tiistai 25. elokuuta 2009

Nolottaminen heuristiikkana

Lueskelen toisinaan kirjoituksiani ja yleensä minua alkaa nolottamaan. Nolotuksen tarkkaa syytä ja kohdetta on yleensä vaikea tarkasti kohdentaa, koska tekee mieli välittömästi lopettaa lukeminen. Käsittääkseni tunne ei ole mitenkään poikkeuksellinen. (Vaan tuskin se on myöskään universaali.) Aina välillä mietin syytä tähän nolosteluun. En nyt tarkoita evolutionaarista alkuperää tai ylipäätään aivokemiallista selitystä. Tarkoitan syitä, jotka pystyisin helposti ymmärtämään. Jotain arkisempaa.

Tätä miettiessäni tulin ajatelleeksi itselleni heuristiikan (eli nopean, suoraviivaisen päättelytavan), kun yritän arvioida olenko onnistunut kirjoituksissani. Heuristiikka menee näin:
Jos en nolostele, kun luen omaa kirjoitustani, niin en ole ollut tarpeeksi rehellinen.
Tämä ei ole tietenkään vedenpitävä sääntö, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla. Se on approksimaatio. Olen varmasti kirjoittanut tekstejä, jotka ovat yksinkertaisesti niin huonoja, että niitä nolostelisi ulkopuolinenkin lukija. Olen myös kirjoittanut tekstejä, jotka eivät erityisesti nolota, mutta joiden ei tarvitsisikaan nolottaa.

Mutta uskon, että käsityksessäni on jotain perää. Luulen nimittäin, että psykologiset suojautumiskeinot voivat iskeä päälle jälkikäteenkin.  Kun olen ollut mielestäni liian rehellinen, niin haluaisin piilottaa aidot, typeriltä vaikuttavat mielipiteet muiden arvostelulta. Tämä vastaavasti tarkoittaa, että kyseistä tekstiä kirjoittaessani olen jotenkin pystynyt välttämään nämä defenssit. Olen vain kirjoittanut.

Huomaankin itsessäni, että kun saan idean tai ajatuksen, niin sen ympärillä hehkuu jonkin aikaa käsittämätön innostus ja optimismi. Sen voimalla saan tekstin kirjoitettuakin. Jos ajatusta pääsee märehtimään liikaa, niin lumous katoaa ja kirjoitus jää tekemättä. Jonkin verran kannattaa kyllä märehtiä, mutta jossain vaiheessa alkuperäinen idea alkaa kuvottamaan. Se alkaa nolostuttamaan ennen kuin sen on saanut edes kirjoitettua.

On toki sellainenkin mahdollisuus, että tämä nolostelu on pelkästään hyvästä ja ajatukset mitkä sen avulla suodattuvat pois eivät ansaitsekaan päivänvaloa. Mutta se tuntuu vähän liian jyrkältä. Jos saan nolostelulta luettua vanhoja tekstejäni, niin niissä on usein ihan hyviä ideoita. Ja ideoita, jotka ovat jääneet elämään mieleeni ja joissa vaikuttaa edelleenkin olevan pointtia. Ne olisivat jääneet kirjoittamatta, jos nolostelu olisi päässyt valloilleen.

En myöskään tiedä mitä lukijat (kumpi tahansa tämän päiväkirjan kahdesta lukijasta) tulevat saamaan tekstistä irti. Itsellä on usein mielikuva mitä haluaa muille sanoa, mutta se mitä vastaanottopäähän saapuu ei useimminkaan vastaa tätä omaa mielikuvaa. Se mikä osoittautuu olennaiseksi lukijalle voi olla täysin pääpointin kannalta epäolennaista. Mistäs sitä ikinä tietää. Jos yrittää etukäteen liikaa vältellä nolostelua, niin samalla voi kadottaa tekstistä omasta mielestä epäolennaisia pointteja, mutta joista on lukijalle jotain hyötyä tai iloa.

Parasta lopettaa tämä kirjoitus ennen kuin alkaa nolottamaan.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi kirjoitti...

Olen sitä mieltä, ettei blogia kannata kirjoittaa kuin ilman itsekritiikkiä irrottaen mielensä viimeisetkin karstat. Omalla kohdallani siinä on kyllä tullut yksi ongelma: tekstiä ja ideoita syntyy mutta ne hukkuvat tekstimassaan, josta niitä on aika hankala kaivaa esiin.

Sivumennen sanoen: en muista lukeneeni kertaakaan tästä enkä edellisestä blogistasi mitään, mitä kannattaisi hävetä hetkeäkään. Turha ujous pois.