Joskus oli muodikasta hokea, että kirjoittaa blogia vain itselleen ja itsensä takia. Olisi mielenkiintoista nähdä jotain tilastoja blogien pitkäkestoisuudesta ja aktiivisuudesta suhteutettuna blogin "yksinäisyyteen". Hiha-arviona veikkaisin, että blogit, joilla ei tosiaankaan ole lukijoita ja joita "kirjoitetaan vain itselle" hiipuvat paljon nopeammin. Luulen myös, että pienikin ulkopuolinen kiinnostus blogia kohtaan pitää sitä merkittävästi pidempään hengissä ja aktiivisena.

Paluu nettipokeriin

Olen aiempien puheideni vastaisesti pelannut taas nettipokeria. Kyseessä ei ole mikään addiktin retkahdus, vaan tarkoituksenani on tehdä pokerilla taas hieman rahaa. Tyypillisin reaktio tällaiseen väitteeseen on: "niin ne kaikki sanoo". Mutta osaan perustella asian faktoillakin.

Alla graafi kaikista tilastointiohjelmaan kerätyistä pokerikäsistä, jotka olen itse pelannut:

Kuvassa vihreällä on voitot bruttona ja sinisellä nettona eli siihen on laskettu mukaan palautukset pokerisaitin keräämästä komissiosta eli rakesta.

Otoksen keskihajonta on n. 1.7 * sqrt(191000), eli yhden käden keskihajonta eli 1.7 isoa betsiä kertaa otoksen koon neliöjuuri, joka on n. 742. ("Iso betsi" siis tarkoittaa panostason ison sokkopanoksen kokoa kerrottuna kahdella. Esim. peli joka pelataan $1 ja $2 sokkopanoksilla "iso betsi" olisi $4.)

Nyt jos oletettaisiin, että olisin ollut nollatulosta tekevä pelaaja, jolla olisi käynyt vain hyvä tuuri, niin tulos olisi n. 5.1 keskihajontaa sivussa odotusarvosta eli todennäköisyys sille olisi luokkaa 0.0000011 eli prosentteina 0.0001%. Toki todennäköisyys kasvaa isommaksi mitä isompaa tuotto-odotusta olettaisin, mutta voin silti hyvillä mielin sanoa näihin lukuihin perustuen, että uskon pelanneeni käyrään mukaan otetuissa pokerikäsissä keskimäärin positiivisella odotusarvolla.

Ehkä mielenkiintoinen sivuhuomautus komissiosta eli rakesta. Kyseessä on siis pokerisaitin potista ottama osuus. Koska pääosa pelaamistani käsistä on suhteellisen pienillä [1] panostasoilla, niin raken suhteellinen osuus on hyvin suuri. Kuvassa näkyy vain omat nettovoittoni. Todellisuudessa olen maksanut rakea enemmän kuin olen voittanut nettona. Karkeasti graafiin suhteutettuna maksamani raken määrä on n. 6500 isoa betsiä eli rakekäyrä menisi selvästi nettovoittojani korkeammalla.

Toisaalta sitten voidaan laskea myös, että varsinainen voittomääräni on kaiken kaikkiaan n. 8700 isoa betsiä, josta pokerisaitti on ottanut 6500 betsiä ja jota se on sitten palauttanut takaisin n. 1600 betsiä. Tuo väliin jäävä 4900 betsiä on sitten maksu siitä, että olen saanut näillä saiteilla pelata. Se on dollareissa itse asiassa ihan merkittävä summa. En ole varmasti mistään palvelusta maksanut niin suurta määrää rahaa. Toisaalta olen siinä mielessä ollut tähän palveluun tyytyväinen, että käyttämäni pokerisaitit ovat saaneet houkuteltua riittävästi huonoja pelaajia, joilta olen voinut tienata rahaa.

