Kävin joskus yliopistolla kurssin käyttöliittymäsuunnittelusta. Koska en ole varsinainen käyttöliittymien tekijä, niin kurssin konkreettinen hyöty jäi lopulta varsin marginaaliseksi.

Sen sijaan haitat ovat merkittäviä. Olen saanut aihealueesta riittävästi tietoa, että tietoisuuteeni on tullut metataso, jolla usein havaitsen, että tämäkin on huonosti suunniteltu käyttöliittymä. Mutta koska en asialle voi tehdä mitään, enkä voi edes kostaa tekemällä parempaa liittymää, koska en työskentele liittymien tekemisen saralla, niin ainoa mitä tästä havainnoinnista jää käteen on harmistus. Jos esimerkiksi kävelen ovesta, jota ilmiselvästi pitäisi työntää, mutta jota pitääkin vetää (ja jossa ärsytyksen lisäämiseksi yleensä lukee "työnnä"), niin tajuan, että vika on oven suunnittelijassa ja tapahtuma häiritsee ja harmittaa enemmän kuin noinkin mitättömälle tapahtumalle soisi. Tehokkaampaa olisi vain taistella muutaman sekunti oven kanssa ja olla ajattelematta asiaa laajemmasta näkökulmasta (ts. että se on suunniteltu huonosti).

Improvisointia

Keith Johnstonen Impro, josta Parempi Maailmakin on joskus kirjoittanut, on myös minun lempikirjojani.

Sen voi ottaa ikäänkuin akateemisena tekstinä ihmisten välisistä suhteista. Johnstonen alkuperäinen ongelma olikin kai saada näyttelijät vaikuttamaan luonnollisilta mitä yksinkertaisimmissa kohtauksissa, tyyliin kaksi ihmistä kohtaa ja sanoo "päivää". Jos ihmiset laitetaan näyttelemään tällainen kohtaus, niin he yrittävät vaikuttaa "neutraaleilta" ja kohtauksesta tulee jäykkä ja luonnoton. Johnstonen oivallus (ei alkuperäinen oivallus, mutta kuitenkin) oli se, että ihmisenkaltaiset eläimet eivät ikinä kohtaa toisiaan neutraalisti. Molemmat pyrkivät luonnostaan dominanssiin, mutta koska on tehokkaampaa olla aina selvittämättä dominanssisuhdetta väkivalloin, niin meille on kehittynyt tapoja tehdä dominanssijärjestys selväksi pelkillä ilmeillä ja asennoilla. Kun näyttelijät ottavat kohtauksessa ala- tai ylästatuksen, niin kohtauksesta tulee miltei automaattisesti luonnollinen.

Tästä ja muista Johnstonen käsittelemistä asioista on hauskaa ja sivistävää lukea; ne vaikuttavat suorastaan itsestäänselviltä kun niistä on kerran lukenut. Mutta etenkin varsinaista improvisaatiota käsitteleviä osuuksia lukiessa tulee epärehellinen olo, koska näkee mistä Johnstone puhuu, mutta tietää samalla syyllistyvänsä itse samoihin typeriin estoihin.


Sain konkreettisen kokemuksen tästä, kun viisivuotias tyttömme pyysi yhtenä iltana kertomaan hänelle itse keksimäni sadun. Tajusin heti, että tässä on hyvä tilaisuus kokeilla tietynlaista improvisointia. Tiesin myös, että voisin helposti huijata itseäni: ei kukaan huomaisi jos en olisi improvisoinut aidosti. Mutta samalla huomasin heti kuinka paljon ajatus puhtaasta improvisoinnista pelotti, mikä oli tavallaan järjetöntä, koska minulla ei ollut tavallisessa mielessä yleisöä. Toki halusin, että tyttö saa tarinasta jonkinlaista iloa, mutta tiesin, että mitään katastrofia ei tulisi vaikka tarinan keksiminen ei onnistuisikaan.

Rupesin lopulta improvisoimaan tarinaa. En oikein enää muista miten tarina meni, mutta jotenkin siihen liittyi omena ja siellä asuva mato. (Ja tytön tarinaan toivoma prinsessa.) Tarinan elementit olivat tietysti kliseisiä, mutta muistan, että sen kertominen oli silti antoisaa. Tyttö kuunteli tarinaa selvästi mielissään ja kyselikin välillä tarkennuksia. Sain tarinaan jotain takaisinviittauksia, jotka saivat sen tuntumaan oikealta tarinalta.

Mutta ei tarinalla tai sen sisällöllä sinänsä niin väliä. Tärkeintä oli, että sen kertominen oli jännittävää ja hauskaa. Ja että sen aloittaminen, tai uuden vastaavan tarinan kertominen, oli jotenkin todella pelottavaa.

Siksi Johnstonen ajatusten pelkkä lukeminen tuntuukin niin merkityksettömältä, niin epärehelliseltä. Johnstonen ideoiden lukemisestakin saa toki kiksejä, mutta se tavallaan missaa koko kirjan pointin. Kirjan tosiasiallinen sisältö ei ole siis oikeastaan ilmaistavissa sanoilla, koska se tosiasiallinen sisältö on se mitä tapahtuu improvisaatiotilanteessa.

Pitäisi vaan keksiä joku hyvä tapa jolla tätä pääsisi kokeilemaan. Ja sitten pitää varmaan improvisoida tytölle useammin iltasatuja.

Hofstadter: Analogy as the Core of Cognition (videoluento)

Tämä Hofstadterin luento inspiroi. Luento alkaa suunnilleen kohdalta 13:20.

Antoisin ohjelmointiprojektini

Ohjelmointiurani tähän päivään asti hienoimman kokemuksen sain joskus yliopiston ensimmäisinä vuosina. Olin tutustunut ohjelmoimiseen lukiossa innostuneen opettajamme ansiosta. En varsinaisesti harrastanut ohjelmointia, mutta menin kuitenkin lukemaan tietojenkäsittelytiedettä yliopistoon. Ohjelmointi yliopistokursseilla oli sinänsä mukavaa ja haastavaa, mutta projektit olivat siinä vaiheessa pääosin leikkiä.

Sain sitten jossain vaiheessa idean ohjelmaan, joka auttaisi harrastuksessamme: vakioveikkauksessa. Teimme nimittäin parin kaverin kanssa vakioveikkausta haravajärjestelmillä, joiden käyttämiseen liittyi monimutkaisia taulukoita, joiden perusteella piti täyttää vakioveikkauskuponkeja. Perusajatus niissä oli se, että tehtiin perusrivi, jossa oli tietty määrä varmoja, tietty määrä kahden ruksin kohteita ja loput kolmen ruksin kohteita. Haravajärjestelmä sitten varmisti, että kun perusrivissä sai esimerkiksi 13 oikein, niin haravassa oli vähintään 11 oikein.

Veikkauksella itsellään oli näitä haravia, mutta niitä oli muistaakseni vain muutama. Tällaisia itsekehitettyjä haravia oli sitten yleisessä levityksessä ja halusimme, syystä tai toisesta, käyttää niitä. Ongelma oli siinä, että niiden täyttäminen oli vaivalloista, ikävää ja hidasta. Tajusin, että olisi varmaan ihan mahdollista tehdä ohjelma, joka tulostaisi suoraan näitä järjestelmän rivejä veikkauskupongeille.

Meillä oli kotona mustesuihkutulostin ja ensin piti tehdä prototyyppi tulostuksesta, että selviäisi oliko projekti edes mahdollinen. Tein testitulosteita ja laitoin tulostimeen veikkauskupongin. Tulostus ei mennyt aina täysin suoraan, mutta se näytti kuitenkin toimivan riittävän hyvin. Tästä seurasi tietysti valtava innostus.

