Terapia vaikuttaa ulkopuoliselle aina jotenkin teennäiseltä ja tyhjänpäiväiseltä. Terapeutti ei oikeastaan sano mitään eikä terapiasessioissa välttämättä päädytä mihinkään selkeään johtopäätökseen.

Mutta syy tähän on se, että suorat ohjeet ja määräykset ulkopuoliselta synnyttävät välittömän uhan tunteen. Uhka kohdistuu statukseemme ja yritämme välttää tätä uhkaa parhaamme mukaan. Ajatus muutokseen suostumisesta tuntuisi statuksen alenemiselta. (Tässä status siis viittaa nokkimisjärjestysstatukseen, ei ulkokohtaiseen.)

Tämän takia muutosehdotukset pitää tehdä niin, että muutoksen kohde tuntee itse keksineensä, oivaltaneensa ja päättäneensä asian. Siksi ulkopuolisesta vaikuttaa, että terapeutti ei itse asiassa sano mitään.

Sama koskee tietysti myös blogikirjoittelua. Onnistunut kirjoitus esittää asian niin, että lukija kokee (luulee) itse oivaltaneensa asian. Lukiessa tuntuu siltä, että kyseessä on konsepti, jonka on itse aina ymmärtänyt, mutta että kirjoittaja on onnistunut muotoilemaan asian hyvin. Tuntuu siltä, että olisi itse voinut kirjoittaa saman artikkelin.

(Disclaimer: en ole itse ollut ikinä terapiassa, joten käsitykset perustuvat ulkopuolisen havaintoihin.)

Turhautuminen on herätesignaali tietoisuudelle

Ajattelen nykyään turhautumisen tunteesta, että se on tavoitteellisen toiminnan herätesignaali. Kun olemme tekemässä jotain ja näyttää siltä, että alkuperäinen suunnitelma ei toteudu, niin tästä syntyy turhautumisen tunne, joka siis voidaan ajatella herätesignaalina tietoisuudelle, että alkuperäisessä suunnitelmassa on jotain ongelmia. Suunnitelma pitää siis evaluoida uudelleen. (Tässä "suunnitelma" on siis mikä tahansa karkea kuvaus jostain tavoitteellisesta toiminnasta: esim. matka ruokakauppaan.)

Tunnetila ei siis tässä mielessä ole kuvaus ulkopuolisesta maailmasta. Se on vain varoitus tietoiselle mielelle, että suunnitelmaa pitää ehkä muuttaa. Siksi siihen ei kannata tarrautua. Kun tämä signaali on havaittu ja prosessoitu, niin siitä ei ole enää mitään hyötyä. Oman kokemukseni mukaan suurin osa ihmisistä jää turhaan jumittamaan tähän tunteeseen.

Ajatellaan vaikkapa sitä matkaa ruokakauppaan. Matkalla onkin odottamaton ongelma, vaikkapa iso kolari, jonka takia joudun jäämään pitkäksi aikaa autojonoon. Heti kun tajuan, että autojonossa joutuu kököttämään pitkään, niin todennäköisesti koen jonkinlaista turhautumista. Tämän kun näkee herätesignaalina tietoiselle mielelle, että alkuperäinen (karkea) suunnitelma automatkasta ei toteudu, niin pian tämän tajuamisen jälkeen voi hyväksyä tilanteen ja edetä sen mukaan miten todellisuus nyt näyttäytyy.

Alkuperäisellä suunnitelmalla kun ei ole välttämättä mitään erityistä relevanssia. Ruokakauppaan mentäessä meillä on väistämättä joku karkea mielikuva siitä miten matka menee: mikä on reitti ja kauan matkaan menee jne. Toki haluamme päästä tästä mahdollisimman nopeasti, mutta aikataulumme kestää kyllä pientä varianssia esim. matka-ajoissa. (Ja jos ei kestäisi, niin se pitäisi ottaa huomioon ennen suunnitelman toteuttamista.)

