Ongelma on se, että kaikkein tärkeimmät ongelmat eivät ratkea intellektualisoimalla (tietoisella rationalismilla).
Intellektualisointi voi tehdä ratkaisemisen entistä vaikeammaksi.
Näinä
5 päivää sitten
torstai 17. toukokuuta 2012
The Last Psychiatrist: Is The Cult Of Self-Esteem Ruining Our Kids?
Lainaus alaviitteestä:
I've made this point before, but worth repeating: chronic, non-medical insomnia is a similar symptom of a lack of completion, accomplishment. All the usual suggestions (read a book, light exercise) are temporary accomplishments, which is why they work; and the other maneuvers (surfing the web, watching TV, drinking) are searches for something accomplishable. And nothing says accomplished like a Pornotron orgasm. Night night.
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Metodinen alemmuudentunne välineenä, metodina
Eräs tamperelainen ajattelija puhui metodisesta alemmuudentunteesta. En muista enää tarkkaan alkuperäistä formulointia, mutta perusajatus oli kai se, että pitää itseään, "metodisesti", tyhmempänä ja huonompana kuin muut. Pidin aina ajatuksesta, mutta se tuntui ehkä liian radikaalilta. Varsinkin kun se tuli henkilöltä, jota pidin erittäin älykkäänä. Se voi helposti kuulostaa vääränlaiselta vaatimattomuudelta.
Mutta olen sittemmin tullut siihen johtopäätökseen, että ensinnäkin metodinen alemmuudentunne on jossain muodossa miltei välttämätön perusedellytys todella hyväksi tulemiseen. Tuntuu tietysti vaikealta kuvitella, miten joku huippusuorittaja voisi pitää itseään huonona, varsinkin jos alalla on objektiiviset mittarit paremmuuden selvittämiseen (esim. urheilulajit). Syy voi olla siinä, että oma viitekehys siirtyy kehittymisen myötä. Vaikka huippu-urheilija tietää peittoavansa jonkun aloittelijan, hänelle tämä vertailu on täysin merkityksetön. Sen sijaan hän kokee kyvyttömyyttä ja huonoutta kaikista niistä, jotka ovat häntä selvästi parempia.
Toiseksi myös oman suorituksen viitekehys siirtyy huomaamatta. Vuosien tehokkaan treenamisen jälkeen ei tunne ylemmyydentunneta kaikesta siitä mitä osaa vaan huonoutta kaikesta siitä mitä ei vieläkään osaa. Uskon, että kurinalaisesti ja määrätietoisesti harjoitteleva on vuodesta toiseen tietynlaisessa aloittelijan mielentilassa. Taidot tietysti kehittyvät, mutta tuntee tietynlaista huonoutta, koska keskittyy niin intensiivisesti oman kokonaissuorituksen huonoimpiin osa-alueisiin. Vähän kärjistetysti voisi sanoa, että tyypillinen aloittelija haluaa päästä mahdollisimman nopeasti siitä tunteesta, että ei osaa. Sen sijaan huipuksi haluava pysyy siinä melkein koko uransa.
Tämän tulkinnan metodinen alemmuudentuntija ei myöskään lamaannu mihinkään "yhyy, en osaa" -mielentilaan. Huonommuuden tunteminen ei ole useinkaan kovin mukavaa, mutta metodina alemmuudentunne on omasta mielestäni nimenomaan tarkoitettu parempaan pyrkimiseen. Mutta kuten sanottu, ei ole tarkoitus päästä huonouden tunteesta. Tarkoitus on vain kehittyä.
Kun tyypillinen aloittelija pääsee aloittelijan mielentilasta, eli kehittyy sen verran, että osaa jonkin verran, hänen kykynsä ja halunsa havainnoida suorituksiaan katoaa. Jos kyseessä on esimerkiksi joku fyysinen taito, urheilulaji tai vastaava, niin hän ei halua edes nähdä miltä oma suoritus näyttää. Oma suorituksen katsominen ja analysoiminen tuntuisi jotenkin nololta ja ikävältä. Positiivinen mielikuva itsestä särkyisi. Siksi aloittelija jää ikuisesti aloittelijaksi.