En tiennyt silloin tietokoneista tai ohjelmoinnista hirveästi. Erityisesti en tiennyt, miten voisin ohjelmallisesti tulostaa tai että miten voisin asetella tulosteen vapaasti. Mutta olin tutustunut yliopistossa kryptiseen ladontajärjestelmään nimeltä TeX (tai LaTeX) ja tiesin, että siinä pystyi antamaan aika yksityiskohtaisia ladontaohjeita. Se ei ollut varsinaisesti suunniteltu vapaamuotoiseen muotoiluun vaan tarkoitus oli itse asiassa miltei päinvastainen: kuvailla pääosin sisältöä ja antaa ladontajärjestelmän hoitaa ladonta. Mutta koska joskus näitä tarkempia asemointejakin tarvittiin, niin siinä oli mahdollisuus myös siihen.

Tästä seurasi tietysti seuraava prototyypitysvaihe. Piti selvittää oliko kaikki asemointitarpeeni toteutettavissa LaTeX-komentoina. Jälkikäteen ajateltuna tämän ladontajärjestelmän valinta ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta siinä tilanteessa sillä ei ollut väliä. Tärkeintä oli vain tietää, että sillä oli mahdollista toteuttaa kaikki tarpeellinen. Ei tullut edes mieleen, että toteutuksen pitäisi olla jotenkin tarkoituksenmukainen tai elegantti. Minulla oli visio mitä olin tekemässä, enkä antanut pienten yksityiskohtien häiritä hommaa.

Tämän jälkeen homma vaati vain tiukkaa ohjelmointia. Muistan hämärästi, että se ohjelmointi oli jotenkin erityisen antoisaa. Kai se innostus liittyi siihen, että ohjelma vaikutti mielessäni niin hyödylliseltä. Eihän sitä kukaan muu kuin minä ja kaverit tulisi koskaan käyttämään. Mutta se vakioveikkauskuponkien täyttäminen käsin oli niin tuskallista ja hidasta, että ajatus automaatiosta oli jotenkin niin vapauttava.

Lopputuloksena syntyi C-kielellä tehty ohjelma, jossa curses-pohjainen käyttöliittymä. Siitä valittiin haluttu haravajärjestelmä ja sille annettiin valittu rivi. Tämän jälkeen se teki näistä syntyneistä riveistä LaTeX-tiedostoja, jotka ohjelma kävi kääntämässä LaTeX:lla postscript-tiedostoiksi, jotka ohjattiin edelleen tulostusjonoon. Syötin sitten veikkauskuponkeja tulostimeen yksi kerrallaan ja ohjelma tulosti niille valmiita haravarivejä. Tyypillinen harava mahtui 10-20 vakioveikkauskupongille (eli niissä oli 100-200 riviä), joten yhdelläkin kerralla säästyi valtavasti turhauttavaa käsityötä.

Kerron usein, varmaan liiankin usein, tätä anekdoottia ja se herättää yleensä jokseenkin väheksyviä hymähdyksiä. (Tai ainakin kuvittelen niin.) Mutta se oli ehdottomasti antoisin ohjelmointiprojekti minkä olen koko ohjelmointiurani aikana kokenut. Kuten jo sanoin, toteutus ei ollut elegantti, mutta se hoiti hommansa ja sillä hommalla oli käytännön merkitys. Kokemuksen muisteleminen saa minut vieläkin hyvälle tuulelle.

Itsetehty ECG

Pirtein ja innostavin juttu mihin viikonloppuna netissä törmäsin on tämä itsetehty (ja halpa) ECG (electrocardiograph). Enhän moiselle laitteelle heti mitään käyttöä keksisi, mutta tärkeintähän tuossa on itse projekti.

Sananvapauden periaate on vaikea ymmärtää

Olen seurannut Halla-ahon oikeudenkäyntiä lähinnä kursorisesti. Minusta näyttää ilmeiseltä, että perusteita tuomioon ei ole. Minulla ei ole itse asiaan sen olennaisempaa sanottavaa.

Mutta mikä tästä kaikesta tuli mieleen on se, että sananvapauden periaate vaikuttaa konseptilta, joka on osalle ihmisistä hyvin vaikea ymmärtää. Eikä se ole ihme. Se on vaikea konsepti. Siinä pitää pystyä erottamaan kyseessä oleva teksti korkeamman tason periaatteesta. Tällainen ajattelu vaatii hyvin huolellista analyyttistä erottelua. Lisäksi kyseessä oleva teksti pitää ymmärtää, mikä sekin on toisinaan vaikeaa.

Sananvapauden periaatteessa on vieläpä se erikoisuus, että sen merkitys vain vahvistuu mitä kyseenalaisempiin väitteisiin ja lausumiin mennään. Kenelläkään ei varmaan ole vaikeuksia suoda vapautta sanoa, että "omena on neliön muotoinen", mutta jos professori sanoo, että "kaasukammioita ei käytetty juutalaisten tappamiseen", niin nimenomaan tämän väitteen esilletuomisen vapautta meidän pitää puolustaa. Tällöin ajatuksen tasolla pitää tehdä entistä kovemmin työtä, että pystyy näkemään miten väite, väitteen esittäminen ja väitteiden esittämisen vapauden yleinen periaate ovat abstraktioiden eri tasoja.

Tulee mieleen, että ehkä kouluissa pitäisi opettaa mitä sananvapauden periaate tarkoittaa. Eihän se takaa, että oppilaat sitä ymmärtäisivät tai edes yrittäisivät ymmärtää. Mutta minusta se on konsepti, joka on niin keskeinen nykymaailmassa, että sen opettaminen olisi suorastaan opetuslaitoksen velvollisuus. Voimme ainakin toivoa, että asian esittäminen jättäisi oppilaiden päähän pienen jäljen —pienen varoituskyltin— johon he voisivat sitten myöhemmin palata, kun huomaavat kuinka vaikeaa tämän periaatteen noudattaminen käytännössä voi joskus olla.

(Varmaan kouluissa ainakin sivutaan tätä periaatetta ja sille ehkä esitetään perusteluitakin, mutta luulen, että sille ei opetuksessa anneta sen vaatimaa painoarvoa. Ja koska se on niin vaikea ymmärtää, niin sitä ei ehkä käsitellä tarpeeksi perusteellisesti. Se pitäisi varmaan havainnollistaa esimerkeillä, jotka ovat relevantteja oppilaille itselleen.)

Ihmisoikeusloukkaus lähikaupassa

Kävin tänään elintarvikekaupassa ja kassajonossa minun jälkeeni oli ilmiselvä spurgu. Hänellä oli toisessa kädessä jonkin sortin lonkero ja toisessa kädessä palautuspullokuitti. Hän jonotti rauhassa eikä vaikuttanut humalaiselta. Maksoin ostokseni. Myyjä sanoi miehelle, että "voin antaa rahat, mutta tuota juomaa et saa ostaa". Minusta se oli törkeää käytöstä myyjältä. Jälkikäteen ajateltuna teki mieli mouhottaa asiasta myyjälle, mutta eihän siitä olisi ollut mitään hyötyä. Mutta periaatteesta, tai jotain.

Mies ei aiheuttanut minkäänlaista häiriötä eikä vaikuttanut erityisen juopuneelta. Olen useasti ostanut kaupasta viinaa paljon pahemmassa humalassa. Mies vain näytti spurgulta. Mikä kaupan sääntöpykälä sanoo, ettei spurgulta näyttäville saa myydä viinaksia? Ja vaikka kuinka haluaisi asettaa itsensä kyseisen miehen yläpuolelle, niin totuus on se, että hän jos kukaan olisi saanut nautintoa tuosta yhdestä vaivaisesta lonkerosta.

