvastoin. Silloin kun välttelin hammaslääkärissä käyntiä, niin välttelin myös hampaiden hoitoa. Ne menivät jotenkin näppärästi käsi kädessä. Eihän se mitenkään rationaalista ollut mutta mikäpäs nyt olisikaan. Sitten kun pääsin pelosta vähän eroon, niin pystyin keskittämään huomioni paremmin esimerkiksi ikenieni alle. Löysin saman nautinnon ikenien sisälmyksien putsaamisesta kuin joskus saa esim. imuroimisesta. Se vain tuntuu hyvältä, että saa likaa poistettua. Slavoj Zizek taisi sanoa samaa Psycho-elokuvan murhanjälkeisestä siivouskohtauksesta. Siinä Norman putsaa perusteellisesti kylpyhuonetta ja katsoja saa omituista mielihyvää siitä, kun inhottavat tahrat putsaantuvat.

Saas nähdä mitä seuraavassa tarkistuksessa sanovat. Pian varaan ajan.

Liika on liikaa, myös itsekuria

Myönnän heti alkuun, että minulla on jonkinlainen pakkomielle itsekurista, itsehallinnasta. Ei sillä, että tämä pakkomielle olisi millään tavalla muuttanut omaa toimintaani, mutta jatkan aiheeseen liittyvien artikkelien ja kirjojen lukemista ja jaksan edelleen innostua uusista mielenkiintoisista näkökulmista.

En ole myöskään kovin usein ajatellut, että itsekuri voisi olla huonoksi. Mielikuvissa täydellinen itsekuri tarkottaisi, että tekisi juuri sitä mitä haluaa. Mutta ei kai se ihan niin mene.

Alfie Kohn: Why Self-Discipline Is Overrated: The (Troubling) Theory and Practice of Control from Within.

Eräs tämänkin blogin lukijoille tuttu tamperelainen ajattelija sanoi joskus, että jos joku tuottavuutta parantava kikka oikeasti toimisi, niin se olisi jo kaikilla käytössä. (Pyydän anteeksi, jos muistan ja tulkitsin väärin. Käytän tätä tulkintaani nyt keppihevosena riippumatta siitä, pitikö tulkintani paikkansa.) Mielestäni täydellinen vastaesimerkki tälle on se, että ns. spacing effectiä ja sitä hyödyntäviä sovelluksia ei tunneta juuri lainkaan.

Tieteellinen tuki efektille on robustia ja se on tunnettu jo hyvin pitkään. Sittemmin on kehitetty sovelluksia, jotka hoitavat "spacingin" käyttäjän puolesta. Tuloksena on täysin ylivertainen tapa säilöä faktoja pitkäaikaismuistiin niin, että saadaan myöhemmin haettua sieltä. Mutta näiden käyttö on hyvin marginaalista. Voisi kai sanoa, että jokseenkin olematonta.

En tietysti tiedä syytä tähän sen paremmin kuin kukaan muukaan, mutta itse arvaan, että se liittyy jotenkin siihen, että tällainen tapa opetella asioita ei ole mitenkään vaivaton ja helppo. Pitää käyttää aktiivista muistamista (fakta on piilossa kun sitä opettelee) ja jos softa osaa ajoittaa kertaukset hyvin, niin usein faktojen muistaminen on siksi vaikeaa. Tällainen opetteleminen ei siis ole varsinaisesti mukavaa. Se on vain todella paljon tehokkaampaa.

Tee ensin ja päätä vasta sitten oliko vaivan arvoista

Aloitin viime syksynä kuntoilun. Tarina on sama kuin monilla neljää kymppiä kohti menevillä kuntoilijoilla: junnuna tuli harrastettua kaikenlaista ja sitten ne kaikki jäivät. Tuli kymmenen viidentoista vuoden tauko urheilusta. Noh, pian alkushokin jälkeen opin taas nauttimaan kuntoilusta. Olin kuitenkin sillä tavalla fiksu, että aloitin aika rauhallisesti, enkä onnistunut rikkomaan paikkoja. Koko syksy ja kevät meni kuntoillessa säännöllisesti.

Kesällä löysin uuden harrastuksen (frisbeegolf) ja alkuinnostuksessa tuli keskitetttyä kaikki (vähä) vapaa-aika sen parissa. Tietynlaista kuntoilua sekin, kävelyä ja heittelyä, mutta ei tietysti verrattavissa sulkapalloon. Nopeasti tullut syksy söi lopulta motivaation tähän ulkolajiin ja oli aika palata taas sisätiloihin.