Mutta olen sittemmin tullut siihen johtopäätökseen, että ensinnäkin metodinen alemmuudentunne on jossain muodossa miltei välttämätön perusedellytys todella hyväksi tulemiseen. Tuntuu tietysti vaikealta kuvitella, miten joku huippusuorittaja voisi pitää itseään huonona, varsinkin jos alalla on objektiiviset mittarit paremmuuden selvittämiseen (esim. urheilulajit). Syy voi olla siinä, että oma viitekehys siirtyy kehittymisen myötä. Vaikka huippu-urheilija tietää peittoavansa jonkun aloittelijan, hänelle tämä vertailu on täysin merkityksetön. Sen sijaan hän kokee kyvyttömyyttä ja huonoutta kaikista niistä, jotka ovat häntä selvästi parempia.
Toiseksi myös oman suorituksen viitekehys siirtyy huomaamatta. Vuosien tehokkaan treenamisen jälkeen ei tunne ylemmyydentunneta kaikesta siitä mitä osaa vaan huonoutta kaikesta siitä mitä ei vieläkään osaa. Uskon, että kurinalaisesti ja määrätietoisesti harjoitteleva on vuodesta toiseen tietynlaisessa aloittelijan mielentilassa. Taidot tietysti kehittyvät, mutta tuntee tietynlaista huonoutta, koska keskittyy niin intensiivisesti oman kokonaissuorituksen huonoimpiin osa-alueisiin. Vähän kärjistetysti voisi sanoa, että tyypillinen aloittelija haluaa päästä mahdollisimman nopeasti siitä tunteesta, että ei osaa. Sen sijaan huipuksi haluava pysyy siinä melkein koko uransa.
Tämän tulkinnan metodinen alemmuudentuntija ei myöskään lamaannu mihinkään "yhyy, en osaa" -mielentilaan. Huonommuuden tunteminen ei ole useinkaan kovin mukavaa, mutta metodina alemmuudentunne on omasta mielestäni nimenomaan tarkoitettu parempaan pyrkimiseen. Mutta kuten sanottu, ei ole tarkoitus päästä huonouden tunteesta. Tarkoitus on vain kehittyä.
Kun tyypillinen aloittelija pääsee aloittelijan mielentilasta, eli kehittyy sen verran, että osaa jonkin verran, hänen kykynsä ja halunsa havainnoida suorituksiaan katoaa. Jos kyseessä on esimerkiksi joku fyysinen taito, urheilulaji tai vastaava, niin hän ei halua edes nähdä miltä oma suoritus näyttää. Oma suorituksen katsominen ja analysoiminen tuntuisi jotenkin nololta ja ikävältä. Positiivinen mielikuva itsestä särkyisi. Siksi aloittelija jää ikuisesti aloittelijaksi.
maanantai 23. tammikuuta 2012
Äänestämisen vaikutus
Jokainen ääni ei vaikuta vaaleissa, mutta "jokainen ääni vaikuttaa" -meemillä on vaikutusta.
(Jos siihen meemiin ei uskottaisi, niin silloin jokaisella äänellä todella olisi vaikutusta, mikä voisi olla tuhoisaa.)
(Jos siihen meemiin ei uskottaisi, niin silloin jokaisella äänellä todella olisi vaikutusta, mikä voisi olla tuhoisaa.)
lauantai 14. tammikuuta 2012
Uudelleenkirjoittaminen on kirjoittajan harjoittelua
Tietyissä bloggaajapiireissä oli joskus sellainen meininki, että kynnys kirjoittamiseen piti laskea mahdollisimman alas, että sai ylipäätään mitään julkaistua. Henkiset solmut tekivät yksinkertaisenkin kirjoittamisen mahdottoman vaikeaksi. Siksi blogin otsikko tai alaotsikko oli jotain väheksyvää kuten "sekalaisia hajamietelmiä", "satunnaista pölinää" ja niin edelleen. Monet korostivat kirjoittavansa vain itselleen. Kaikki tämä loi vaikutelman, että tärkeintä oli saada julkaistua edes jotain.
Syntyy mielikuva heikkoitsetuntoisesta ressukasta, jota pitää kauheasti kannustaa, että se saisi edes jotain sanottua. Näitä suurella vaivalla aikaansaatuja ähinöitä piti sitten juhlia. "On se hienoa, että sait näinkin paljon sanottua!" Toive kai oli, että epäselvästi muotoiltu ja keskeneräinen ajatus tarttuisi johonkin lukijaan ja kehittyisi kenties sitä kautta eteenpäin.