Turhautumisesta eroon pääseminen vaatii tietysti (pienen tason) kognitiivista uudelleenohjelmointia reaaliaikaisesti. Turhautumisen jälkeen pitää ensin tiedostaa metatasolla, että kokee nyt turhautumisen tunteen. Tämän jälkeen pitää tunnistaa, mistä turhautuminen johtuu. Oma kokemukseni on, että on yleensä helppoa sanoa mistä turhautuminen johtuu jos ajattelee sitä tällaisena herätesignaalina. Kannattaa myös muistaa, että tämä signaali on usein yliherkkä. Pienikin vihje siihen suuntaan, että tavoite ei toteudu voi generoida mieleen vahvankin turhautumisen tunteen.

Tämän jälkeen pitää vain hyväksyä tilanne ja muokata suunnitelma vastaamaan todellisuutta. Siinä missä alunperin näki itsensä ajamassa kodista ruokakauppaan normaalisti, näkeekin nyt itsensä autojonossa. Tässä vaiheessa pitää vain välttää vertailuja alkuperäiseen suunnitelmaan. Alkuperäinen suunnitelma on kuitenkin lennosta kyhätty, sinänsä mielivaltainen ajatus, joka ylipäätään mahdollistaa minkään tekemisen. Sillä ei ole välttämättä mitään sen suurempaa relevanssia. Haluamme tietysti suoriutua tällaisista hommista mahdollisimman nopeasti, mutta aina se ei onnistu. Ajatellaan vaikka vaihtoehtoista todellisuutta, jossa tämän autojonon sijaan matka ruokakauppaan on saman verran pidempi luonnostaan. Tämän hyväksymisessä ei ole mitään ongelmaa: matkassa kestää se mikä kestää.

Turhautumisen jälkeisen metatietoisuuden oppiminen ei ole nähdäkseni kovin vaikeaa. Kun tämän ajatusprosessin ymmärtää ja sen muutaman kerran onnistuneesti tekee, niin jatkossa tämä oman tunnetilansa havaitseminen tulee miltei automaattisesti. Ongelmaksi muodostuu useimmiten se, että turhautumisen syyn selvittäminen voi olla paljon vaikeampaa, jolloin tilanteen selvittäminen tuntuu raskaalta. (Ja itse asiassa voi tuntua helpommalta vain ryvetä turhautumisessa.)

Vastaavasti jos turhautumiseen jää kiinni, niin se voi jäädä elämään mieleen ja laajentua muihin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa mistä turhautuminen signaloi. Esim. siinä autojonossa voi ruveta ärsyttämään joku asia, vaikkapa edessä oleva auto. Ärsytyksen syy voi olla triviaali, mutta turhautumisen takia ärsytys voi kasvaa merkittäväksi. Lopuksi on vihainen ja ärsyyntynyt aivan turhaan.

Kaikki tässä sanottu tuntuu jotenkin liian triviaalilta ja ilmeiseltä, että sitä kannattaisi edes sanoa ääneen, mutta vaikuttaa siltä, että hyvin monet eivät näe asiaa tältä kantilta (tai joltain muulta, jolla pääsee eroon turhautumisesta) ja kärsivät turhaan. Ehkä aliarvioin muita.

Ironista on se, että FAIL-meemiä levittävät ovat useimmiten niitä, jotka eniten tarvitsisivat epäonnistumisen taitoa. Voi tietysti väittää, että FAIL:ssä on kyse poikkeuksellisesta typeryydestä ja sille sopiikin nauraa, mutta mielestäni tämä meemi kumpuaa siitä samasta tarpeesta olla nolaamatta itseään, joka lopulta estää tekemästä mitään oikeasti erinomaista. Jos yrittää välttää nolaamasta itseään ja jos yrittää välttää paljastamasta että ei olekaan niin etevä, niin lopulta ei yritä lainkaan.

Tällä kielellä ilmaistuna FAIL on siis itsessään FAIL.

