Aaron Swartz: Take a step back.

So I started wondering: Is there more where that came from? I realized I’ve never stopped to ask whether I could get better at life. After all, in my day job, I’m constantly looking for ways to learn and grow – reading the latest books and articles about the field, talking to other people with similar jobs and hearing what’s worked for them. Why aren’t I doing the same thing for life? 

It turns out to be surprisingly hard. Life comes with no instruction manual and the advice parents give is all over the place. TV and the newspapers don’t offer much more than narrow Quick Tips and I never saw a course in this stuff at school.

Älyllisyyden ongelma

Ongelma on se, että kaikkein tärkeimmät ongelmat eivät ratkea intellektualisoimalla (tietoisella rationalismilla).

Intellektualisointi voi tehdä ratkaisemisen entistä vaikeammaksi.

The Last Psychiatrist: Is The Cult Of Self-Esteem Ruining Our Kids?

Lainaus alaviitteestä:

I've made this point before, but worth repeating: chronic, non-medical insomnia is a similar symptom of a lack of completion, accomplishment. All the usual suggestions (read a book, light exercise) are temporary accomplishments, which is why they work; and the other maneuvers (surfing the web, watching TV, drinking) are searches for something accomplishable. And nothing says accomplished like a Pornotron orgasm. Night night.

Metodinen alemmuudentunne välineenä, metodina

Eräs tamperelainen ajattelija puhui metodisesta alemmuudentunteesta. En muista enää tarkkaan alkuperäistä formulointia, mutta perusajatus oli kai se, että pitää itseään, "metodisesti", tyhmempänä ja huonompana kuin muut. Pidin aina ajatuksesta, mutta se tuntui ehkä liian radikaalilta. Varsinkin kun se tuli henkilöltä, jota pidin erittäin älykkäänä. Se voi helposti kuulostaa vääränlaiselta vaatimattomuudelta.

Mutta olen sittemmin tullut siihen johtopäätökseen, että ensinnäkin metodinen alemmuudentunne on jossain muodossa miltei välttämätön perusedellytys todella hyväksi tulemiseen. Tuntuu tietysti vaikealta kuvitella, miten joku huippusuorittaja voisi pitää itseään huonona, varsinkin jos alalla on objektiiviset mittarit paremmuuden selvittämiseen (esim. urheilulajit). Syy voi olla siinä, että oma viitekehys siirtyy kehittymisen myötä. Vaikka huippu-urheilija tietää peittoavansa jonkun aloittelijan, hänelle tämä vertailu on täysin merkityksetön. Sen sijaan hän kokee kyvyttömyyttä ja huonoutta kaikista niistä, jotka ovat häntä selvästi parempia.

Toiseksi myös oman suorituksen viitekehys siirtyy huomaamatta. Vuosien tehokkaan treenamisen jälkeen ei tunne ylemmyydentunneta kaikesta siitä mitä osaa vaan huonoutta kaikesta siitä mitä ei vieläkään osaa. Uskon, että kurinalaisesti ja määrätietoisesti harjoitteleva on vuodesta toiseen tietynlaisessa aloittelijan mielentilassa. Taidot tietysti kehittyvät, mutta tuntee tietynlaista huonoutta, koska keskittyy niin intensiivisesti oman kokonaissuorituksen huonoimpiin osa-alueisiin. Vähän kärjistetysti voisi sanoa, että tyypillinen aloittelija haluaa päästä mahdollisimman nopeasti siitä tunteesta, että ei osaa. Sen sijaan huipuksi haluava pysyy siinä melkein koko uransa.

Tämän tulkinnan metodinen alemmuudentuntija ei myöskään lamaannu mihinkään "yhyy, en osaa" -mielentilaan. Huonommuuden tunteminen ei ole useinkaan kovin mukavaa, mutta metodina alemmuudentunne on omasta mielestäni nimenomaan tarkoitettu parempaan pyrkimiseen. Mutta kuten sanottu, ei ole tarkoitus päästä huonouden tunteesta. Tarkoitus on vain kehittyä.

Kun tyypillinen aloittelija pääsee aloittelijan mielentilasta, eli kehittyy sen verran, että osaa jonkin verran, hänen kykynsä ja halunsa havainnoida suorituksiaan katoaa. Jos kyseessä on esimerkiksi joku fyysinen taito, urheilulaji tai vastaava, niin hän ei halua edes nähdä miltä oma suoritus näyttää. Oma suorituksen katsominen ja analysoiminen tuntuisi jotenkin nololta ja ikävältä. Positiivinen mielikuva itsestä särkyisi. Siksi aloittelija jää ikuisesti aloittelijaksi.

