maanantai 10. tammikuuta 2011

Lahjakkuus on deprekoitu (suom. vanhentunut, poistettu käytöstä)



Lahjakkuudesta käsitteenä ja ideana on enemmän haittaa kuin hyötyä. Lahjakkuuden merkitystä on ylipäätään korostettu liikaa länsimaisessa kulttuurissa, mutta vaikka lahjakkuudella on tietty merkitys, niin sen aktiivinen ignoroiminen on kokonaisuutena parempi vaihtoehto. Kehittyvän yksilön kannalta tehokkain lähestymistapa on ajatella taitotasoa suoraan siihen käytetyn vaivan summana. Tämä "vaiva", määrätietoinen harjoittelu, ei tietenkään voi olla mitä vain tuhertelua vaan tarkkaan mietittyä ja pitkäjänteistä työtä.

Pienilläkin eroilla sisäsyntyisissä ominaisuuksissa voi olla iso vaikutus aivan huipulla, koska määritelmän mukaan kaikki eivät voi olla tarkalleen yhtä hyviä. Esimerkiksi urheilussa saadaan aina joku ero parhaimpienkin kesken ja kun tehdään näin hienovaraista eroa yksilöiden välille, niin sen ratkaisee, mahdollisesti, joku sisäsyntyinen ominaisuus. Mutta tällainen erottelu ei ole relevanttia kuin sen kannalta, että yksilöt saadaan johonkin täsmälliseen järjestykseen. Täsmällinen järjestys tarvitaan (ja halutaan!) esimerkiksi juuri urheilussa ja siksi kaikki eivät tietenkään voi olla parhaita.

Mutta jos kehittymisen kohde ei ole urheilukyvyt tai -taidot, jotka ovat muissa konteksteissa pääosin täysin hyödyttömiä, niin taitojen kehittymisellä täysin aloittelijuudesta jonkinlaiseksi asiantuntijaksi on valtava merkitys sekä yksilölle että yhteisölle ja yhteiskunnalle. Vaikka tässä prosessissa jäisi merkittäväkin ero kaikkein parhaimpiin, niin siihen nähty vaiva ei ole mitenkään turhaa. Toisin kuin urheilun tapauksessa, jossa ehdottomalle huipulle tähtäävälle joku maailman sadan parhaan joukkoon pääseminen on lopulta sama kuin täysi epäonnistuminen.

Kun taas vaikka ohjelmoinnissa kymmenen tuhannen parhaan joukkoon pääsemisellä olisi valtava vaikutus sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Toki yksilölle voi jäädä tietynlainen kateus vielä parempia kohtaan, mutta tällainen "jämäsijoille" joutuminen on silti hyödyllistä eikä suinkaan usein mitenkään turhauttavaa. (Jos osaa nauttia siitä mitä tekee eikä päivähaaveile jostain glooriasta.)

Aivan yhtä tärkeä pointti on se, että tätä omaa potentiaaliaan ei voi tietää etukäteen, ennen kuin on intohimoisesti ja määrätietoisesti yrittänyt kehittää itseään vuositolkulla. Erityisesti urheilussa näkee ja kuulee jatkuvasti sanottavan että "minä en vain ole yhtä lahjakas kuin parhaat" kun todellisuudessa sanoja ei ole käyttänyt määrätietoiseen harjoitteluun vasta kuin naurettavan pieniä määriä. Lahjakkuuden puutetta voi spekuloida vasta kun on antanut oikeasti kaikkensa kehittymiseen.

Usko omaan potentiaaliin, tai ainakin siihen ettei ole erityistä "potentiaalin puutetta", on myös erittäin tärkeä osa kehittymistä. Carol Dweckin popularisoimissa tutkimuksissa on kerta toisensa jälkeen havaittu, että usko omien kykyjen jatkuvaan kehittymiseen määrää pitkälti kuinka paljon yksilö on valmis panostamaan kehittymiseen. Eli jos uskoo, että on mahdollista kehittyä harjoittelun kautta, niin ei lannistu vastoinkäymisistä. Sen sijaan jos uskoo, että vastoinkäymiset ovat merkki siitä, ettei ole lahjakas, niin todennäköisesti myös tällöin lopettaa yrittämisen.

Näiden takia lahjakkuudesta ei kannattaisi pitää niin suurta meteliä. Tottakai yksilöiden eroilla on merkitystä, joka voi joissain asioissa olla isokin. Mutta se on kokonaisuuden kannalta niin haitallinen käsite, että parempi approksimaatio on unohtaa koko sana.

2 kommenttia:

ted kirjoitti...

Vanha kansa, keitä lienivätkin, ruukasi sanoa, että ahkeruus kovankin onnen voittaa. Mutta totisesti olen kanssasi samoilla linjoilla. Lahjakkuudesta ja luovuudesta on pauhattu kovasti viime vuosina ja vuosikymmeninä. Lahjakkuus tai luovuus eivät kuitenkaan ole asioita, jotka tuottaisivat hyvää ilman ponnisteluita.

Lisäksi nuo kaksi seikkaa ovat kovin sidoksissa vallitseviin arvostuksiin. Lahjakasta putkimiestä ei arvosteta yhtä paljon kuin lahjakasta muusikkoa, vaikka huolella vedetyistä vesijohtoputkista lienee meille arkisin enemmän iloa kuin taiten soitetusta viulukonsertosta. Tosin nämähän ovat minun näkemyksiäni. Joitakin ruosteinen vesi haittaa vähemmän kuin huono soitanta.

tommi kirjoitti...

Yrittäminen on hyväksi mutta liika yrittäminen (varsinkin sen ulkoistettu muoto eli painostaminen) alkaa syödä luovuutta. Siksi optimi on olla riittävän ahkera mutta myös riittävän laiska.

Soittotaidosta taas: muusikot tienaavat huonommin kuin putkimiehet eli heitä arvostetaan vähemmän.

Maailman parhaan muusikon arvo (tuottavuus) on valtavasti keskiarvomuusikon yläpuolella. Siksi hän saa insinöörin vuosipalkan treenaamalla orkesteria kuusi tuntia ja esittämällä puolitoista.

Maailman paras putkimies tuskin korjaa edes kaksi kertaa enemmän putkia (tai samat putket kaksi kertaa paremmin). Kerroin voi olla kolme tai kymmenen mutta se ei muuta asiaa.