Terveisiä Zombiemaasta

Viime syksyllä tajusin, että olin jatkuvasti väsynyt. Aamusta iltaan. Menin lopulta lääkärille diagnosoitavaksi ja kotona tehty unimittaus antoi tulokseksi "keskivaikea obstruktiivinen uniapnea". Toisin sanoen hengitykseni pysähtyi keskimäärin yli 20 kertaa tunnissa ja johti yleensä joko unen häiriintymiseen tai heräämiseen (joita en itse muistanut aamulla millään tavalla).

Diagnoosin perusteella lääkäri määräsi hoidoksi CPAP-laitteen eli laitteen joka pitää rööreissä pientä ylipainetta. Sain vuoden alusta laitteen käyttööni. Toistaiseksi olen sopeutunut laitteen käyttämiseen erinomaisesti. Vaikutus unenlaatuun ja päivävireyteen oli selvä heti alusta. Jatkuvan väsymyksen sijaan päivällä oli hetkiä, jolloin koin olevani pirteä. Alun innostus laantui kuitenkin vähäsen, koska välillä tuli vaikeampia öitä ja unohdinpa kerran laittaa maskin naamalle kun illalla menin nukkumaan.

Vähitellen kaikki on kuitenkin alkanut normalisoitua ja päiväpirteys tuntuu olevan omassa hallinnassa. Kunhan menen vain tarpeeksi ajoissa nukkumaan ja yö menee muuten hyvin, niin päivästä tulee todennäköisesti hyvä pirteyden suhteen. Joskus tulee huonompia öitä ja lyhyempiä yöunia ja sen huomaa jossain vaiheessa. Mutta sen pystyy korjaamaan pienellä ryhtiliikkellä.

Oma oireiluni syksyllä oli tietysti vasta alkusoittoa. Jos en olisi tehnyt sairaudelle mitään ja olisin antanut oireiden pahentua, niin vuosien saatossa väsymys olisi vain syventynyt. Nyt en päässyt vielä siihen pisteeseen, että nukahtelisin kesken normaalien päivätoimien tai vaikkapa auton rattiin. Vaikeasta uniapneasta pitkään kärsineet saattavat nukahtaa esim. kesken normaalin jutustelun.

Väsymys oli kuitenkin itselläkin jo aika kokonaisvaltaista. Huomattavaa päiväsaikaisessa väsymyksessä oli se, että väsymys ei helpottanut hetkeksikään. Terve aikuinen saattaa olla väsynyt herätessä tai esimerkiksi päivällä. Mutta terveellä aikuisella se väsymys menee ohi, tyypillisesti ainakin aamupäivällä ja reilusti illan puolella.

Uniapnean oireilun aiheuttamaa väsymystä on vaikea kuvailla niin, että ei kuulosta täysin banaalilta. Hoidon alettua ja pahimman oireilun kadottua tuntui kuin joku musta verho olisi vedetty pois tietoisuuden edestä. Selvisin kyllä jotenkin normaalista arjesta, mutta pienikin ylimääräinen vaiva tuntui valtavalta ponnistukselta. Esimerkiksi yritin lukea lapsille aina iltasatuja, mutta se tuntui usein kidutukselta. Taistelulta pitkiä haukoituksia vastaan.

Nyt olen taas elävien kirjoissa. Arjen pyörittäminen on huomattavasti helpompaa. Eroa kuvaa hyvin suhteeni lukemiseen. Ei sillä, että olisin missään vaiheessa lukemista lopettanut, mutta tajusin alkuvuodesta, että vaikka minulla oli viime vuonna aina kirja luvussa, niin en vain saanut aikaiseksi lukea. Jos yritin lukea sängyssä, niin väsymys otti voiton. Päivällä yritin lukea, mutta en jaksanut keskittyä. Nyt lukeminen on taas nautinto.

Herätys.

Poimintoja puheradiosta

Harrastuksen myötä olen autoillut aika paljon kesän aikana ja välillä kanavaksi valikoituu Yle Puhe. (Yle Suomella kuulee puheohjelmia, mutta siellä puhutaan liian möreällä äänellä, että siitä saisi autolla ajaessa selvää.) Kerran aiheena oli homous Suomessa 60- ja 70-luvuilla. Silloin kun se oli laitonta Suomessa, muistatteko? Siitä jäi mieleen lähinnä kuvaukset julkisista vessoista, joille annettiin hassuja nimiä. Olympiastadionin huitteilla oli vessa, jonka nimi oli Jennyn teehuone. Ei siitä sen enempää.