Nolottaminen heuristiikkana

Lueskelen toisinaan kirjoituksiani ja yleensä minua alkaa nolottamaan. Nolotuksen tarkkaa syytä ja kohdetta on yleensä vaikea tarkasti kohdentaa, koska tekee mieli välittömästi lopettaa lukeminen. Käsittääkseni tunne ei ole mitenkään poikkeuksellinen. (Vaan tuskin se on myöskään universaali.) Aina välillä mietin syytä tähän nolosteluun. En nyt tarkoita evolutionaarista alkuperää tai ylipäätään aivokemiallista selitystä. Tarkoitan syitä, jotka pystyisin helposti ymmärtämään. Jotain arkisempaa.

Tätä miettiessäni tulin ajatelleeksi itselleni heuristiikan (eli nopean, suoraviivaisen päättelytavan), kun yritän arvioida olenko onnistunut kirjoituksissani. Heuristiikka menee näin:

Jos en nolostele, kun luen omaa kirjoitustani, niin en ole ollut tarpeeksi rehellinen.

Tämä ei ole tietenkään vedenpitävä sääntö, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla. Se on approksimaatio. Olen varmasti kirjoittanut tekstejä, jotka ovat yksinkertaisesti niin huonoja, että niitä nolostelisi ulkopuolinenkin lukija. Olen myös kirjoittanut tekstejä, jotka eivät erityisesti nolota, mutta joiden ei tarvitsisikaan nolottaa.

Mutta uskon, että käsityksessäni on jotain perää. Luulen nimittäin, että psykologiset suojautumiskeinot voivat iskeä päälle jälkikäteenkin.  Kun olen ollut mielestäni liian rehellinen, niin haluaisin piilottaa aidot, typeriltä vaikuttavat mielipiteet muiden arvostelulta. Tämä vastaavasti tarkoittaa, että kyseistä tekstiä kirjoittaessani olen jotenkin pystynyt välttämään nämä defenssit. Olen vain kirjoittanut.

Huomaankin itsessäni, että kun saan idean tai ajatuksen, niin sen ympärillä hehkuu jonkin aikaa käsittämätön innostus ja optimismi. Sen voimalla saan tekstin kirjoitettuakin. Jos ajatusta pääsee märehtimään liikaa, niin lumous katoaa ja kirjoitus jää tekemättä. Jonkin verran kannattaa kyllä märehtiä, mutta jossain vaiheessa alkuperäinen idea alkaa kuvottamaan. Se alkaa nolostuttamaan ennen kuin sen on saanut edes kirjoitettua.

On toki sellainenkin mahdollisuus, että tämä nolostelu on pelkästään hyvästä ja ajatukset mitkä sen avulla suodattuvat pois eivät ansaitsekaan päivänvaloa. Mutta se tuntuu vähän liian jyrkältä. Jos saan nolostelulta luettua vanhoja tekstejäni, niin niissä on usein ihan hyviä ideoita. Ja ideoita, jotka ovat jääneet elämään mieleeni ja joissa vaikuttaa edelleenkin olevan pointtia. Ne olisivat jääneet kirjoittamatta, jos nolostelu olisi päässyt valloilleen.

En myöskään tiedä mitä lukijat (kumpi tahansa tämän päiväkirjan kahdesta lukijasta) tulevat saamaan tekstistä irti. Itsellä on usein mielikuva mitä haluaa muille sanoa, mutta se mitä vastaanottopäähän saapuu ei useimminkaan vastaa tätä omaa mielikuvaa. Se mikä osoittautuu olennaiseksi lukijalle voi olla täysin pääpointin kannalta epäolennaista. Mistäs sitä ikinä tietää. Jos yrittää etukäteen liikaa vältellä nolostelua, niin samalla voi kadottaa tekstistä omasta mielestä epäolennaisia pointteja, mutta joista on lukijalle jotain hyötyä tai iloa.

Parasta lopettaa tämä kirjoitus ennen kuin alkaa nolottamaan.

Silmiin katsominen

Joskus on kai neuvottu, että keskustellessa pitää katsoa silmiin. Tämä on järjetön neuvo, koska katsekontakti (ja sen välttäminen ja erityisesti näiden kahden rytmitys) on yritys vaikuttaa keskustelijoiden keskinäiseen dominanssijärjestykseen. Jos molemmat osapuolet pyrkivät katsomaan silmiin (kääntämättä katsettaan välillä pois), niin heidän välille syntyy dominanssijännite, jonka jälkeen varsinainen keskustelu on irrelevanttia, kunnes tämä jännite saadaan jotenkin purettua pois. Jos taas kääntää katseensa jatkuvasti pois toisen silmistä, niin ottaa alemman dominanssin roolin keskustelussa.

Tätä neuvoa jakavat todennäköisesti ihmiset, jotka tyypillisesti ottavat keskustelussa korkeamman dominanssin. He kuvittelevat, että kaikki voisivat katsoa suoraan silmiin kääntämättä katsetta välillä pois.

Univelka kannattaa nukkua pois

Päiväsaikaiseen väsymykseen ei ole mitään hyvää syytä. Siihen ajautuu nukkumalla tilapäisesti liian vähän. Mutta nukkumalla vähemmän ei saa lisää valveillaoloaikaa, koska pitkällä aikavälillä unen määrä tasoittuu päivittäisen unentarpeen mukaan. Ja kun univelkaa on merkittävästi, niin olo on jatkuvasti väsynyt, mutta silti nukkuu pitkällä aikavälillä saman verran. Univelan vähentäminen on siis rationaalista. Se ei ole kuitenkaan helppoa.

Projekti alkaa aina epäonnistumisella

Olen pitänyt kirjaa nukkuma-ajastani noin neljä kuukautta. Alkuperäinen tavoite oli univelan vähentäminen. Olin huomannut, että olen suhteellisen väsynyt päiväsaikaan ja päätin, että väsymykselle pitää tehdä jotain. Päätin aloittaa sillä, että kirjaan nukkuma-aikani. Ilman täsmällistä kirjaamista ei voi ikinä varmasti tietää kuinka paljon on oikeasti nukkunut.

Valitsin tavoitteeksi tasan kahdeksan tuntia unta päivässä. Tarkkaa tietoa päivittäisestä unentarpeesta minulla ei tietenkään ollut, mutta joku luku piti ottaa tavoitteeksi ja kahdeksan tuntia on hyvä lähtökohta. Tavoiteaikaa pystyy tietenkin muuttamaan tarvittaessa.

Kuten kuvasta nähdään, en ihan pysynyt tavoitteessani. Punainen viiva kuvaa nukkuman-ajan kehitystä suhteessa tähän kahdeksan tunnin tavoitteeseen.

Ensimmäisen kuukauden jälkeen aloin olla päivisin erittäin väsynyt. Aamulla oli vaikea herätä ja iltapäivisin oli vaikea pysyä hereillä. Missään vaiheessa päivää olo ei tuntunut virkeältä. Päätin tässä yhteydessä käydä terveystarkastuksessakin varmistuakseni, että esimerkiksi hemoglobiini ei ole erityisen alhainen tai jotain muuta, joka voisi aiheuttaa ylimääräistä väsymystä.

Nyt kun katsoo kuvaajaa, niin syy tähän väsymykseen näyttää tietenkin ilmiselvältä: en nukkunut tarpeeksi. Mutta tämä tietysti olettaa, että valitsemani tavoiteaika on oikea tai ainakin lähellä oikeaa.