Äänestämisen vaikutus

Jokainen ääni ei vaikuta vaaleissa, mutta "jokainen ääni vaikuttaa" -meemillä on vaikutusta.

(Jos siihen meemiin ei uskottaisi, niin silloin jokaisella äänellä todella olisi vaikutusta, mikä voisi olla tuhoisaa.)

Uudelleenkirjoittaminen on kirjoittajan harjoittelua

Tietyissä bloggaajapiireissä oli joskus sellainen meininki, että kynnys kirjoittamiseen piti laskea mahdollisimman alas, että sai ylipäätään mitään julkaistua. Henkiset solmut tekivät yksinkertaisenkin kirjoittamisen mahdottoman vaikeaksi. Siksi blogin otsikko tai alaotsikko oli jotain väheksyvää kuten "sekalaisia hajamietelmiä", "satunnaista pölinää" ja niin edelleen. Monet korostivat kirjoittavansa vain itselleen. Kaikki tämä loi vaikutelman, että tärkeintä oli saada julkaistua edes jotain.

Syntyy mielikuva heikkoitsetuntoisesta ressukasta, jota pitää kauheasti kannustaa, että se saisi edes jotain sanottua. Näitä suurella vaivalla aikaansaatuja ähinöitä piti sitten juhlia. "On se hienoa, että sait näinkin paljon sanottua!" Toive kai oli, että epäselvästi muotoiltu ja keskeneräinen ajatus tarttuisi johonkin lukijaan ja kehittyisi kenties sitä kautta eteenpäin.

Jos kirjoittamisen ottaa sen sijaan välineenä ajattelutaidon kehittämisessä, niin näkymä on hyvin toisenlainen. Pyrkimys ilmaisun selkeyteen ja koherenttiin rakenteeseen toisaalta terävöittää viestiä. Ja mikä tärkeämpää, kirjoittaminen ei ole vain valmiiden ajatusten muuttamista kirjalliseen muotoon. Kirjoittaminen on ajattelua. Mutta toisaalta pyrkimyksellä selkeyteen on tarkoitus myös parantaa omaa ajattelua.

Kehittyminen kirjoittajana ja ajattelijana ei tapahdu automaattisesti. Venkatesh Rao väittää, että kirjoitustaitoa voi kehittää vain jatkuvalla uudelleenkirjoittamisella. Uudelleenkirjoittaminen ja muokkaaminen ovat sitä työtä, jotka toisaalta parantavat tekstiä ja toisaalta kehittävät kirjoittamisen ja ajattelemisen taitoa.

Uudelleenkirjoittaminen ei tunnu mukavalta. Jos alkuperäisen tekstin pusertaminen tuntui urotyöltä, niin saman tekstin uudelleenkirjoittaminen moneen kertaan voi tuntua täysin mahdottomalta. Mutta tältä ei voi välttyä, jos haluaa kehittyä kirjoittajana. Kuten Rao sanoo, omien tekstin ja ajattelun laadulle on vaikea löytää järkeviä ulkoisia mittareita. Pitää siis kehittää sisäinen taito tunnistaa oman tekstin ja ajattelun laatu. Se ei onnistu, jos ei koskaan palaa teksteihinsä ja yritä parantaa niitä.

Oma näppituntumani on se, että suurin osa kirjoittamisesta menee sellaisessa epämääräisessä  "ihan hyvin se tuli kirjoitettua" -fiiliksessä. Samalla vältetään parhaan mukaan, että joutuisi lukemaan tai korjaamaan omaa valmista tekstiään. Varsinaisen kirjoittamisprosesin aikana tekstiä pystyy vielä muokkaamaan, mutta jo päivän tauko voi tehdä tekstiin palaamisesta miltei mahdottoman. Tällainen välttely ei kuitenkaan millään tavalla kehitä omia taitoja.

Jos uskoo Venkatesh Raon väitteitä, niin yhden artikkelin määrätietoinen uudelleenkirjoittaminen on vain vaatimaton alku. Se on alku tuhansien ja taas tuhansien tuntien uudelleenkirjoittamisessa. Uudelleenkirjoittamisen taitokin tietysti kehittyy ja ennen pitkää pystyy tuottamaan siedettävää tekstiä ihan suoraankin. Olen aika varma, että suurin osa bloggaajista ja ylipäätään kirjoittajista hyötyisi valtavasti määrätietoisesta harjoittelusta. Se vaatii asennemuutosta.

Linkkivinkki

Ribbonfarm. Mielenkiintoisin blogi, johon olen hetkeen törmännyt.