Jollain toisella reissulla jäin kuuntelemaan puheohjelmaa Lahjakkaiden naisten huijarisyndrooma. Tunnistin itseni huijarisyndrooman oireista välittömästi. Lyhykäisyydessään kyse on siis tunteesta, että vaikka saa kuulla positiivista palautetta omista ominaisuuksistaan, niin pohjimmiltaan tuntee olevansa huijari. Pelkää, että on vain ajan kysymys, että huijaus paljastuu ja joutuu lopettamaan nykyisen toimenkuvansa. Ristiriitaista oireilussa on se, että huijariksi itsensä kokeva ei ole välttämättä saanut juurikaan negatiivista palautetta. Huijarista tuntuu esimerkiksi, että esim. työtoverit ovat paljon fiksumpia kuin itse.

Otan nyt kulauksen viiniä ja kuuntelen. Kippis!

Erään yhteisen tuttavamme jaksoi aina muistuttaa, että jos joku idea on hyvä ja tehokas, niin se leviää nopeasti yleisempään tietoisuuteen. Tulipahan vain mieleen tätä lukiessa:

SLOW IDEAS -- Some innovations spread fast. How do you speed the ones that don’t?

Luulen, että edesmennyt Trio Erektus arvostaisi ja oppisi jotain Ribbonfarmin artikkelista The Economics of Social Status.

Henkilökohtainen kokeilu jossa pääsen kokeilemaan miltä tuntuu nälkä

Perimässäni on tiettyjä heikkouksia ja päätin sopivan tilaisuuden ilmaannuttua kokeilla erikoisempaa ruokavaliota: kahtena (ei-peräkkäisenä) päivänä viikossa syön vain noin 600 kilokaloria päivän aikana. Tarkoitukseni ei ole laihtua --vaikka ei kai sekään haittaisi-- vaan saada aikaan muunlaisia vaikutuksia kehooni. Kävin terveystarkistuksessa ja menen kontrolliin parin kuukauden päästä ja siksi tilaisuus on niin oivallinen. Minun ei tarvitse ajatella, että pysyisin tässä lopun elämääni. Katsotaan nyt sinne kontrollitarkistukseen asti.

Ensinnäkin on ollut ihan mielenkiintoista opetella laskemaan kaloreita. En usko, että kalorien laskeminen on olennaista laihtumisen kannalta, mutta on jotenkin avartavaa yrittää mahduttaa jotain järkevää syömistä paastopäiville.

Mutta vielä mielenkiintoisempaa on ollut elää näläntunteen kanssa. Ihan ensimmäinen paastopäivä ei tuottanut haasteita, mutta parin viikon jälkeen paastopäivinä on todella alkanut tuntea nälkää. Nälkähän ei ole mitenkään radikaalin inhottava olotila eikä hallitse kokonaisvaltaisesti tietoisuutta. Se kurnii taustalla. Ei se mukavaakaan ole, mutta se tulee ja menee aaltoina. Lähinnä siis tekee mieli syödä.

Nälän tunne ei ole missään määrin ylevöittänyt ajatusmaailmaani. Sitä voi helposti kuvitella mielessään jonkun askeesissa elävän, joka tekee kaiken kurinalaisesti. Olen paastopäivinä kyllä kurinalaisesti pitänyt kalorimäärän sallitun rajoissa, mutta ajatuksissani olen jo ollut seuraavan päivän mässäilyissä. Kun oikein tekee mieli syödä, niin ajattelen vain kuinka seuraavana päivänä voin syödä mitä vain ja kuinka paljon vain. (Kuuluu osana tähän ruokavalioon.) Ja vaikka nämä mielikuvat eivät täysin realisoidu, niin olen kyllä mässäillyt paastoa seuraavina päivinä tavallista enemmän.

Olen myös nauttinut ruokailemisesta enemmän. En ole ollut varsinainen kulinaristi, enkä ole vieläkään, mutta syömisen kokemus on kokeilun myötä muuttunut nautinnollisemmaksi. Muutos on todennäköisesti vain tilapäinen, mutta mielenkiintoinen se on ollut silti.