Jos kirjoittamisen ottaa sen sijaan välineenä ajattelutaidon kehittämisessä, niin näkymä on hyvin toisenlainen. Pyrkimys ilmaisun selkeyteen ja koherenttiin rakenteeseen toisaalta terävöittää viestiä. Ja mikä tärkeämpää, kirjoittaminen ei ole vain valmiiden ajatusten muuttamista kirjalliseen muotoon. Kirjoittaminen on ajattelua. Mutta toisaalta pyrkimyksellä selkeyteen on tarkoitus myös parantaa omaa ajattelua.
Kehittyminen kirjoittajana ja ajattelijana ei tapahdu automaattisesti. Venkatesh Rao väittää, että kirjoitustaitoa voi kehittää vain jatkuvalla uudelleenkirjoittamisella. Uudelleenkirjoittaminen ja muokkaaminen ovat sitä työtä, jotka toisaalta parantavat tekstiä ja toisaalta kehittävät kirjoittamisen ja ajattelemisen taitoa.
Uudelleenkirjoittaminen ei tunnu mukavalta. Jos alkuperäisen tekstin pusertaminen tuntui urotyöltä, niin saman tekstin uudelleenkirjoittaminen moneen kertaan voi tuntua täysin mahdottomalta. Mutta tältä ei voi välttyä, jos haluaa kehittyä kirjoittajana. Kuten Rao sanoo, omien tekstin ja ajattelun laadulle on vaikea löytää järkeviä ulkoisia mittareita. Pitää siis kehittää sisäinen taito tunnistaa oman tekstin ja ajattelun laatu. Se ei onnistu, jos ei koskaan palaa teksteihinsä ja yritä parantaa niitä.
Oma näppituntumani on se, että suurin osa kirjoittamisesta menee sellaisessa epämääräisessä "ihan hyvin se tuli kirjoitettua" -fiiliksessä. Samalla vältetään parhaan mukaan, että joutuisi lukemaan tai korjaamaan omaa valmista tekstiään. Varsinaisen kirjoittamisprosesin aikana tekstiä pystyy vielä muokkaamaan, mutta jo päivän tauko voi tehdä tekstiin palaamisesta miltei mahdottoman. Tällainen välttely ei kuitenkaan millään tavalla kehitä omia taitoja.
Jos uskoo Venkatesh Raon väitteitä, niin yhden artikkelin määrätietoinen uudelleenkirjoittaminen on vain vaatimaton alku. Se on alku tuhansien ja taas tuhansien tuntien uudelleenkirjoittamisessa. Uudelleenkirjoittamisen taitokin tietysti kehittyy ja ennen pitkää pystyy tuottamaan siedettävää tekstiä ihan suoraankin. Olen aika varma, että suurin osa bloggaajista ja ylipäätään kirjoittajista hyötyisi valtavasti määrätietoisesta harjoittelusta. Se vaatii asennemuutosta.
Syntyy mielikuva heikkoitsetuntoisesta ressukasta, jota pitää kauheasti kannustaa, että se saisi edes jotain sanottua. Näitä suurella vaivalla aikaansaatuja ähinöitä piti sitten juhlia. "On se hienoa, että sait näinkin paljon sanottua!" Toive kai oli, että epäselvästi muotoiltu ja keskeneräinen ajatus tarttuisi johonkin lukijaan ja kehittyisi kenties sitä kautta eteenpäin.
Jos kirjoittamisen ottaa sen sijaan välineenä ajattelutaidon kehittämisessä, niin näkymä on hyvin toisenlainen. Pyrkimys ilmaisun selkeyteen ja koherenttiin rakenteeseen toisaalta terävöittää viestiä. Ja mikä tärkeämpää, kirjoittaminen ei ole vain valmiiden ajatusten muuttamista kirjalliseen muotoon. Kirjoittaminen on ajattelua. Mutta toisaalta pyrkimyksellä selkeyteen on tarkoitus myös parantaa omaa ajattelua.
Kehittyminen kirjoittajana ja ajattelijana ei tapahdu automaattisesti. Venkatesh Rao väittää, että kirjoitustaitoa voi kehittää vain jatkuvalla uudelleenkirjoittamisella. Uudelleenkirjoittaminen ja muokkaaminen ovat sitä työtä, jotka toisaalta parantavat tekstiä ja toisaalta kehittävät kirjoittamisen ja ajattelemisen taitoa.