Itsekokeilua eli self-eksperimentaatiota

Itse asiassa voikin olla hyödyllistä kääntää näkökulma toisinpäin. Ehkä minun pitäisi ajatella pikemminkin, että nämä toteutuneet nukkuma-aikani ovatkin olleet pienimuotoisia kokeellisia testejä, jolla olen tarkentanut käsitystäni unentarpeestani. On toisin sanoen selvää, että en nukkunut 22.4.-25.5. välisenä aikana riittävästi. Päiväsaikainen väsymys lisääntyi kestämättömästi.

Pystyn siis tämän datan perusteella haarukoimaan todellisen unentarpeeni aika tarkasti. Voin itse asiassa tehdä vielä pidemmälle menevän hypoteesin. Nimittäin näyttää siltä, että nukkumisen pidemmän ajan keskiarvo tasaantuu tiettyyn määrään. Voi olla siis, että pidemmän ajan keskiarvo tulee olemaan miltei väistämättä vähintään X määrä tunteja ja minuutteja. Minun tapauksessani tuo näyttää olevan jotakuinkin 7:55-8:00 tuntia.

Hypoteesini siis on, että vaikka haluaisin nukkua seitsemän tuntia yössä, niin unentarpeen kumuloituminen lopulta tasoittaa tämän siihen kahdeksaan tuntiin. En edes pystyisi nukkumaan keskimäärin seitsemän tuntia yössä vaikka haluaisin.

Univelka ei ole kompromissi

Tämän hypoteesin pohtiminen on tärkeää, koska olen ajatellut, että suuren univelan kanssa eläminen on jonkinlainen kompromissi päiväsaikaisen pirteyden ja nukkumiseen käytetyn ajan välillä. Eli että nukkumalla keskimäärin vähemmän olen ehkä väsyneempi päivisin, mutta minulla olisi enemmän aikaa valveilla. Mutta jos hypoteesini pitää paikkansa, niin suuren univelan kanssa eläminen on yksiselitteisesti huonompi vaihtoehto. Nukkumiseen käytetyn ajan keskiarvo tulisi olemaan siis pitemmän päälle sama, mutta lisäksi olisin päivisin väsynyt.

Ajatellaan esimerkiksi kahta identtistä ihmistä, Sami ja Lauri. Molemmilla on lähtötilanteessa saman verran univelkaa: tunneissa mitattuna vaikkapa 30 tuntia. Tämä tekee sekä Samin että Laurin kohtuullisen väsyneeksi päiväsaikaan. Sami päättää nukkua univelkaansa pois ja hänellä on 20 päivän jälkeen univelkaa enää 10 tuntia. Lauri päättää työskennellä harrasteprojektinsa kanssa entistä aktiivisemmin ja nukkuu siksi entistä vähemmän. Hän päättää, että seitsemän tuntia unta on riittävästi ja hänellä on siis 20 päivän jälkeen univelkaa 50 tuntia.

Tämän ajanjakson jälkeen Laurilla on ollut 40 tuntia enemmän valveaikaa. Mutta jos hypoteesini pitää paikkansa, niin esimerkiksi seuraavan vuoden aikana molemmat nukkuvat suunnilleen saman verran, n. 3000 tuntia. (Tarkkaan ottaen molemmat nukkuvat vähintään tuon verran.) Jos Sami ei päästä univelkaansa kasvamaan, niin hän tuntee itsensä pääosin pirteäksi ja vireäksi päiväsaikaan. Lauri taas tuntee olonsa jatkuvasti väsyneeksi. Tässä skenaariossa tuo alkuperäinen 40 tunnin säästö tuntuu aika lailla merkityksettömältä.

Tähän joku voisi sanoa vastaan, että on nukkunut viimeiset kymmenen vuotta kuusi tuntia yössä eikä se ole tuottanut mitään ongelmia. Jos on tosiaan nukkunut kuusi tuntia yössä viimeiset kymmenen vuotta, eikä tunne oloansa väsyneeksi päiväsaikaan, niin silloin päivittäinen unentarve on nimenomaan kuusi tuntia. Unentarpeemme on yksilöllinen. Jotkut selviävät vähemmällä unella.

Väsymykselle ei ole hyvää syytä

Tuntuu jotenkin kehämäiseltä päätellä, että pitää nukkua sen verran, että ei tunne oloaan väsyneeksi. Mutta se on itse asiassa päivittäisen unentarpeen määritelmä. Univelka kertyy päivän aikana. Valveillaolon aikana unentarve kertyy ja illalla univelkaa on riittävästi, että saamme unta. (Pirteyteen ja väsymykseen vaikuttaa tietysti myös sirkadiaaninen rytmi, mutta univelka on se, mikä meidät lopulta ajaa yöuneen.)

Mutta koko ajatusleikin pointti onkin siinä, että jos hypoteesini pitää paikkansa, niin päiväsaikaiselle väsymykselle ei ole mitään hyvää syytä. Herää tosin ehkä epäilys, että nukkumalla univelan pois nukkuisi lopulta "liian paljon". Mutta jos nukkuisi univelkansa täysin pois, niin päivittäinen unentarve tasaantuisi siinäkin tapauksessa samaan määrään! Eli ero olisi lopulta vain univelan määrässä ja siten päiväsaikaisessa vireydessä.

Minulla olisi nyt omalta osaltani keinot tämän hypoteesin testaamiseen. Näiden neljän kuukauden aikana olen pystynyt haarukoimaan aika tarkasti unimäärän, joka pitää vireystasoni jotakuinkin samana. Jos rupeaisin nyt nukkumaan esimerkiksi keskimäärin seitsemän tuntia yössä, niin hypoteesini mukaan en pystyisi pitämään tätä keskiarvoa kuukausia eteenpäin. Itse asiassa luulen (ja lukemani perusteella osittain tiedän), että väsymys kasvaisi aika pian aivan sietämättömäksi. Jos pystyisin pitäytymään seitsemässä tunnissa, niin alkaisin todennäköisesti nukkumaan mikrounia päivisin ilman että edes huomaisin niitä. Päiväsaikaan nukahtelisin istuessani tai maatessani.

Tavallaanhan nämä mikrounet ja nopeat nokoset voisivat olla tehokas tapa nukkua. Ehkä ne lopulta vähentäisivät keskimääräistä unessa vietettyä aikaa sillä, että päivän aikana nukutut unet tiivistyisivät hieman. Mutta ongelma olisi se, että niihin liittyisi väistämättä se jatkuva päiväsaikainen väsymys ja sitä en itselleni halua.

Nuku enemmän

Koska en halua lähteä tuolle tielle —en halua olla väsynyt— niin väistämätön johtopäätös on se, että minun kannattaa nukkua univelka miltei kokonaan pois. Ihan kokonaan sitä ei kannata nukkua pois, koska silloin voi olla vaikea saada unta iltaisin.

Sivumennen sanoen univelan nukkuminen kokonaan olisi oikeasti paras vaihtoehto. Mutta siitä seuraisi hyvin todennäköisesti se, että oma unirytmi ei olisi tasan 24 tuntia. Pitäisi siis varautua mahdollisuuteen, että menee nukkumaan minä tahansa aikana vuorokaudesta.

Koska siis joudun kuitenkin sopeutumaan nykymaailman vaatimuksiin, niin olisi parempi, että sitä univelkaa on jonkin verran. Mutta se ei ole nyt olennaista. Univelkaa minulla on joka tapauksessa enemmän kuin olisi tarpeen. Mitenkään suoraan univelan määrää ei pysty mittaamaan, mutta olennaista onkin omat päiväsaikaiset tuntemukset. Tiedän, että olen vieläkin liian väsynyt päivisin.

Miksi en sitten vain nuku univelkaa pois? Näin kirjoitettuna asian pohdiskelu vaikuttaakin aika hölmöltä. Ratkaisuhan on suorastaan triviaali. Sen kuin menee aikaisemmin nukkumaan.