Tässä vaiheessa ilmeni itsessä jännä ilmiö: rupesi laiskotuttamaan. Siinä määrin että en tosiaan heti ensimmäisten mahdollisuuksien tullen rientänyt harrastamaan. Muistissa oli tietysti kaikki ne edellisen kauden positiiviset kokemukset kuntoilusta, mutta laiskuus oli hiipinyt mieleen niin tehokkaasti, että huomasin miettiväni, että jaksanko edes jatkaa harrastusta. Mieleen tuli kaikenlaisia tarinoita huonoista puolista ja epäonnistumisen kokemuksista.

Jälkiviisaana on helppo sanoa, että tässä vaiheessa olisi jonkun kytkimen pitänyt napsahtaa ja katkaista ajatteluprosessi. Enhän nyt oikeasti ollut tuota mieltä. Tällainen ajattelu johtui mieleen hiipineestä laiskuudesta ja pitkähköksi venyneestä tauosta. Mutta tätä on miltei mahdotonta havaita ensimmäisen persoonan perspektiivistä. Kaikki se tuntuu järkevältä päättelyltä, koska pään sisäinen tarinaloota näin kertoo. Perimmäiset syyt vain jäävät mainitsematta.

Lopulta pakotin itseni lähtemään pelaamaan ja jo lähdettyäni tajusin, että päätös oli oikea. Pelaamisesta, hikoilusta ja rasituksesta tuli se tuttu hyvä olo ja mieli. Ja ihmettelin, että miten olin jo ehtinyt puolivakavasti ajatella lopettavani.

Tämä ja monet muut kokemukset ovat onneksi saaneet minut noudattamaan yleisperiaatteena sellaista, että jos olen kahden vaiheilla jonkun homman tekemisessä, niin teen homman ja päätän jälkeenpäin oliko se vaivan arvoista. Jos vaikka tässä kuntoilun tapauksessa todella totean tekemisen kokonaisuudessaan sillä tavalla epämiellyttäväksi, etten halua sitä jatkaa, niin olen vapaa tekemään tällaisen päätöksen vaikka heti suorituksen jälkeen. Mutta varsinkin kuntoilussa tulee melkein aina tietynlainen hyvä olo ja mieli, eikä juuri koskaan jälkikäteen kadu, että tuli lähdettyä.

Sama toimii kokemukseni mukaan myös muunlaisissa touhuissa. Vaikka kyseessä olisi pitkäkin projekti, niin aina voin kokeilla, että miltä se tekeminen tuntuu ja olla sitten jatkossa tekemättä, jos näin oli tarkoitus. Mutta tämän päätöksen tekeminen etukäteen (epäselvissä tapauksissa) vääristää päätöksentekoprosessia. Usein jo aloittaminen saa tajuamaan, että oli juuttunut johonkin vääristä syistä lähteneeseen ajatteluun.

Kyse on siis tietynlaisesta itsensä huijaamisesta, mutta olen havainnut tämä kikan tehokkuuden monesti. Luulisi, että oppisi välttämään alkuperäisen sudenkuopan ajattelussa, mutta se ei tunnu olevan mahdollista.

Lukuvuosi alkaa

Kävin ilmoittautumassa läsnäolevaksi universumissa. (Tai multiversumissa, miten sen kukin haluaa nähdä.) Yliopistolla en ole ollut pitkään aikaan.

Läsnäoleminen ei ole helppoa. Yritän parhaani.

Ajattelutoiminnan käynnistymistä odotellessa. Pelkästään videon otsikko on jo aika hyvä koukku. 

Kun lakkaa kirjoittamasta, lopettaa ajattelemasta

Tahattomasti alkanut tauko kirjoittamisesta osoitti itselleni taas sen, että kun lakkaa harrastamasta ajattelua tällä tavalla, niin tähän harrastukseen liittyvät ajatukset vähitellen katoavat mielestä. Aivossa ei automaattisesti möyhi kaikenlaista raakamateriaalia, jonka sitten voi pienellä vaivalla muotoilla blogikirjoituksiksi tai vastaaviksi. Tällaista ajattelua pitää harjoittaa ja siitä sitten syntyy enemmän tai vähemmän järkeenkäypiä ajatuksia.

Joskus sanoin, että kynnystä kirjoittamiseen ei välttämättä pidä madaltaa liian alas, jotta kirjoittamisessa kehittyisi, mutta tauon jälkeen tämä ei varmaankaan pidä paikkansa. Tauon synnyttämä "tyhmyys" yhdistettynä huonosti kalibroituihin julkaisukriteereihin aiheuttaa helposti sen, että ei voi kirjoittaa mitään.

Ugh.