Nettipokerin historia on muuten tuntenut yhden pokerisaitin (WSEX), joka ei ottanut ollenkaan rakea, vaan bisnes perustui johonkin mainoksiin ja vastaavaan. Saitti ei missään vaiheessa tullut kovin suosituksi. Pelin taso oli siellä yleensä kova, koska sinne ajautuivat vain pelaajat, jotka ylipäätään tiesivat mikä on rake ja miksi sen määrällä on niin suuri merkitys voittoihin. Mutta koska saitilla itsellään ei ollut rahaa, niin se ei voinut PokerStarsin ja Full Tiltin tavoin mainostaa palveluitaan laajasti, niin saitti ei ikinä kerännyt suurta suosiota. Saitti on vieläkin hengissä, mutta pelaajamäärät ovat monta kertaluokkaa pienempiä kuin suosituilla saiteilla.

[1] Rake alkaa olemaan merkityksetön pelaamassani Fixed Limit Hold'em -pelissä vasta panostasoilla, jossa sokkopanokset ovat luokkaa $30/$60.

Spämmi-ilmoituksen filosofinen dilemma

Blogger lähettää sähköposti-ilmoituksen, tekstisisältöineen, kommentista, jonka sisältö on ilmiselvästi spämmiä. Sähköpostiohjelma käyttää Bayesilaista spämmifiltteröintiä.

Pitäisikö ilmoituksen mennä sähköpostiohjelmassa spämmikansioon?

Ohjenuora kirjoittamiseen

If you’ve never missed a flight, you’re spending too much time in airports.

Scott Aaronson lainaa entistä ohjaajaansa Umesh Vazirania, joka Scottin mielestä kiteyttää tässä toteamuksessa kokonaisen elämänfilosofian: keskity merkitseviin bitteihin (engl. high-order bit). Asiaa ei voi kiteyttää sanomalla että "keskity merkitseviin bitteihin", koska se tarkoittaisi, että tekisimme käytännössä juuri päinvastoin. (Jos alkuperäisessä lainauksessa takertuu yksityiskohtiin ja keksii kaikenlaisia reunaehtoja, niin ikäänkuin missaa pointin. Ei sillä, kirjaimellisestikin otettuna siinä pitää olla ajatusta, että se voisi toimia analogiana.)

Scott soveltaa ideaa keksimällä omia Umeshismeja, kuten esimerkiksi tällaisen:

If you’ve never regretted a blog entry, your blog is boring.

Mikä vaikuttaa vielä ilmeisemmin todelta.

Sosiaalisessa kontekstissa tämä liian suuri turvamarginaali vaikuttaa erityisen liioitetulta. Syy siihen löytyy tietysti pääosin lajimme evoluutiosta. Laumasta hylätyksi joutuminen on ollut aivan liian suuri riski. Mutta nykymaailmassa kun kirjoitamme blogiin, niin pitää aktiivisesti ja loputtomasti taistella tätä adaptaatiota vastaan, koska se on kirjoittamisen ja ajattelun kannalta pääosin haitaksi.

Feynmanin QED-luennot

Mielestäni Richard Feynmanin QED-luennot kuuluvat yleissivistykseen. Ei minään historiallisena kuriositeettina vaan poikkeuksellisen selkeänä esityksenä siitä miten luonto toimii.

Koska selitykseen kuuluu olennaisesti kvanttifysiikka, niin lukija saattaa tässä vaiheessa pelätä, että ei ymmärrä Feynmanin esitystä. Pelko ei ole turha. Lukija ei tule ymmärtämään esitystä. Mutta se johtuu vain siitä, että fysiikan jatko-opiskelijatkaan eivät ymmärrä kvanttifysiikkaa. Ja se taas johtuu siitä, että fysiikan professoritkaan eivät ymmärrä sitä. Feynman itse ei ymmärtänyt [1].

Feynmanin esityksen pointti on kuvailla säännöt, joilla luonto näyttää toimivan. Nämä säännöt itsessään eivät ole teknisesti vaikeita ymmärtää. Ne voivat olla vaikea hyväksyä, koska niistä seuraava maailmankuva on niin outo. Tämä on tietysti vain jokaisen henkilökohtainen psykologinen ongelma. Jos haluaa ymmärtää miten luonto toimii, niin se pitää vain hyväksyä. Meillä ei ole oikeutta sanoa, että miten luonnon pitäisi toimia.