Valitettavasti minulla ei ole ihan noin suoraa pääsyä itseni kontrolloimiseen. Jos nyt kuvittelen päättäväni —*naks vaan*—, että menen seuraavan muutaman viikon aikana nukkuman heti kuin se on mahdollista (ja heti kun huomaan olevani tarpeeksi väsynyt nukahtaakseni), niin se olisi itseni huijaamista. Tällaisten päätösten tekeminen on paljon kokonaisvaltaisempi ja hitaampi prosessi. Minun pitää saada niin sanoakseni omat oikeat preferenssini linjaan tämän kanssa.

Tämä kirjoitus on yksi askel siihen suuntaan. Toivottavasti.

Ensimmäinen

Jos aiot kirjoittaa jostain asiasta tai ideasta, niin älä tarkista, onko asiasta kirjoitettu jo aiemmin. Se on nimittäin hyvin todennäköistä. Lisäksi asiasta on usein kirjoitettu paremmin ja selvemmin kuin voisit itse koskaan kirjoittaa. Tämän huomaaminen vie motivaation kirjoittamiseen ja kirjoitus jää kirjoittamatta. Kaiken lisäksi tähän tarkistamiseen menee tolkuttomasti aikaa ja siitä tulee vain paha mieli. Viisainta siis vain kirjoittaa ikään kuin olisi ensimmäinen ihminen, joka idean on saanut päähänsä.

Tämä siis pätee vain, jos tavoitteena on nimenomaan kirjoittaa. Muitakin tavoitteita voi tietenkin olla.

Kuinka tuhotaan luovuus muutamassa sekunnissa

TV oli auki ja sieltä tuli dokumentti. En tiedä mistä dokumentti kertoi [1], mutta jäin katsomaan kohtausta, jossa koululuokka oli opettelemassa nokkahuilun soittamista. Opettaja käskee jotain oppilasta soittamaan tietyn melodian. Koko luokka kiinnittää huomionsa tähän oppilaaseen. Oppilaasta näkee heti, että häntä pelottaa tilanne. Oppilas yrittää soittaa, mutta saa huilustaan ulos vain pihauksen. Opettaja pyörittää päätään ja sanoo kovaan ääneen "Ei, ei, ei!" (En ole varma nauraako muu luokka, mutta se on hyvin todennäköistä.)

Opettaja ei olisi voinut pahemmin epäonnistua tehtävässään. Tämä oppilas ei varmasti halua enää soittaa nokkahuilua tai ylipäätään mitään soitinta. Ja jos motivaatio ei kuollut lopullisesti tällä kertaa, niin ainakin se hakattiin henkihieveriin. Samanlainen nöyryytys tulee kohtaamaan tietysti muitakin oppilaita. Nöyryytykseltä välttyvät vain ne, jotka osaavat homman jo valmiiksi.

Opettaja asetti oppilaan kaikkein tukalimpaan mahdolliseen tilanteeseen eli esiintymään muille ihmisille. Esiintymispelko on universaalia. Miltei jokainen pelkää esiintymistä ja suurin osa ei pääse siitä eroon vuosienkaan harjoittelun jälkeen. Tästä pelosta voi kai päästä yli, mutta useimmilla se ei koskaan täysin katoa. Täysin kokemattoman lapsen asettaminen tällaiseen tilanteeseen on jo sinänsä täysin perustelematonta ja julmaa. Mutta ei siinä vielä kaikki.

Opettaja tämän jälkeen vielä nolaa oppilaan kaikkien muiden oppilaiden silmissä. Ei siis riitä, että opettaja asettaa oppilaan miltei mahdottoman tilanteen eteen, mutta lisäksi nöyryyttää oppilaan tämän "epäonnistuessa". Nöyryytys tapahtuu vieläpä oppilaan ehkä tärkeimmässä sosiaalisessa kontekstissa. Nöyryytys on siis miltei täydellinen.

Tarina voisi olla minunkin lapsuudestani. Ja itse asiassa onkin, ainakin osittain. Siellä sitä seistiin musiikintunnilla antamassa laulukoetta. Kauhusta jäykkänä, toiveena vain päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Ja vannottaa mielessään, sekä tietoisesti että alitajunnassa, että ei koskaan, ei ikinä, aseta itseään tähän tilanteeseen. Ainakaan vapaaehtoisesti.

Näiden kokemuksien myötä lapsi oppii vähitellen, miten näiltä nöyryyttäviltä tilanteilta vältytään. Tehokkain keino on tietenkin olla tekemättä mitään. Olla asettamatta itseään ja varsinkaan tuotoksiaan arvosteltavaksi. Jos tämä ei onnistu, niin seuraava tehokas keino on heittää homma vitsiksi. Joskus tällaista pelleilyä pidetään kai jotenkin rohkeana. Että kehtaa pelleillä. Mutta ei se ole rohkeaa. Se on vain tapa suojella itseään pahemmalta pelolta. Nimittäin esiintymisen ja arvostelemisen pelolta.

Kai se on jo jonkinlainen klisee, että koulu tuhoaa luovuuden. Mutta kun näihin esimerkkeihin törmää ja muistelee hieman omaa lapsuuttaan, niin ei pääse mihinkään siitä, että koulu voi tosiaan tuhota luovuuden. Eikä pelkästään voi vaan myös tuhoaa. Oli se sitten klisee tai ei.

[1] Tiedä vaikka se olisi ollut dokumentti opettajien vääristä metodeista.

Varoitusjärjestelmää rakentamassa

Olen mielestäni jo pitkään ymmärtänyt, mitä tarkoitetaan idealla, että kaikki monimutkaisempi ajattelu tapahtuu kirjoittamalla. Tai ajattelu ylipäätään.

Tietoisuudessa kyllä pyörii jatkuvasti ajatuksia, mutta niitä on vaikea viedä eteenpäin puhtaalla ajatustoiminnalla. Ajatukset pitää kirjoittaa auki, että niitä voi paremmin ymmärtää. Tai että niitä voi ylipäätään ymmärtää. Pään sisällä voi lähteä rönsyilemään väärään suuntaan tai voi jäädä jumiin johonkin ajatukseen. Kirjoittamalla pystyy ajattelemaan.

Mutta kaiken tämän ymmärtäminen on vielä askeleen päästä varsinaisesta tavoitteesta. Siitä, että tosiaan kirjoittaa. Tämäkin idea (kirjoittamisen välttämättömästä tarpeellisuudesta ajattelun välineenä) voi huomaamatta jäädä vain "pää-maahan". Pään sisällä totean, että idea on hyvä, mutta varsinainen toteutus jää tekemättä.

Mikä on tietysti vastoin koko alkuperäistä ajatusta.

Tällainen idea ei siis ole vain tekstiin kääritty konsepti, jonka voi lukemalla sisäistää. Pakettiin kuuluu itse idean lisäksi osuus, joka pitää suorittaa "pään ulkopuolella". Sitä ei ole vain kirjoitettu mihinkään eksplisiittisesti. Missään ei ole varoitusta, että ohjeen noudattamatta jättäminen "tosi-maassa" tekee itse ohjeen täysin merkityksettömäksi.

Ja tuntuisihan sellaiset eksplisiittiset ohjeet hieman omituisilta. Ideaa esittelevässä kirjoituksessa olisi kappaleiden keskellä ikään kuin ulkopuolinen ääni sanomassa jotain tyyliin:

[Jos tämä kuulostaa hyvältä idealta, niin muistathan, että SINUN pitää oikeasti ottaa editori käteen ja ruveta KONKREETTISESTI kirjoittamaan.]