Jos tieteestä oppii pintavilkaisullakin jotain niin sen että todellisuus ei vastaa juuri koskaan arkikokemusta. Tästä voisi päätellä, että kun joku täysissä järjissä oleva tuttava selittää esimerkiksi tutkimustuloksesta, joka on ristiriidassa arkikokemuksen kanssa, että ehkä tuttavan esittelemä tutkimustulos on todennäköisemmin oikeassa kuin arkikokemus. Olen havainnut, että reaktio on melkein järjestäen juuri päinvastainen. Vaikka yrittää kuinka vakuuttavasti selittää, niin suurin osa tuttavistani olettaa ensimmäisenä, että esittelemäni tulos on väärässä ja he oikeassa.

Tässä oli skarpattavaa. Itselläkin.

Sukimispelit

Kiukuttelin jossain toisessa kontekstissa, että jos haluaa positiivista huomiota, niin ei kannata ainakaan blogata, koska jos jotain palautetta saa, niin se on parhaimmillaankin vain kuittailua ja vittuilua. Kuten yleensäkin kiukutellessa, ei näe metsää puilta ja eräs toinen bloggaaja huomauttikin, että muoti/kokkaus/kutomisblogeissa saa helposti paljon positiivista palautetta.

Sekin palautuu tietysti lopulta statuspeleihin. Jutustelevaan tyyliin kirjoitettuun artikkeliin on helpompi kommentoida ("positiivisesti"), koska alkuperäinen kirjoittaja ottaa tällaisella tyylillä alastatuksen. Vastaavasti kirjoittaja on pakotettu osallistumaan "keskusteluun", koska siitä kieltäytyminen olisi ristiriitaisesti ylästatuksen ottamista. Kommentoinnista tulee ikään kuin moikkailua. Moikkauspeliin kun lähtee mukaan, niin ei voi lopettaa ilman että vaikuttaisi äärimmäisen tylyltä.

Tällainen sosiaalinen peli tuottaa tietysti osapuolilleen tietynlaista fiilistä turvallisuudesta ja se tuntuu mukavalta. Mutta pelin ainoa tosiasiallinen sisältö on se, että osapuolet toistelevat ikään kuin toisilleen että "kuulut minun ryhmään ja minä kuulun sinun ryhmään", vähän monimutkaisemmin sanankääntein vain. Tämä ei ole analyyttisesti ajattelevalle mitenkään toivottava asiaintila. Kaikki tarmo kohdistuisi siihen, että osapuolet sukivat toistensa turkkia.

Oikealta ratkaisulta vaikuttaisi siis se, että tunnistaa itsessään tämän tarpeen päästä sosiaalisiin peleihin ja on sitten välittämättä siitä. Joissain konteksteissa tällaisella välinpitämättömyydellä voi olla välittömiä negatiivisia seurauksia. Henkilökohtainen blogi on yksi niitä paikkoja, jossa sosiaalisten pelien ignoroimisesta ei ole mitään käytännön haittaa.

Facebook näyttää tilinsä poistaville kuulemma sivun, jossa lukee, että ne-ja-ne henkilöt jäävät kaipaamaan sinua, minkä tarkoituksena on tietysti manipuloida käyttäjää perumaan päätöksensä. Mielenkiintoista tässä minusta on lähinnä se, että jos ne kaverit jäisivät oikeasti kaipaamaan, niin sitä ei erikseen tarvitsisi kertoa. Facebookin luonne on nimenomaan sellainen, että yksittäisillä yhteyksillä ei ole mitään merkitystä, koska jos joku poistuu Facebookista, niin sitä ei todennäköisesti edes huomaa. (Ellei sitten vahingossa.) Facebook on siis jossain mielessä tehnyt ystävyydetkin anonyymeiksi.

Lotto ja väärä lupaus

Lotto myy unelmaa tulevaisuudesta, jossa tuotteen ostaja rikastuu merkittävästi. Tuoteselosteessa ei mainita, että se henkilö, joka omistaa pääosumasta voitetun rahamäärän ei ole vähän ajan päästä enää sama kuin se joka alunperin lottosi. Ihmisen tulevaisuussimulaattoria ei ole suunniteltu tähän käyttötarkoitukseen.

Loton taannoiset mainokset voittajasta joka "vähän kiertää muailmoo" vääristävät mielikuvaa entisestään.

Voikohan Veikkauksen haastaa oikeuteen virheellisestä mainonnasta?