Kuinka tuhotaan luovuus muutamassa sekunnissa

TV oli auki ja sieltä tuli dokumentti. En tiedä mistä dokumentti kertoi [1], mutta jäin katsomaan kohtausta, jossa koululuokka oli opettelemassa nokkahuilun soittamista. Opettaja käskee jotain oppilasta soittamaan tietyn melodian. Koko luokka kiinnittää huomionsa tähän oppilaaseen. Oppilaasta näkee heti, että häntä pelottaa tilanne. Oppilas yrittää soittaa, mutta saa huilustaan ulos vain pihauksen. Opettaja pyörittää päätään ja sanoo kovaan ääneen "Ei, ei, ei!" (En ole varma nauraako muu luokka, mutta se on hyvin todennäköistä.)

Opettaja ei olisi voinut pahemmin epäonnistua tehtävässään. Tämä oppilas ei varmasti halua enää soittaa nokkahuilua tai ylipäätään mitään soitinta. Ja jos motivaatio ei kuollut lopullisesti tällä kertaa, niin ainakin se hakattiin henkihieveriin. Samanlainen nöyryytys tulee kohtaamaan tietysti muitakin oppilaita. Nöyryytykseltä välttyvät vain ne, jotka osaavat homman jo valmiiksi.

Opettaja asetti oppilaan kaikkein tukalimpaan mahdolliseen tilanteeseen eli esiintymään muille ihmisille. Esiintymispelko on universaalia. Miltei jokainen pelkää esiintymistä ja suurin osa ei pääse siitä eroon vuosienkaan harjoittelun jälkeen. Tästä pelosta voi kai päästä yli, mutta useimmilla se ei koskaan täysin katoa. Täysin kokemattoman lapsen asettaminen tällaiseen tilanteeseen on jo sinänsä täysin perustelematonta ja julmaa. Mutta ei siinä vielä kaikki.

Opettaja tämän jälkeen vielä nolaa oppilaan kaikkien muiden oppilaiden silmissä. Ei siis riitä, että opettaja asettaa oppilaan miltei mahdottoman tilanteen eteen, mutta lisäksi nöyryyttää oppilaan tämän "epäonnistuessa". Nöyryytys tapahtuu vieläpä oppilaan ehkä tärkeimmässä sosiaalisessa kontekstissa. Nöyryytys on siis miltei täydellinen.

Tarina voisi olla minunkin lapsuudestani. Ja itse asiassa onkin, ainakin osittain. Siellä sitä seistiin musiikintunnilla antamassa laulukoetta. Kauhusta jäykkänä, toiveena vain päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Ja vannottaa mielessään, sekä tietoisesti että alitajunnassa, että ei koskaan, ei ikinä, aseta itseään tähän tilanteeseen. Ainakaan vapaaehtoisesti.

Näiden kokemuksien myötä lapsi oppii vähitellen, miten näiltä nöyryyttäviltä tilanteilta vältytään. Tehokkain keino on tietenkin olla tekemättä mitään. Olla asettamatta itseään ja varsinkaan tuotoksiaan arvosteltavaksi. Jos tämä ei onnistu, niin seuraava tehokas keino on heittää homma vitsiksi. Joskus tällaista pelleilyä pidetään kai jotenkin rohkeana. Että kehtaa pelleillä. Mutta ei se ole rohkeaa. Se on vain tapa suojella itseään pahemmalta pelolta. Nimittäin esiintymisen ja arvostelemisen pelolta.

Kai se on jo jonkinlainen klisee, että koulu tuhoaa luovuuden. Mutta kun näihin esimerkkeihin törmää ja muistelee hieman omaa lapsuuttaan, niin ei pääse mihinkään siitä, että koulu voi tosiaan tuhota luovuuden. Eikä pelkästään voi vaan myös tuhoaa. Oli se sitten klisee tai ei.

[1] Tiedä vaikka se olisi ollut dokumentti opettajien vääristä metodeista.