Tämä kuulostaisi hölmöltä, koska välihuomautus olisi vain toinen tapa sanoa sama asia. Siellähän se ajatus lukisi jo itse tekstissä.

Varoitusjärjestelmä pitää siksi kai rakentaa vastaanottopäähän. Varoitusjärjestelmä, joka heiluttaa punaista lippua, jos käytännön toteutukseen tarkoitettu ajatus ei päädykään koskaan sinne käytännön puolelle. "Toteutus puuttuu!" se huutaa aina välillä.

Joillakin tällainen järjestelmä on kai käytössä luonnostaankin. Heidän päässään ei ole vaaraa, että ideat ja ajatukset jäävät jumiin tällaiseen omituiseen ansaan. He vain tekevät.

Mutta minä en ole yksi heistä. Minä tarvitsen tällaisen varoitusjärjestelmän. Sitä yritän tässä itselleni rakentaa. Pään sisään.

Etsimisen mielentila

Olen käyttänyt delicious -kirjanmerkkipalvelua nyt noin viisi vuotta. Kirjanmerkkejä on kertynyt vajaa 1400 kappaletta. Ajatuksena on kai ollut, että laitan sinne talteen joko jo lukemiani sivuja tai sellaisia, jotka aion lukea myöhemmin. Mutta vähän aikaa sitten tajusin, että en juuri koskaan käy niitä sinne tallettamiani linkkejä uudestaan läpi. Laitan linkit talteen vain siksi, että voisin unohtaa ne.

Luen kuitenkin jatkuvasti kaikkea netistä. Seuraan tiettyjä nettijulkaisuja ja joitain keskustelupalstoja. Seuraan jopa Facebookin etusivua ja käyn joskus Twitterissäkin. Joskus etsin jotain tiettyä asiaa hakukoneilla ja joskus harhailen pitkin epämääräisiä linkkiketjuja muuten vaan. Eli olen karkeasti ottaen niin kuin suurin osa netin käyttäjistä.

Mutta tässä kaikessa on omituinen ristiriita. Kaikki tämä uusi, uusi ja uusi on pääosin epärelevanttia omien tavoitteideni kannalta. Kaikki se uusi on suurelta osin sinänsä mielenkiinnotonta ja usein yllätyksetöntäkin. Se vain tuntuu uudelta. Uuden lukeminen ei useimmiten aiheuta mitään suurta elämystä, pikemminkin päinvastoin, mutta se ei tunnu vähentävän halua saada vain lisää sitä uutta.

Jos tuon informaatiovirran laatua vertaa omaan kirjanmerkkikokoelmaani, niin ero on tietenkin valtava. Kirjanmerkit ovat minun itseni suodattama kokoelma kaikkein mielenkiintoisinta ja laadukkainta sisältöä, johon olen netissä törmännyt. (Seassa on tietysti kaikkea muutakin, mutta se ei ole varsinaisesti ongelma.) Se on taatusti jo valmiiksi suodatettu niin lähelle omia preferenssejä kuin on mahdollista.

Toki siellä on turhiakin linkkejä. Siellä on vanhentuneita linkkejä, vanhentuneita ajatuksia. Siellä on sivuja, joita minun ei tarvitse lukea uudelleen tai joita en vain halua lukea. Mutta pääosin siellä on minua kiinnostaneita artikkeleita, jotka ovat minun mielestä relevantteja ja hyvin kirjoitettuja.

Miksi siis en keskittyisi etsimään tietoa kirjanmerkkikokoelmastani? Sen sijaan, että lataisin aina vain uudelleen jotain kommenttisivua tai-mitä-lie, johon tuleva uusi kommentti ei kuitenkaan minua mitenkään kosketa. Miksi en perehtyisi vanhaan, kerran jo koettuun, tietoon, joka on laadultaan varmasti paljon parempaa kuin mihin todennäköisesti törmäisin uutta tietoa ahmiessa?

Siksi kai, että kaipaan sitä mielentilaa, että olen löytämässä jotain, että olen törmäämässä johonkin uuteen ja mielenkiintoiseen. Eli syynä ei ole se, että sen kaiken uuden seuraaminen johtaisi johonkin mielenkiintoiseen ja tärkeään. Vaan syynä on se, että tämä uuden etsiminen itsessään on koukuttavaa. Yritän päästä etsimisen mielentilaan.

Otankin siis projektiksi käydä läpi luo tallettamani kirjanmerkit. Ilman mitään erityistä tarkoitusta. Luen sieltä artikkeleita, jotka vielä tuntuvat merkityksellisiltä. Etsin jotain vanhaa.

(Toki tässäkin on taustalla se, että toivon löytäväni jotain uutta kaiken tuon vanhan seasta. Mutta olennaista onkin vain tämä havainto, että pelkkä ajatus siitä, että kävisin läpi vanhaa ja olennaista, tuntuu jotenkin epämiellyttävältä. Näin ei pitäisi nähdäkseni olla, vaan aivoni preferoivat uutta ihan syyttä suotta.)

These boots are made for thinking

Kirjoittaminen on parhaimmillaan prosessi, jolla voidaan päästä paikkaan, johon ei ole mitään muuta pääsyä.

Nukkuminen kannattaa aina

Oma matkani kohti terveellisempiä yöunia alkoi viime keväänä, kun tajusin, että olen jatkuvasti aivan liian väsynyt. Jälkikäteen tällainen havainto kuulostaa jotenkin hassulta. Ikäänkuin se ei olisi itsestäänselvää, että väsyttää liikaa. Mutta siinä elämäntilanteessa väsymys tuntui olevan luonnollinen osa elämää. Lapset nukkuivat välillä epäsäännöllisesti ja poika heräsi joka tapauksessa aikaisin aamulla. Ja itse tuli valvottua usein sen verran pitkään, että unet jäivät usein vain 6-7 tuntiin.

Toisaalta aika harva tuntuu edes tietävän miten univelka toimii. En minäkään silloin tiennyt. Kuvittelemme, että on ihan normaalia tuntea väsymystä päiväsaikaan. Kuvittelemme, että lounaan jälkeinen "kooma" johtuu siitä, että lounas oli raskas. Eikä sekään tunnu oudolta, että aamulla pitää juoda pari kuppia kahvia, että herää kunnolla.

Silloin keväällä tuli sitten mieleen, että otan asiasta paremmin selvää. Törmäsin ensin tähän William Dementin luentoon. Esitys on sisällöltään pätevä, mutta rakenne ei ole kovin hyvä. Dement on pitkän linjan unitutkija ja on ollut ensimmäisiä, jotka ovat tehneet unen ja nukkumisen tutkimisesta tiedettä. Sittemmin luin myös Dementin kirjan The Promise of Sleep, joka on paremmin jäsennelty ja vähän tarkempi esitys aiheesta. Tuon videoluennon katsomalla saa kyllä jo tarpeeksi hyvän yleiskuvan terveellisestä unesta.

Univelka

Ensiksi pitää ymmärtää miten univelka toimii. Sitä on onneksi tutkittu aika perusteellisesti, eikä meidän tarvitse arvailla. Meillä kaikilla on oma yksilöllinen unentarve, joka tyypillisesti on n. kahdeksan tuntia päivässä. Jos päivittäinen unentarpeemme on esimerkiksi se kahdeksan tuntia ja nukumme päivän aikana enemmän, niin univelka pienenee. Ja kun nukumme vähemmän, univelka lisääntyy. Univelka on kumulatiivista, eli se kerääntyy pitkällä aikavälillä. Jos nukumme kolmena yönä tunnin vähemmän kuin päivittäinen unentarpeemme sanelee, niin univelkaa kertyy kolme tuntia lisää. Univelka ei myöskään nollaudu tai katoa. Se lähtee pois vain nukkumalla.