Näiden sääntöjen kanssa operoiminen on myös erittäin vaikeaa, koska niiden laskemiseen tarvitaan hyvin monimutkaista matematiikkaa. Juuri sen takia fysiikan opiskelijat joutuvat opiskelemaan vuosikaupalla. Sääntöihin liittyvien nuolien aritmeettinen operoiminen vaatii monenlaisten matemaattisten menetelmien ja temppujen opettelua. Mutta näiden menetelmien opettelu ei sinänsä lisää asian ymmärrystä millään perustavalla tavalla.

Feynmanin esityksen nerokkuus onkin siinä, että hän pystyy kuvailemaan nämä säännöt siten, että kuka tahansa normaalijärjellä varustettu ymmärtää näiden sääntöjen perusperiaatteet. Tietysti tämäkään homma ei ole aivan triviaalia, koska Feynmankin tarvitsee selitykseen neljä reilusti yli tunnin luentoa.

Ensimmäinen luento itse asiassa alkaa sillä, että Feynman kuvailee aika pitkälti samaa mitä minä olen yrittänyt kuvata yllä. (Feynman tekee tietysti tämän paljon paremmin kuin minä.) Että mitä tarkoittaa QED:n ymmärtäminen. Kun tämän ymmärtää, niin esitystä on helppo seurata.

[1] Feynman käyttää itse esityksessä vastaavaa retorista keinoa ja jotakuinkin vastaavia sanoja.

Väittelemisen turhuus

Olen viime vuosina vähentänyt väittelemisen harjoittamisen miltei olemattomiin. Eipä noita mahdollisuuksiakaan nykyään enää niin paljon ole, mutta ne vähätkin olen onnistunut välttämään. Tietysti täällä Internetissä väittelymahdollisuuksia olisi loputtomasti ja täällä väittelyt tapaavat tuntua tosielämänkin väittelyitä turhemmilta.

Pidättäyminen väittelemisestä kokonaan vaikuttaa ehkä turhankin radikaalilta, koska joskus väittelyistä on jotain iloa ja hyötyä. Mutta olen itse päätynyt siihen, että suurin osa niistä on kuitenkin hyödyttömiä ja usein jopa haitallisia. Ja aikaa niihin saa tietysti kulumaan loputtomasti.

Syitä väittelemiseen on tietysti erilaisia ja ehkä jotkut niistä palvelevat tarkoitustaan. Oma kokemukseni kuitenkin on se, että useimmiten niihin ajautuu huomaamattaan eikä väittelyn tiimellyksessä enää ole mitenkään selvää miksi väitellään. Ulkoapäin tarkasteltuna voi yrittää väittää, että väitellessä siirtyy informaatiota ja pääsee ehkä oikaisemaan vastapuolen virheellisiä käsityksiä.

Käytännössä nämä jalot tavoitteet eivät juuri koskaan toteudu. Jossain vaiheessa väännetään naama punaisena epäolennaisuuksista ja valitetaan, kun vastapuoli ei vaan ymmärrä. Usein näkee ja kuulee, että väittely menee puolittain metatasolle eikä sielläkään päästä yhteisymmärrykseen. Osapuolet tulevat vain vakuuttuneemmaksi omasta näkemyksestään ja uskovat lopulta vain vastapuolen jääräpäisyyteen. Informaatiota ei siirry, ainakaan varsinaisen väittelyn aiheen osalta.

Väittelyn turhuus käy parhaiten ilmi, kun vertaa sitä tilanteisiin, jossa informaatiota siirtyy ja jossa vahvatkin mielipiteet vaihtuvat. Vastaanottava osapuoli on näissä tilanteissa hyvin aktiivinen ja innostunut ja suorastaan janoaa lisää tietoa. Tunteet eivät kuumene ja keskustelu kohdistuu lähinnä tarkentamaan ja selittämään. Mielipidettään tai käsitystään (mahdollisesti) muuttava osapuoli ei osoita mitään erityistä vastarintaa.

