Marshall Rosenbergin ideoima Nonviolent Communication (NVC) tarjoaa kommunikaatioon mallin, jossa viestintä riisutaan osapuolten arvostelemisesta ja sen sijaan keskitytään miettimään mikä on kunkin osapuolen tarve ja miten se pystytään tyydyttämään. Pintapuolisesti idea saattaa vaikuttaa jopa triviaalilta, mutta mielestäni NVC onnistuu tiivistämään toimivan vuorovaikutuksen periaatteet hyvin tehokkaasti. Idea on helppo selittää ja sen käytöllä on suoria, selkeitä vaikutuksia.
Vuorovaikutustilanteessa tarvitsemme ensinnäkin kykyä havainnoida omia tunnetilojamme, tyyliin "nyt olen vihainen". Tämän jälkeen todetaan itselle, että vihaisuus/suuttumus on vain omassa mielessä. Se ei ole ulkoisen maailman ominaisuus. Suuttumus on mielemme reaktio sille, että joku tarpeemme ei toteudu. Seuraava askel onkin yrittää tunnistaa tämä tarve ja ilmaista se eksplisiittisesti. Sitten kun tarve on ilmaistu, niin mietitään, että millä (yksinkertaisilla) toimilla se tarve voidaan tyydyttää. Useimmiten tämän tarpeen tyydyttäminen on hyvin yksinkertaista.
Tämä toimintatapa (NVC) ei sitouta mihinkään elämänfilosofiaan. Se on vain tapa organisoida viestintää niin, että se voidaan tehdä mahdollisimman tehokkaasti. Jos viestintä lähtee siitä kuka on väärässä ja kuka oikeassa ja kenessä on vikaa ja kenessä ei, niin viestintä ei ole tehokasta. Näin on riippumatta siitä mikä on kunkin osapuolen elämänfilosofia. Viestin saa perille tehokkaammin, jos ottaa tällaisen lähestymistavan.
NVC:tä voi lisäksi käyttää myös yksipuolisesti. Monissa konfliktitilanteissa argumentaatio menee jossain vaiheessa siihen, että toinen tai molemmat osapuolet sanovat, että "kyllä minä sovittelisin, mutta kun toi toinen ei", mikä johtaa yleensä entistä pahempaan umpikujaan. Jos toinen osapuoli soveltaa NVC:tä, niin tällaiseen tilanteeseen ei pääse, koska tämä osapuoli ei suostu menemään siihen, että toisessa osapuolessa on vikaa vaan pyrkii parhaansa mukaan selvittämään toisenkin osapuolen tarpeita ja miettimään ratkaisua, joka vastaa niihinkin. Toki ratkaisuun päästään tehokkaammin, jos molemmat osapuolet käyttävät NVC:n tyylistä lähestymistapaa.
Rosenbergin omat esimerkit NVC:n käytöstä ovat mitä tahansa triviaalista kahdenkeskisestä kiistasta siihen, että kaksi heimoa on taistellut vuosikymmeniä ja molempien osapuolien perheenjäseniä on tapettu. Rosenberg selittää videolla, miten hän käytti NVC:tä tällaisten heimojen erimielisyyksien ratkaisemiseen. (Varoitus: videon alkuosassa Rosenberg erehtyy selittelemään asioita, joilla hän on selkeästi heikoilla vesillä ja videota kannattaa katsoa vasta n. kohdasta 4:28. Linkin pitäisi viedä suoraan siihen kohtaan, mutta en ole varma toimiiko tuollainen aikalinkki jokaisella selaimella. Sitä ennenkin on asiaa, mutta Rosenberg sotkeutuu kaikenlaisiin luonnollisuusargumentteihin, jotka vievät hänen uskottavuuttaan.)
NVC:ssä ei ole varsinaisesti mitään jujua tai välttämättä edes mitään erityisen radikaalia. Samoja ideoita on esitetty monessa eri yhteydessä ja varmasti samantyylisiä malleja on muitakin. NVC ilmaisee asian tiiviisti eikä mielestäni tarvitse edes tueksi mitään laajempaa filosofiaa. NVC:n arvo tulee siitä, että se miltei väistämättä parantaa kommunikaatiota. Rosenberg menee mielestäni itse hieman harhaan kun yrittää perustella asiaa jollain historiallisilla tapahtumilla ja että olisimme lajina joskus aiemmin ollut lähempänä NVC:n tyyppistä viestintää. Tämä viestinnän malli ei tarvitse tuekseen mitään luonnollisuus-argumenttia.
Lähestymistapaa on helppo kokeilla käytännössä. Jos suuttuu interaktiotilanteessa toiseen osapuoleen, niin aloittaa ensin tunnistamalla itsestään tämän mielentilan. Tämän jälkeen yrittää miettiä, mikä on se tarve itsessä, joka ei tyydyty ja minkä seurauksena itse suuttui. Kun tämän tarpeen on saanut eksplikoitua itselle, niin voi miettiä strategian, jolla tarpeen voi tyydyttää. Tämän kaiken voi tehdä ihan ilman toisen osapuolen yhteistyötä. Tietyssä mielessä NVC vaatii, että se tehdään yksipuolisesti, koska jos vaatii toista osapuolta johonkin, niin palataan ristiriitatilanteeseen: "mutta kun sä et halua ratkaista tätä".
Hämmästyttävää tässä on se, että kuinka helppoa tarpeen tyydyttäminen useimmiten on. Kun ongelman pystyy kääntämään siihen, että keksitään strategia tarpeen tyydyttämiselle, niin ongelman ratkaiseminen on usein todella suoraviivaista. Usein tarpeen näkeminen on tavallaan selvää jo siinä toista syyllistävässä kommunikaatiossa, mutta se pitää tunnistaa ja ilmaista eksplisiittisesti (usein vain itselleen), että pystyy neutraalisti keksimään sille ratkaisun.
Pikku-Pietari
2 viikkoa sitten
Tekstit