Univelan määrä vaikuttaa suoraan siihen, kuinka väsyneeltä tunnemme itsemme. Mitä enemmän univelkaa, sitä väsyneempiä olemme. Se ei ole ainoa, joka vaikuttaa väsymyksen määrään, mutta se vaikuttaa aina jollain tavalla. Joskus sen vaikutus peittyy sisäisten tai ulkoisten piristeiden takia (sisäisistä esimerkkinä esim. innostus, jännitys ja ulkoisista nälkä tai vaikka kahvin vaikutus). Tunnemme univelan vaikutuksen erityisesti tilanteissa, joissa tämä stimulaatio (siis piristys) katoaa. Dramaattinen esimerkki tästä on autolla ajaminen, joka on moottoritiellä ajaessa niin helppoa ja tylsää, että väsymyksen tunne ottaa helposti vallan.

Univelkaa on aina jonkin verran. Ja itse asiassa se tarkkaan ottaen kertyy nimenomaan valveilla. Henkilö, joka herää aamulla täysin univelattomana, kerryttää päivän aikana univelkaa sen verran, että nukahtaa taas illalla. Univelan nukkuminen kokonaan pois ei ole välttämättä järkevää. Tästä nimittäin seuraa se, että voi olla iltaisin vaikea saada unta. (Tosin se ei ole läheskään ainoa nukahtamisvaikeuksien syy.) Mutta jos univelka kasvaa jatkuvasti, niin siitä seuraa väistämättä ylenmääräinen päiväsaikainen väsymyksen tunne.

Univelan olemassaolo ja ominaisuudet on todettu kokeellisesti ns. unilaboratorioissa. Yksillöllistä vaihtelua löytyy esim. vuorokausittaisesta unentarpeesta, mutta mekanismi toimii kaikilla samoin. Koejärjestelyjen vaikeuden vuoksi ei ole saatu täyttä varmuutta, miten univelka toimii kuukausien ja vuosien mittakaavassa, mutta muutamien viikkojen ajanjaksolla se toimii täysin ennustettavasti.

Sirkadiaaninen rytmi

Tämän lisäksi väsymystämme säätelee säännöllinen päivärytmi, ns. sirkadiaaninen rytmi. Vireystasomme alkaa nopeasti nousemaan herättyämme ja tekee piikin tyypillisesti n. 10-11 aikaan aamupäivällä. Tämän jälkeen vireys laskee ja tekee pienen kuopan iltapäivän kohdalla. Iltaa kohti vireystaso taas kasvaa, kunnes taas romahtaa illalla ja nukahdamme yöunille.

Tässäkin on yksilöllistä vaihtelua. Joillakin tämä biologinen kello on säädetty niin, että pirteys alkaa puskemaan päälle aikaisin aamulla ja vastaavasti illalla väsymys tulee aikaisin. Joillakin taas tämä rytmi on siirtynyt muutaman pykälän myöhäisemmäksi. Tämän takia jotkut ovat luonnostaan aamuvirkkuja ja toiset taas pitävät enemmän yövalvomisesta. On jokseenkin tärkeää, että oma päivärytmi vastaa tarpeeksi hyvin omaa biologista päivärytmiä. Silloin rytmin vireyspiikit eivät mene hukkaan. Näiden sovittaminen voi olla käytännön syistä vaikeaa tai jopa mahdotonta. (Erityisesti pienten lasten vanhemmille.)

Väsymyksen määrään vaikuttaa siis kolme osasta: univelan määrä, sisäiset ja ulkoiset piristeet ja biologinen päivärytmi. Näistä saadaan esimerkiksi helposti selitys lounaan jälkeiselle väsymykselle. Ensinnäkin meillä saattaa valmiiksi olla paljon univelkaa. Toiseksi syöminen poistaa ulkoisen ärsykkeen eli nälän ja voi poistaa sisäinen piristeen, koska rentoudumme syömisen jälkeen. Lopuksi pirteytemme lopsahtaa nimenomaan puolenpäivän jälkeen päivärytmin takia. Nämä kolme ovat siis pääasiallisia syypäitä lounaan jälkeiseen väsymykseen. (Ruoan koostumuksen vaikutusta iltapäiväväsymykseen on itse asiassa tutkittu ja sillä ei ole havaittu olevan juuri mitään merkitystä.)

Motivaatio univelan vähentämiseen

Mitä merkitystä tällä kaikella sitten on? Jos halua tehdä kompromissin yleisen väsymyksen ja valveillaoloajan suhteen, niin se on tietysti jokaisen oma valinta. Mutta tämän kirjoituksen tarkoitus on tehdä selväksi, että se on nimenomaan oma valinta. Päiväsaikainen väsymys johtuu pääasiallisesti univelan määrästä (plus muut vaikuttavat tekijät). Siitä pääsee eroon, kun nukkuu univelan pois. Monilla univelka on useita kymmeniä tunteja ja sen maksaminen takaisin voi viedä viikkoja.

Mutta kun univelka on vähennetty siedettävän pieneksi, niin normaali olotila päiväsaikaan on pirteä ja energinen. Suorituskyky paranee. Mieliala kohoaa. Emme tunne niin helposti ärsytystä, vihaa tai aggressioita. Pystymme keskittymään paremmin. Univelan vähentäminen on suurimmalle osalle helpoin ja merkittävin tapa parantaa henkistä (ts. kognitiivista) ja fyysistä suorituskykyä.

Joku Stanfordin opiskelija kommentoi oloaan, kun oli nukkunut tutkimuksen yhteydessä univelkansa pois:

... I am never drowsy in my biology section—it's a miracle. I am full of energy, I think better, and I am less cranky. I want to do things and I am amazingly wide awake, even when studying or just sitting quietly in my room.

Suurenkin univelan kanssa pystyy kyllä elämään. Herääminen aamulla voi olla vaikeaa, mutta sirkadiaaninen rytmi pitää huolen siitä, että pirteystaso nousee riittävästi. Suorituskyky voi pysyä ison osan päivästä kohtuullisena oloa piristävien sisäisten ja ulkoisten tekijöiden avulla. Ja se on aika varmaa, että illalla saa nopeasti unta.

Ja monet tokaisevatkin lyhyiden yöunien jälkeen tai jatkuvasta väsymyksestä ylipäätään, että "kuolema kuittaa univelat". Tottahan se on. Kuolema tosiaan kuittaa univelat. Mutta univelan kuittaaminen ennen kuolemaa kannattaa, koska se tekee olomme päiväsaikaan paremmaksi. Ei väsytä koko ajan. On pirteä, energinen ja positiivinen olo. Itse ajattelen nykyään pikemminkin niin, että ison univelan kanssa eläminen ei ole täyttä elämää.

Mutta asiassa saattaa piillä vielä tärkeämpikin pointti. Nimittäin suuren univelan kanssa voi käydä niin, että nukkuu käytännössä kuitenkin saman määrän, mutta on lisäksi jatkuvasti väsynyt! Eli kerryttää itselleen ensin miltei sietämättömän määrän univelkaa ja elää sitten sen kanssa, mutta nukkuu keskimäärin saman verran kuin nukkuisi ilman univelkaa. Ei siis edes tee mitään kompromissia. (Mutta tästä ei ole täyttä varmuutta, koska vielä ei tosiaan tiedetä miten univelan kanssa käy pitemmällä aikavälillä.)

Univelan vähentäminen

Miten univelkaa sitten kannattaisi vähentää? Teknisesti asiassa ei ole sinänsä epäselvää. Nuku enemmän kuin unentarpeesi, niin univelkasi väistämättä vähenee.

Valitettavasti asia ei ole ihan niin yksinkertainen.