Ajatellaan, että toisena osapuolena on vaikka kirja. Se on tilanteessa hyvin passiivinen, mutta kirjoja lukeneet tietävät, että useammin kuin kerran on kirjan lukeneena vaihtanut käsityksiään hyvinkin radikaalisti. Ainahan ei näin käy, mutta voi mielessään verrata tilannetta kiihkeään väittelyyn. Toisessa olosuhteet suosivat joka tavalla informaation vaihtoa, toisessa päinvastoin.

Yksi perussyy miksi väittely tuntuu niin vaikealta on nähdäkseni se, että konseptien ja ideoiden omaksumisessa menee aikaa. Sen jälkeen kun joku idea on luettu tai kuultu ja otettu vakavissaan, niin se hakee paikkaansa aivoissa viikkojen ja kuukausien ajan. Sitä koetellaan eri konteksteissa, se vahvistuu. (Jos on vahvistuakseen.) Lopulta se vaikuttaa ilmiselvästi todelta. Se tuntuu ilmiselvästi todelta ja tuntuu vaikealta ymmärtää, miten joku voisi ajatella muutenkaan. 

(Sivuhuomautus: se että tällainen idea tai konsepti tuntuu ilmiselvästi todelta ei välttämättä tarkoita, että se on totta.)

Väittelyssä nämä totuuden ymmärtämiseen saavutetut vaiheet unohdetaan. Ja vaikka ne muistettaisiinkin, niin vastapuolelta vaadittaisiin tämä sama prosessi, että se voisi toisen osapuolen totuuden nähdä samalla tavalla.

Ja näinhän se on opetuksessakin. Opettaja ei oleta, että asia menee heti perille. Se vaatii takomista ja hiontaa. Ja lopulta kun sitä tarpeeksi jankataan, niin totuus ilmenee oppilaallekin toivottavasti selvänä.

Ideat tulevat, olevat ja hapantuvat

Blogiinkirjoittamisprosessini toimii niin, että saan jossain vaiheessa päivää idean kirjoituksesta. Se pyörii mielessä jonkin aikaa. Jos tuntuu, että idea uhkaa kadota päästä —ehkä sen takia, että päähän on tullut toinen idea— niin minun pitää saada äkkiä kirjoitettua se jonnekin ylös. Jos olen tietokoneen ääressä, niin kirjoitan pikaisesti luonnoksen Bloggeriin. Tämän jälkeen on päivän tai kahden aikaikkuna, jolloin saatan rykäistä siitä kirjoituksen, jonka sitten julkaisen.

Jos tämä aikaikkuna menee ohi, niin sinne se idea jää möllöttämään, Bloggerin luonnoksiin. Mitään varsinaista laadullista eroa möllöttäjissä ja julkaistuissa ideoissa ei nähdäkseni ole. Möllöttäjä välttää kohtalon, jos minulla sattuu olemaan aikaa ja energiaa ajatuksen jonkinlaiseen muotoilemiseen. Kirjoitukset ovat tästäkin syystä usein raakileita: olen aina jollain tasolla ymmärtänyt, että niillä kirjoituksilla on oma lyhyt etsikkoaikansa. Jos en tee niitä nopeasti valmiiksi, niin en sitten koskaan. Toki poikkeuksiakin löytyy.

Teknisesti syy tähän lienee jotain senkaltaista, että aivoissa pörisee uuden idean keksimisen jälkeen dopamiinit ja muut lailliset huumeet. Nämä estävät kokemasta idean julkistamiseen liittyvää (sinänsä epärationaalista) nolottamista. Kun ideaa on tarpeeksi koeteltu, niin siitä katoaa ideaa suojeleva neuronitason uutuudenviehätys. Nyt se näyttäytyy mielelle vähemmän mairittelevalla tavalla ja se jää ikäänkuin luonnostaan vähemmälle huomiolle, kunnes se lopulta hautautuu "arkistoihin".