En sano, että kaikkien pitäisi kokea jotain samanlaista. Sanon vain, että kokemus on mielenkiintoinen ja suosittelen sitä lähinnä kokeilumielessä. Ellei sitten osoittaudu, että tällä on jotain konkreettisia vaikutuksia terveydentilaan. Niistä sitten myöhemmin.

Taisin jutustella metodisesta alemmuudentunnosta aiemmin. En ole muuttanut mieltäni asiasta, mutta tajusin paljon yksinkertaisemman perustelun miksi tämä metodi on hyödyllinen. Syynä on Dunning-Kruger -efekti.  "Ylemmyydentunne" on joko merkki aidosta ylemmyydestä tai sitten siitä, että metakognitiivisten taitojen heikkouden vuoksi ei osaa tunnistaa omaa huonouttaan. Ikinä ei voi varmasti tietää kummasta on kyse.

Ajan puute

Ajan vähyys on vain merkki siitä, että jaksaa vielä kiinnostua elämästä. Siitä pitäisi olla iloinen.

Minusta tuli hammaslangan käyttäjä

Olen löytänyt itsestäni hammaslangan käyttäjän. Se on varmaan merkki jostain mielen heikkoudesta, mutta olkoon niin. En tee sitä millään OCD-intensiteetillä, mutta riittävän usein että sitä voi sanoa tavaksi. Usein tietysti neuvotaankin, että haluamistaan asioista pitää tehdä itselleen tapa, niin niiden toimien ylläpitäminen on helpompaa. Onhan siinäkin tiettyä perää, mutta se on vähän jälkiviisastelua. Sitten kun tapa on muodostunut niin on helppo sanoa, että asia ratkaistaan tekemällä siitä itselleen tapa.

Olen ollut vähän huono käymään hammaslääkärissä. Käynneillä on liikaa väliä ja hammaskalusto ehtii mädäntyä välillä. Sitten hoitotoimenpiteetkin ovat rajumpia ja asiakaskokemus ei välttämättä miellyttävin. (Hammaslääkäreillä on varaa olla töykeitä.) Viimeisimmällä keikalla päätin kokeilla miltä tuntuu poraaminen ilman puudutusta. Reiät eivät olleet juuressa asti, joten ajattelin, että sama tuska ja vaiva se on kuin puudutuspiikin iskemisessä. Oikeassa olin. Poraaminen ei juurikaan edes sattunut. Ei se silti mukavaa ollut, mutta aika paljon helpompaa kuin olin kuvitellut.

Hammaslangan käytön aloittaminen ei liittynyt kuitenkaan hammaslääkäripelkoon. Pikemminkin päinvastoin. Silloin kun välttelin hammaslääkärissä käyntiä, niin välttelin myös hampaiden hoitoa. Ne menivät jotenkin näppärästi käsi kädessä. Eihän se mitenkään rationaalista ollut mutta mikäpäs nyt olisikaan. Sitten kun pääsin pelosta vähän eroon, niin pystyin keskittämään huomioni paremmin esimerkiksi ikenieni alle. Löysin saman nautinnon ikenien sisälmyksien putsaamisesta kuin joskus saa esim. imuroimisesta. Se vain tuntuu hyvältä, että saa likaa poistettua. Slavoj Zizek taisi sanoa samaa Psycho-elokuvan murhanjälkeisestä siivouskohtauksesta. Siinä Norman putsaa perusteellisesti kylpyhuonetta ja katsoja saa omituista mielihyvää siitä, kun inhottavat tahrat putsaantuvat.

Saas nähdä mitä seuraavassa tarkistuksessa sanovat. Pian varaan ajan.

Liika on liikaa, myös itsekuria

Myönnän heti alkuun, että minulla on jonkinlainen pakkomielle itsekurista, itsehallinnasta. Ei sillä, että tämä pakkomielle olisi millään tavalla muuttanut omaa toimintaani, mutta jatkan aiheeseen liittyvien artikkelien ja kirjojen lukemista ja jaksan edelleen innostua uusista mielenkiintoisista näkökulmista.

En ole myöskään kovin usein ajatellut, että itsekuri voisi olla huonoksi. Mielikuvissa täydellinen itsekuri tarkottaisi, että tekisi juuri sitä mitä haluaa. Mutta ei kai se ihan niin mene.

Alfie Kohn: Why Self-Discipline Is Overrated: The (Troubling) Theory and Practice of Control from Within.