Ensinnäkin voi olla itsestä riippumattomia asioita, jotka vain estävät säännöllisten, pitkien yöunien saamisen. Yleisin syy tähän on varmaan pienet lapset. Ne tapaavat nukkua levottomasti ja eivät välttämättä herää siihen aikaan kuin itse toivoisi. Pienikin sairastelu sekoittaa lasten, ja samalla vanhempien, unirytmin kokonaan. Tähän ei voi paljon itse vaikuttaa. Mutta jos aikaa iltaisin jää, niin sitä omaa aikaa voi yrittää vähentää. Niin on pakko tehdä, jos haluaa olla pirteämpi päivällä.

Mutta monet lapsettomatkin kärsivät suuresta univelasta. Tyypillinen kuvio on kai se, että aamulla pitää herätä tiettyyn aikaan, mutta illalla tulee syystä tai toisesta valvottua liian pitkään. Illalla ajattelee, että "kyllähän minä nyt tämän illan voin valvoa" ja aamulla ajattelee, että "miksi en mennyt aikaisin nukkumaan?" Tämä toistuu illasta toiseen ja lopulta univelkaa on kertynyt niin paljon, ettei se mene pois nukkumalla viikonloppuna pitkään.

Tähän ongelmaan ei ole tietenkään mitään suoraa ratkaisua. Unen määrästä pitää ensinnäkin pitää kirjaa. Pelkästään ajattelemalla, että rupeaa nukkumaan enemmän ei välttämättä rupea käytännössä nukkumaan enemmän. Kun pitää kirjaa, niin näkee miten tavoitteessa pysytään. Lisäksi pitänee motivoida itseänsä ajattelemalla niitä positiivisia vaikutuksia, jotka univelan poistamisesta seuraa. Ihan konkreettisesti yrittää visualisoida sitä tulevaisuuden minää, joka on univelaton ja sen seurauksena pirteä ja energinen.

Jos saa itsensä nukkumaan pitempiä yöunia, niin kannattaa huomata, että siitä ei välittömästi seuraa jatkuva pirteä olo. Se ottaa aikansa. Varsinkin jos sitä univelkaa on valmiiksi paljon. Lisäksi olo aamulla ei välttämättä ole pirteä. Monet sanovatkin joskus nukkuneensa liikaa ja ovat siksi tokkuraisia. Varsinkin yksittäistapauksina (mutta myös pidempänä projektina) pitkät unet voivat tosiaan aiheuttaa ylimääräistä uneliaisuuden tunnetta aamulla. Mutta se ei tarkoita, että univelka ei vähenisi. Univelka vähenee, jos nukkuu pitkään ja sen seurauksena päiväsaikainen pirteys lisääntyy.

Lopulta voi olla vaikea selvittää, mikä on oma päivittäinen unentarve. Paras oletus on n. kahdeksan tuntia (ja vähän päälle), mutta tämä vaihtelee yksilöittäin. Unentarpeen määrä selviää helpoiten sillä, että ottaa vaikka kaksi viikkoa projektiksi, jonka aikana nukkuu joka aamu niin pitkään kuin pystyy. Kun univaje vähenee lähes olemattomiin, niin unen määrä öisin tasaantuu päivittäisen unentarpeen vaatimalle tasolle. Saat siis selville unentarpeesi ja samalla nukut univelkasi pois.

Jos tällaiseen projektiin ei ole mahdollisuutta, niin kannattaa ensinnäkin tähdätä keskimäärin reilusti yli kahdeksaan tuntiin yössä ja kannattaa tarkkailla omia väsymyksen tunteita. Jos joku päivä huomaa, että ei tunnekaan oloaan väsyneeksi iltapäivällä, niin tietää, että univelka on vähentynyt siedettäviin määriin.

Hyvää yötä.

Pää-maa ja tosi-maa

Less Wrongissa julkaistu artikkeli It's all in your head-land osui minuun. Ja osui syvälle. Osuman todellisesta vaikutuksesta en vielä tiedä, koska olen huomannut, että välittömästi lukemisen jälkeen syntynyt vaikutelma ei ole kovin luotettava. Syy siihen juontaa itse asiassa samoihin asioihin mistä itse artikkeli puhuu: head-land elää jo tulevaisuudessa, eikä siis ole kovin luotettava ennustustensa suhteen.

Todellinen mittari tämän artikkelin ideoille onkin se, että tuottaako se minussa sivuvaikutuksena niitä vierailuja real-landiin.

Eksoottinen rokkibändini

Tämä Rodolfo Llinásin haastattelu on minulle kuin eksoottisen rokkibändin fanittaminen: sitä kuunnellessa tekee mieli toitottaa asiasta koko maailmalle, mutta hetken kuluttua taas tajuaa, että ei sitä kukaan kuitenkaan ymmärtäisi. ("Kukaan" on tässä tietysti kärjistystä. Mutta kuitenkin.)

Paikkansa kullakin

Johanna Tukiaisen ja kumppaneiden jokseenkin paradoksaalinen rooli julkisuudessa on toimia henkilöinä, joiden "ei pitäisi olla julkkiksia". Tehtävänsä sekin.

Tätä ei tuottanut allekirjoittaja

Älä sano "allekirjoittanut", jos tarkoituksesi oli sanoa "minä".

Estot kirjoittamisessa

Kirjoittamisen vaikeus on tunnistaa ne estot, joiden noudattaminen parantaa tekstin laatua, ja erottaa niistä estoista, jotka estävät ajatuksien syntymistä.

Haircut

Muistan kuinka blogimaailmassa puhuttiin aikoinaan "haircut-bloggaamisesta". Tämä kirjoitustyyli on löytänyt kotinsa Facebookissa. (Kuten varmaan myös Twitterissä ja muissa vastaavissa sovelluksissa. En ole näitä muita käyttänyt, joten en ole varma.)

Asiassa ei tietysti ole mitään väärää sinänsä. Selvästi haircut-bloggaamiselle on kysyntää ja kysyntään on vastattu.

Voidaan kai sanoa, että sosiaalisten suhteiden ylläpito on haircut-bloggaamista.

Tiivistys

Ennenkin kai arvostettiin kykyä tiivistää monimutkainenkin asia muutamaan sanaan. Nykyään se on vaatimus, koska kukaan ei jaksa lukea yhtä asiaa kolmea lausetta enempää.

Unintended consequences

Nainen asentaa miehen kännykkään vakoiluohjelman ja eroaa pian miehestä, kun huomaa, että kukaan toinen nainen ei ole kiinnostunut miehestä.

Tekeminen on tärkeää

Ajattelen liikaa ja teen liian vähän. Vain tekemisen kautta voi ohjautua jonnekin suuntaan. Ajattelemalla junnaa vain paikoillaan. (Erotan tässä nyt kirjoitus-ajattelun ja ajattelu-ajattelun. Jälkimmäinen on sitä junnaamista. Ensimmäisestä en ole varma.)

Tekemällä katoaa touhuun liittyvä romantisointi ja harhakuvat. Paljastuu todellisuuden oikea luonne. Se ei ikinä vastaa täysin harhakuvaa. Ei sen pidäkään, koska vain todellisuus ratkaisee. Vain todellisuus on tärkeää.

Ajattelussa eli harhakuvissa [1] pitäytyminen on jollain tapaa lohdullista ja turvallista. Pitää vain muistuttaa itselleen, että turvallisuuden tunne on väärä tavoite.

[1] Tämä on muuten yleinen retorinen keino tietyssä kirjoittajapiirissä. Otetaan käsite ja laitetaan sen perään ilman eri selittelyjä ristiriitainen näkemys suoralla "eli xxx" -ilmaisulla.