Uudelleenkirjoittaminen ei tunnu mukavalta. Jos alkuperäisen tekstin pusertaminen tuntui urotyöltä, niin saman tekstin uudelleenkirjoittaminen moneen kertaan voi tuntua täysin mahdottomalta. Mutta tältä ei voi välttyä, jos haluaa kehittyä kirjoittajana. Kuten Rao sanoo, omien tekstin ja ajattelun laadulle on vaikea löytää järkeviä ulkoisia mittareita. Pitää siis kehittää sisäinen taito tunnistaa oman tekstin ja ajattelun laatu. Se ei onnistu, jos ei koskaan palaa teksteihinsä ja yritä parantaa niitä.
Oma näppituntumani on se, että suurin osa kirjoittamisesta menee sellaisessa epämääräisessä "ihan hyvin se tuli kirjoitettua" -fiiliksessä. Samalla vältetään parhaan mukaan, että joutuisi lukemaan tai korjaamaan omaa valmista tekstiään. Varsinaisen kirjoittamisprosesin aikana tekstiä pystyy vielä muokkaamaan, mutta jo päivän tauko voi tehdä tekstiin palaamisesta miltei mahdottoman. Tällainen välttely ei kuitenkaan millään tavalla kehitä omia taitoja.
Jos uskoo Venkatesh Raon väitteitä, niin yhden artikkelin määrätietoinen uudelleenkirjoittaminen on vain vaatimaton alku. Se on alku tuhansien ja taas tuhansien tuntien uudelleenkirjoittamisessa. Uudelleenkirjoittamisen taitokin tietysti kehittyy ja ennen pitkää pystyy tuottamaan siedettävää tekstiä ihan suoraankin. Olen aika varma, että suurin osa bloggaajista ja ylipäätään kirjoittajista hyötyisi valtavasti määrätietoisesta harjoittelusta. Se vaatii asennemuutosta.
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Viivyttely vähenee vain konkretialla
Viivyttely (engl. procrastination) vaivaa, kun ajattelu on abstraktia, kaukaista. Jos ajattelee abstrakteja tai kaukana olevia asioita, niin todennäköisyys langeta viivyttelyyn on merkittävästi suurempi. Jos haluaa vaikka aloittaa kuntoilun, niin ei kannata ajatella sen tuomia pitkän aikavälin hyötyjä vaan kannattaa ajatella urheilukenkien kengännauhojen sitomista tai itseään kuntosalilaitteella. Tämän seurauksena paljon todennäköisemmin oikeasti aloittaa sen kuntoilun. Tavoitteet pitää siis olla konkreettisia ja lähellä.
Tästä periaatteesta johdettu ohje, että kannattaa palastella suurempi tavoite pienemmiksi osatavoitteiksi on sinänsä totta, mutta tämän ohjeen antajilta jää yleensä huomaamatta, että tämä ohje itsessään on abstrakti ja etäinen. Ja siten aiheuttaa saman perspektiiviongelman kuin alkuperäisen (abstraktin) tavoitteen toteuttaminen itsessään. Alkuunpääseminen tehtävän jakamisessa osatehtäviin voi siis olla yhtä vaikeaa kuin tehtävän tekeminen ylipäätään.
Siksi uskon, että jos haluaa käyttää jotain järjestelmää tuottavuutensa parantamiseen, niin se pitää olla naurettavan yksityiskohtainen ja siinä pitää olla vain hyvin konkreettisia kohtia. Esimerkiksi "jaa tehtävä pienempiin osakokonaisuuksiin" ei ole konkreettinen.
Konkreettisen ja abstraktin (lähellä ja kaukana olevan) jaottelu selittää myös miksi aiheeseen liittyvien artikkelien lukeminen aiheuttaa usein niin ristiriitaisen tunteen. Ne vievät ajattelun lähes poikkeuksetta abstrakteihin asioihin ja siten kauemmaksi varsinainen ongelman ratkaisusta. Niiden lukeminen voi jopa tuottaa tietynlaisen hyvänolon tunteen ilman että olisi tehnyt mitään konkreettista! Ehtii nauttia jo kuvitelluista pitkän aikavälin hyödyistä ilman että tulee edes tehneeksi mitään.
Uskon sen sijaan, että mikään yksittäinen oivallus ei voi vähentää viivyttelyä tai tuoda helpotusta viivyttelyn ongelmaan. Jos jokin metodi, tekniikka, kikka tai vimpautus vähentää viivyttelyä, niin se tapahtuu vain jonkun naurettavan konkreettisen ensimmäisen askeleen kautta ja siitä eteenpäin vain vähitellen, askeleittain.