Eräs tämänkin blogin lukijoille tuttu tamperelainen ajattelija sanoi joskus, että jos joku tuottavuutta parantava kikka oikeasti toimisi, niin se olisi jo kaikilla käytössä. (Pyydän anteeksi, jos muistan ja tulkitsin väärin. Käytän tätä tulkintaani nyt keppihevosena riippumatta siitä, pitikö tulkintani paikkansa.) Mielestäni täydellinen vastaesimerkki tälle on se, että ns. spacing effectiä ja sitä hyödyntäviä sovelluksia ei tunneta juuri lainkaan.

Tieteellinen tuki efektille on robustia ja se on tunnettu jo hyvin pitkään. Sittemmin on kehitetty sovelluksia, jotka hoitavat "spacingin" käyttäjän puolesta. Tuloksena on täysin ylivertainen tapa säilöä faktoja pitkäaikaismuistiin niin, että saadaan myöhemmin haettua sieltä. Mutta näiden käyttö on hyvin marginaalista. Voisi kai sanoa, että jokseenkin olematonta.

En tietysti tiedä syytä tähän sen paremmin kuin kukaan muukaan, mutta itse arvaan, että se liittyy jotenkin siihen, että tällainen tapa opetella asioita ei ole mitenkään vaivaton ja helppo. Pitää käyttää aktiivista muistamista (fakta on piilossa kun sitä opettelee) ja jos softa osaa ajoittaa kertaukset hyvin, niin usein faktojen muistaminen on siksi vaikeaa. Tällainen opetteleminen ei siis ole varsinaisesti mukavaa. Se on vain todella paljon tehokkaampaa.

Tee ensin ja päätä vasta sitten oliko vaivan arvoista

Aloitin viime syksynä kuntoilun. Tarina on sama kuin monilla neljää kymppiä kohti menevillä kuntoilijoilla: junnuna tuli harrastettua kaikenlaista ja sitten ne kaikki jäivät. Tuli kymmenen viidentoista vuoden tauko urheilusta. Noh, pian alkushokin jälkeen opin taas nauttimaan kuntoilusta. Olin kuitenkin sillä tavalla fiksu, että aloitin aika rauhallisesti, enkä onnistunut rikkomaan paikkoja. Koko syksy ja kevät meni kuntoillessa säännöllisesti.

Kesällä löysin uuden harrastuksen (frisbeegolf) ja alkuinnostuksessa tuli keskitetttyä kaikki (vähä) vapaa-aika sen parissa. Tietynlaista kuntoilua sekin, kävelyä ja heittelyä, mutta ei tietysti verrattavissa sulkapalloon. Nopeasti tullut syksy söi lopulta motivaation tähän ulkolajiin ja oli aika palata taas sisätiloihin.

Tässä vaiheessa ilmeni itsessä jännä ilmiö: rupesi laiskotuttamaan. Siinä määrin että en tosiaan heti ensimmäisten mahdollisuuksien tullen rientänyt harrastamaan. Muistissa oli tietysti kaikki ne edellisen kauden positiiviset kokemukset kuntoilusta, mutta laiskuus oli hiipinyt mieleen niin tehokkaasti, että huomasin miettiväni, että jaksanko edes jatkaa harrastusta. Mieleen tuli kaikenlaisia tarinoita huonoista puolista ja epäonnistumisen kokemuksista.

Jälkiviisaana on helppo sanoa, että tässä vaiheessa olisi jonkun kytkimen pitänyt napsahtaa ja katkaista ajatteluprosessi. Enhän nyt oikeasti ollut tuota mieltä. Tällainen ajattelu johtui mieleen hiipineestä laiskuudesta ja pitkähköksi venyneestä tauosta. Mutta tätä on miltei mahdotonta havaita ensimmäisen persoonan perspektiivistä. Kaikki se tuntuu järkevältä päättelyltä, koska pään sisäinen tarinaloota näin kertoo. Perimmäiset syyt vain jäävät mainitsematta.

Lopulta pakotin itseni lähtemään pelaamaan ja jo lähdettyäni tajusin, että päätös oli oikea. Pelaamisesta, hikoilusta ja rasituksesta tuli se tuttu hyvä olo ja mieli. Ja ihmettelin, että miten olin jo ehtinyt puolivakavasti ajatella lopettavani.

