Erään yhteisen tuttavamme jaksoi aina muistuttaa, että jos joku idea on hyvä ja tehokas, niin se leviää nopeasti yleisempään tietoisuuteen. Tulipahan vain mieleen tätä lukiessa:

SLOW IDEAS -- Some innovations spread fast. How do you speed the ones that don’t?

Luulen, että edesmennyt Trio Erektus arvostaisi ja oppisi jotain Ribbonfarmin artikkelista The Economics of Social Status.

Henkilökohtainen kokeilu jossa pääsen kokeilemaan miltä tuntuu nälkä

Perimässäni on tiettyjä heikkouksia ja päätin sopivan tilaisuuden ilmaannuttua kokeilla erikoisempaa ruokavaliota: kahtena (ei-peräkkäisenä) päivänä viikossa syön vain noin 600 kilokaloria päivän aikana. Tarkoitukseni ei ole laihtua --vaikka ei kai sekään haittaisi-- vaan saada aikaan muunlaisia vaikutuksia kehooni. Kävin terveystarkistuksessa ja menen kontrolliin parin kuukauden päästä ja siksi tilaisuus on niin oivallinen. Minun ei tarvitse ajatella, että pysyisin tässä lopun elämääni. Katsotaan nyt sinne kontrollitarkistukseen asti.

Ensinnäkin on ollut ihan mielenkiintoista opetella laskemaan kaloreita. En usko, että kalorien laskeminen on olennaista laihtumisen kannalta, mutta on jotenkin avartavaa yrittää mahduttaa jotain järkevää syömistä paastopäiville.

Mutta vielä mielenkiintoisempaa on ollut elää näläntunteen kanssa. Ihan ensimmäinen paastopäivä ei tuottanut haasteita, mutta parin viikon jälkeen paastopäivinä on todella alkanut tuntea nälkää. Nälkähän ei ole mitenkään radikaalin inhottava olotila eikä hallitse kokonaisvaltaisesti tietoisuutta. Se kurnii taustalla. Ei se mukavaakaan ole, mutta se tulee ja menee aaltoina. Lähinnä siis tekee mieli syödä.

Nälän tunne ei ole missään määrin ylevöittänyt ajatusmaailmaani. Sitä voi helposti kuvitella mielessään jonkun askeesissa elävän, joka tekee kaiken kurinalaisesti. Olen paastopäivinä kyllä kurinalaisesti pitänyt kalorimäärän sallitun rajoissa, mutta ajatuksissani olen jo ollut seuraavan päivän mässäilyissä. Kun oikein tekee mieli syödä, niin ajattelen vain kuinka seuraavana päivänä voin syödä mitä vain ja kuinka paljon vain. (Kuuluu osana tähän ruokavalioon.) Ja vaikka nämä mielikuvat eivät täysin realisoidu, niin olen kyllä mässäillyt paastoa seuraavina päivinä tavallista enemmän.

Olen myös nauttinut ruokailemisesta enemmän. En ole ollut varsinainen kulinaristi, enkä ole vieläkään, mutta syömisen kokemus on kokeilun myötä muuttunut nautinnollisemmaksi. Muutos on todennäköisesti vain tilapäinen, mutta mielenkiintoinen se on ollut silti.

En sano, että kaikkien pitäisi kokea jotain samanlaista. Sanon vain, että kokemus on mielenkiintoinen ja suosittelen sitä lähinnä kokeilumielessä. Ellei sitten osoittaudu, että tällä on jotain konkreettisia vaikutuksia terveydentilaan. Niistä sitten myöhemmin.

Taisin jutustella metodisesta alemmuudentunnosta aiemmin. En ole muuttanut mieltäni asiasta, mutta tajusin paljon yksinkertaisemman perustelun miksi tämä metodi on hyödyllinen. Syynä on Dunning-Kruger -efekti.  "Ylemmyydentunne" on joko merkki aidosta ylemmyydestä tai sitten siitä, että metakognitiivisten taitojen heikkouden vuoksi ei osaa tunnistaa omaa huonouttaan. Ikinä ei voi varmasti tietää kummasta on kyse.

Ajan puute

Ajan vähyys on vain merkki siitä, että jaksaa vielä kiinnostua elämästä. Siitä pitäisi olla iloinen.

Minusta tuli hammaslangan käyttäjä

Olen löytänyt itsestäni hammaslangan käyttäjän. Se on varmaan merkki jostain mielen heikkoudesta, mutta olkoon niin. En tee sitä millään OCD-intensiteetillä, mutta riittävän usein että sitä voi sanoa tavaksi. Usein tietysti neuvotaankin, että haluamistaan asioista pitää tehdä itselleen tapa, niin niiden toimien ylläpitäminen on helpompaa. Onhan siinäkin tiettyä perää, mutta se on vähän jälkiviisastelua. Sitten kun tapa on muodostunut niin on helppo sanoa, että asia ratkaistaan tekemällä siitä itselleen tapa.

Olen ollut vähän huono käymään hammaslääkärissä. Käynneillä on liikaa väliä ja hammaskalusto ehtii mädäntyä välillä. Sitten hoitotoimenpiteetkin ovat rajumpia ja asiakaskokemus ei välttämättä miellyttävin. (Hammaslääkäreillä on varaa olla töykeitä.) Viimeisimmällä keikalla päätin kokeilla miltä tuntuu poraaminen ilman puudutusta. Reiät eivät olleet juuressa asti, joten ajattelin, että sama tuska ja vaiva se on kuin puudutuspiikin iskemisessä. Oikeassa olin. Poraaminen ei juurikaan edes sattunut. Ei se silti mukavaa ollut, mutta aika paljon helpompaa kuin olin kuvitellut.

Hammaslangan käytön aloittaminen ei liittynyt kuitenkaan hammaslääkäripelkoon. Pikemminkin päinvastoin. Silloin kun välttelin hammaslääkärissä käyntiä, niin välttelin myös hampaiden hoitoa. Ne menivät jotenkin näppärästi käsi kädessä. Eihän se mitenkään rationaalista ollut mutta mikäpäs nyt olisikaan. Sitten kun pääsin pelosta vähän eroon, niin pystyin keskittämään huomioni paremmin esimerkiksi ikenieni alle. Löysin saman nautinnon ikenien sisälmyksien putsaamisesta kuin joskus saa esim. imuroimisesta. Se vain tuntuu hyvältä, että saa likaa poistettua. Slavoj Zizek taisi sanoa samaa Psycho-elokuvan murhanjälkeisestä siivouskohtauksesta. Siinä Norman putsaa perusteellisesti kylpyhuonetta ja katsoja saa omituista mielihyvää siitä, kun inhottavat tahrat putsaantuvat.

Saas nähdä mitä seuraavassa tarkistuksessa sanovat. Pian varaan ajan.

Liika on liikaa, myös itsekuria

Myönnän heti alkuun, että minulla on jonkinlainen pakkomielle itsekurista, itsehallinnasta. Ei sillä, että tämä pakkomielle olisi millään tavalla muuttanut omaa toimintaani, mutta jatkan aiheeseen liittyvien artikkelien ja kirjojen lukemista ja jaksan edelleen innostua uusista mielenkiintoisista näkökulmista.

En ole myöskään kovin usein ajatellut, että itsekuri voisi olla huonoksi. Mielikuvissa täydellinen itsekuri tarkottaisi, että tekisi juuri sitä mitä haluaa. Mutta ei kai se ihan niin mene.

Alfie Kohn: Why Self-Discipline Is Overrated: The (Troubling) Theory and Practice of Control from Within.