Periaatetta voi käyttää heuristiikkana, kun arvioi jonkun artikkelin tai metodin tehokkuutta tai hyödyllisyyttä. Jos päällimmäinen tunne sitä luettaessa on kaukainen ja abstrakti, esim. "tämä tekee työpäivästäni tehokkaamman", niin kyseinen artikkeli tai metodi ei todennäköisesti auta vähentämään viivyttelyä. Jos sen sijaan mielikuva on konkretiassa, esim. "toteutan työn jaksotuksen asentamalla munakello-appletin", niin se saattaa muodostua hyödylliseksi.
Periaate on myös hyvä ohjenuora näiden tekniikoiden tai metodien käyttämiseen. Jos siinä esimerkiksi kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti vain joku tapa toimia, niin ei missään nimessä kannata yrittää tulkita sitä jossain laajemmassa kontekstissa. Sen sijaan keskittyy siihen, että ymmärtää tekniikan konkretian tasolla. "Mitä minun pitää ihan oikeasti tehdä." Myöhemmin voi toki käydä ilmi, että on tulkinnut jonkun kohdan liian kirjaimellisesti, mutta tämän väärinkäsityksen voi korjata sitten myöhemmin. Sen korjaaminen voi olla mahdollista vasta kun on käyttänyt tekniikkaa jonkun aikaa.
Esimerkki onnistuneesta työtapojen muutoksesta itsellä on ollut ns. pomodoro-tekniikan käyttö. Idea on yksinkertainen: työnteko tapahtuu 25 minuutin pätkissä, jonka jälkeen on pakollinen 5 minuutin tauko. Näitä jaksottaa hälytys, joka siirtää vaiheesta toiseen. Neljän "pomodoron" jälkeen on pidempi tauko, 15-20 minuuttia. Pidä tauko vaikka pomodoron päätyttyä tuntuisi, että voisi jatkaa hommaa.
(Pomodoro-tekniikasta on saittikin, jossa ilmainen kirja ja kaikkea, mutta en suosittele lukemaan sitä, jos tarkoituksena on tekniikan käyttöönotto. Ylläoleva ohje on aloittamiseen täysin riittävä. Jos tekniikkaa jo käyttää ja haluaa hienosäätää omia tapoja, niin saitti ja kirja voivat olla hyödyksi.)
Tästä periaatteesta johdettu ohje, että kannattaa palastella suurempi tavoite pienemmiksi osatavoitteiksi on sinänsä totta, mutta tämän ohjeen antajilta jää yleensä huomaamatta, että tämä ohje itsessään on abstrakti ja etäinen. Ja siten aiheuttaa saman perspektiiviongelman kuin alkuperäisen (abstraktin) tavoitteen toteuttaminen itsessään. Alkuunpääseminen tehtävän jakamisessa osatehtäviin voi siis olla yhtä vaikeaa kuin tehtävän tekeminen ylipäätään.
Siksi uskon, että jos haluaa käyttää jotain järjestelmää tuottavuutensa parantamiseen, niin se pitää olla naurettavan yksityiskohtainen ja siinä pitää olla vain hyvin konkreettisia kohtia. Esimerkiksi "jaa tehtävä pienempiin osakokonaisuuksiin" ei ole konkreettinen.
Konkreettisen ja abstraktin (lähellä ja kaukana olevan) jaottelu selittää myös miksi aiheeseen liittyvien artikkelien lukeminen aiheuttaa usein niin ristiriitaisen tunteen. Ne vievät ajattelun lähes poikkeuksetta abstrakteihin asioihin ja siten kauemmaksi varsinainen ongelman ratkaisusta. Niiden lukeminen voi jopa tuottaa tietynlaisen hyvänolon tunteen ilman että olisi tehnyt mitään konkreettista! Ehtii nauttia jo kuvitelluista pitkän aikavälin hyödyistä ilman että tulee edes tehneeksi mitään.
Uskon sen sijaan, että mikään yksittäinen oivallus ei voi vähentää viivyttelyä tai tuoda helpotusta viivyttelyn ongelmaan. Jos jokin metodi, tekniikka, kikka tai vimpautus vähentää viivyttelyä, niin se tapahtuu vain jonkun naurettavan konkreettisen ensimmäisen askeleen kautta ja siitä eteenpäin vain vähitellen, askeleittain.