Tämä ja monet muut kokemukset ovat onneksi saaneet minut noudattamaan yleisperiaatteena sellaista, että jos olen kahden vaiheilla jonkun homman tekemisessä, niin teen homman ja päätän jälkeenpäin oliko se vaivan arvoista. Jos vaikka tässä kuntoilun tapauksessa todella totean tekemisen kokonaisuudessaan sillä tavalla epämiellyttäväksi, etten halua sitä jatkaa, niin olen vapaa tekemään tällaisen päätöksen vaikka heti suorituksen jälkeen. Mutta varsinkin kuntoilussa tulee melkein aina tietynlainen hyvä olo ja mieli, eikä juuri koskaan jälkikäteen kadu, että tuli lähdettyä.

Sama toimii kokemukseni mukaan myös muunlaisissa touhuissa. Vaikka kyseessä olisi pitkäkin projekti, niin aina voin kokeilla, että miltä se tekeminen tuntuu ja olla sitten jatkossa tekemättä, jos näin oli tarkoitus. Mutta tämän päätöksen tekeminen etukäteen (epäselvissä tapauksissa) vääristää päätöksentekoprosessia. Usein jo aloittaminen saa tajuamaan, että oli juuttunut johonkin vääristä syistä lähteneeseen ajatteluun.

Kyse on siis tietynlaisesta itsensä huijaamisesta, mutta olen havainnut tämä kikan tehokkuuden monesti. Luulisi, että oppisi välttämään alkuperäisen sudenkuopan ajattelussa, mutta se ei tunnu olevan mahdollista.

Lukuvuosi alkaa

Kävin ilmoittautumassa läsnäolevaksi universumissa. (Tai multiversumissa, miten sen kukin haluaa nähdä.) Yliopistolla en ole ollut pitkään aikaan.

Läsnäoleminen ei ole helppoa. Yritän parhaani.

Ajattelutoiminnan käynnistymistä odotellessa. Pelkästään videon otsikko on jo aika hyvä koukku. 

Kun lakkaa kirjoittamasta, lopettaa ajattelemasta

Tahattomasti alkanut tauko kirjoittamisesta osoitti itselleni taas sen, että kun lakkaa harrastamasta ajattelua tällä tavalla, niin tähän harrastukseen liittyvät ajatukset vähitellen katoavat mielestä. Aivossa ei automaattisesti möyhi kaikenlaista raakamateriaalia, jonka sitten voi pienellä vaivalla muotoilla blogikirjoituksiksi tai vastaaviksi. Tällaista ajattelua pitää harjoittaa ja siitä sitten syntyy enemmän tai vähemmän järkeenkäypiä ajatuksia.

Joskus sanoin, että kynnystä kirjoittamiseen ei välttämättä pidä madaltaa liian alas, jotta kirjoittamisessa kehittyisi, mutta tauon jälkeen tämä ei varmaankaan pidä paikkansa. Tauon synnyttämä "tyhmyys" yhdistettynä huonosti kalibroituihin julkaisukriteereihin aiheuttaa helposti sen, että ei voi kirjoittaa mitään.

Ugh.

Musta Mannerheim on statusristiriita

En voinut välttyä noteeraamasta, että on tehty joku Mannerheim-elokuva, jonka pääosan esittäjä on musta. Näin myös vitsinä tehdyn kuvamuokkauksen, jossa Mannerheimin pään tilalle oli laitettu Samuel  L. Jacksonin pää, kädessään sikari ja kuvatekstinä jotain tyypillistä Samuel Jacksonin roolihahmojen viileän koleaa kiroilua. Päättelin tästä, että alkuperäinen ongelma (l. joku musta mies Mannerheimina)  liittyy lähinnä siihen, että miellämme satunnaisen mustan miehen oikean statuksen aivan liian alhaiseksi verrattuna mielikuvaamme Mannerheimista. Tästä syntyneen ristiriidan kukin ratkaisee sitten tavallaan, toiset kiukulla, toiset huumorilla, loput jotenkin muuten.

Aaron Swartz: Take a step back.

So I started wondering: Is there more where that came from? I realized I’ve never stopped to ask whether I could get better at life. After all, in my day job, I’m constantly looking for ways to learn and grow – reading the latest books and articles about the field, talking to other people with similar jobs and hearing what’s worked for them. Why aren’t I doing the same thing for life? 