Periaatetta voi käyttää heuristiikkana, kun arvioi jonkun artikkelin tai metodin tehokkuutta tai hyödyllisyyttä. Jos päällimmäinen tunne sitä luettaessa on kaukainen ja abstrakti, esim. "tämä tekee työpäivästäni tehokkaamman", niin kyseinen artikkeli tai metodi ei todennäköisesti auta vähentämään viivyttelyä. Jos sen sijaan mielikuva on konkretiassa, esim. "toteutan työn jaksotuksen asentamalla munakello-appletin", niin se saattaa muodostua hyödylliseksi.
Periaate on myös hyvä ohjenuora näiden tekniikoiden tai metodien käyttämiseen. Jos siinä esimerkiksi kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti vain joku tapa toimia, niin ei missään nimessä kannata yrittää tulkita sitä jossain laajemmassa kontekstissa. Sen sijaan keskittyy siihen, että ymmärtää tekniikan konkretian tasolla. "Mitä minun pitää ihan oikeasti tehdä." Myöhemmin voi toki käydä ilmi, että on tulkinnut jonkun kohdan liian kirjaimellisesti, mutta tämän väärinkäsityksen voi korjata sitten myöhemmin. Sen korjaaminen voi olla mahdollista vasta kun on käyttänyt tekniikkaa jonkun aikaa.
Esimerkki onnistuneesta työtapojen muutoksesta itsellä on ollut ns. pomodoro-tekniikan käyttö. Idea on yksinkertainen: työnteko tapahtuu 25 minuutin pätkissä, jonka jälkeen on pakollinen 5 minuutin tauko. Näitä jaksottaa hälytys, joka siirtää vaiheesta toiseen. Neljän "pomodoron" jälkeen on pidempi tauko, 15-20 minuuttia. Pidä tauko vaikka pomodoron päätyttyä tuntuisi, että voisi jatkaa hommaa.
(Pomodoro-tekniikasta on saittikin, jossa ilmainen kirja ja kaikkea, mutta en suosittele lukemaan sitä, jos tarkoituksena on tekniikan käyttöönotto. Ylläoleva ohje on aloittamiseen täysin riittävä. Jos tekniikkaa jo käyttää ja haluaa hienosäätää omia tapoja, niin saitti ja kirja voivat olla hyödyksi.)
Jos tekniikasta kuullessaan ryhtyy pohtimaan, että miksi se toimii (jos toimii), niin se jää todennäköisesti vain ottamatta käyttöön. Ei välttämättä sen takia, että pystyisi perustelemaan itselleen, että miksi se ei mahdollisesti toimi. Vaan yksinkertaisesti siksi, että siirtyy ajattelemaan liian abstraktisti. Jos sen sijaan ottaa tekniikan vain kokeiluna ja keskittyy puhtaaseen konkretiaan eli että miten sen ottaa vaikkapa välittömästi käyttöön, niin voi päästä alkuunkin.
En yritä väittää, että pomodoro-tekniikka olisi ratkaisu viivyttelyn ongelmaan. En edes vielä tiedä toimiiko se tai jos toimii, niin miksi se toimii. Tai puhumattakaan siitä, että mikä pomodoro-tekniikassa on lopulta olennaista ja mikä ei.
Väitän, että vain puhdasta konkretiaa tarjoavat tekniikat tai metodit voivat ylipäätään toimia. Väitän myös, että vain ottamalla jonkun tällaisen tekniikan käyttöön voi tietää toimiiko se. Tietoinen mieli tietysti evaluoi ja antaa mielestään täydellisen vastauksen ilman mitään käytännön kokeilua. Jätä tällaiset päätelmät huomiotta ja keskity vain käyttöönottamiseen.
En yritä väittää, että pomodoro-tekniikka olisi ratkaisu viivyttelyn ongelmaan. En edes vielä tiedä toimiiko se tai jos toimii, niin miksi se toimii. Tai puhumattakaan siitä, että mikä pomodoro-tekniikassa on lopulta olennaista ja mikä ei.
Väitän, että vain puhdasta konkretiaa tarjoavat tekniikat tai metodit voivat ylipäätään toimia. Väitän myös, että vain ottamalla jonkun tällaisen tekniikan käyttöön voi tietää toimiiko se. Tietoinen mieli tietysti evaluoi ja antaa mielestään täydellisen vastauksen ilman mitään käytännön kokeilua. Jätä tällaiset päätelmät huomiotta ja keskity vain käyttöönottamiseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