It turns out to be surprisingly hard. Life comes with no instruction manual and the advice parents give is all over the place. TV and the newspapers don’t offer much more than narrow Quick Tips and I never saw a course in this stuff at school.

Älyllisyyden ongelma

Ongelma on se, että kaikkein tärkeimmät ongelmat eivät ratkea intellektualisoimalla (tietoisella rationalismilla).

Intellektualisointi voi tehdä ratkaisemisen entistä vaikeammaksi.

The Last Psychiatrist: Is The Cult Of Self-Esteem Ruining Our Kids?

Lainaus alaviitteestä:

I've made this point before, but worth repeating: chronic, non-medical insomnia is a similar symptom of a lack of completion, accomplishment. All the usual suggestions (read a book, light exercise) are temporary accomplishments, which is why they work; and the other maneuvers (surfing the web, watching TV, drinking) are searches for something accomplishable. And nothing says accomplished like a Pornotron orgasm. Night night.

Metodinen alemmuudentunne välineenä, metodina

Eräs tamperelainen ajattelija puhui metodisesta alemmuudentunteesta. En muista enää tarkkaan alkuperäistä formulointia, mutta perusajatus oli kai se, että pitää itseään, "metodisesti", tyhmempänä ja huonompana kuin muut. Pidin aina ajatuksesta, mutta se tuntui ehkä liian radikaalilta. Varsinkin kun se tuli henkilöltä, jota pidin erittäin älykkäänä. Se voi helposti kuulostaa vääränlaiselta vaatimattomuudelta.

Mutta olen sittemmin tullut siihen johtopäätökseen, että ensinnäkin metodinen alemmuudentunne on jossain muodossa miltei välttämätön perusedellytys todella hyväksi tulemiseen. Tuntuu tietysti vaikealta kuvitella, miten joku huippusuorittaja voisi pitää itseään huonona, varsinkin jos alalla on objektiiviset mittarit paremmuuden selvittämiseen (esim. urheilulajit). Syy voi olla siinä, että oma viitekehys siirtyy kehittymisen myötä. Vaikka huippu-urheilija tietää peittoavansa jonkun aloittelijan, hänelle tämä vertailu on täysin merkityksetön. Sen sijaan hän kokee kyvyttömyyttä ja huonoutta kaikista niistä, jotka ovat häntä selvästi parempia.

Toiseksi myös oman suorituksen viitekehys siirtyy huomaamatta. Vuosien tehokkaan treenamisen jälkeen ei tunne ylemmyydentunneta kaikesta siitä mitä osaa vaan huonoutta kaikesta siitä mitä ei vieläkään osaa. Uskon, että kurinalaisesti ja määrätietoisesti harjoitteleva on vuodesta toiseen tietynlaisessa aloittelijan mielentilassa. Taidot tietysti kehittyvät, mutta tuntee tietynlaista huonoutta, koska keskittyy niin intensiivisesti oman kokonaissuorituksen huonoimpiin osa-alueisiin. Vähän kärjistetysti voisi sanoa, että tyypillinen aloittelija haluaa päästä mahdollisimman nopeasti siitä tunteesta, että ei osaa. Sen sijaan huipuksi haluava pysyy siinä melkein koko uransa.

Tämän tulkinnan metodinen alemmuudentuntija ei myöskään lamaannu mihinkään "yhyy, en osaa" -mielentilaan. Huonommuuden tunteminen ei ole useinkaan kovin mukavaa, mutta metodina alemmuudentunne on omasta mielestäni nimenomaan tarkoitettu parempaan pyrkimiseen. Mutta kuten sanottu, ei ole tarkoitus päästä huonouden tunteesta. Tarkoitus on vain kehittyä.

Kun tyypillinen aloittelija pääsee aloittelijan mielentilasta, eli kehittyy sen verran, että osaa jonkin verran, hänen kykynsä ja halunsa havainnoida suorituksiaan katoaa. Jos kyseessä on esimerkiksi joku fyysinen taito, urheilulaji tai vastaava, niin hän ei halua edes nähdä miltä oma suoritus näyttää. Oma suorituksen katsominen ja analysoiminen tuntuisi jotenkin nololta ja ikävältä. Positiivinen mielikuva itsestä särkyisi. Siksi aloittelija jää ikuisesti aloittelijaksi.