Improvisointia

Keith Johnstonen Impro, josta Parempi Maailmakin on joskus kirjoittanut, on myös minun lempikirjojani.

Sen voi ottaa ikäänkuin akateemisena tekstinä ihmisten välisistä suhteista. Johnstonen alkuperäinen ongelma olikin kai saada näyttelijät vaikuttamaan luonnollisilta mitä yksinkertaisimmissa kohtauksissa, tyyliin kaksi ihmistä kohtaa ja sanoo "päivää". Jos ihmiset laitetaan näyttelemään tällainen kohtaus, niin he yrittävät vaikuttaa "neutraaleilta" ja kohtauksesta tulee jäykkä ja luonnoton. Johnstonen oivallus (ei alkuperäinen oivallus, mutta kuitenkin) oli se, että ihmisenkaltaiset eläimet eivät ikinä kohtaa toisiaan neutraalisti. Molemmat pyrkivät luonnostaan dominanssiin, mutta koska on tehokkaampaa olla aina selvittämättä dominanssisuhdetta väkivalloin, niin meille on kehittynyt tapoja tehdä dominanssijärjestys selväksi pelkillä ilmeillä ja asennoilla. Kun näyttelijät ottavat kohtauksessa ala- tai ylästatuksen, niin kohtauksesta tulee miltei automaattisesti luonnollinen.

Tästä ja muista Johnstonen käsittelemistä asioista on hauskaa ja sivistävää lukea; ne vaikuttavat suorastaan itsestäänselviltä kun niistä on kerran lukenut. Mutta etenkin varsinaista improvisaatiota käsitteleviä osuuksia lukiessa tulee epärehellinen olo, koska näkee mistä Johnstone puhuu, mutta tietää samalla syyllistyvänsä itse samoihin typeriin estoihin.


Sain konkreettisen kokemuksen tästä, kun viisivuotias tyttömme pyysi yhtenä iltana kertomaan hänelle itse keksimäni sadun. Tajusin heti, että tässä on hyvä tilaisuus kokeilla tietynlaista improvisointia. Tiesin myös, että voisin helposti huijata itseäni: ei kukaan huomaisi jos en olisi improvisoinut aidosti. Mutta samalla huomasin heti kuinka paljon ajatus puhtaasta improvisoinnista pelotti, mikä oli tavallaan järjetöntä, koska minulla ei ollut tavallisessa mielessä yleisöä. Toki halusin, että tyttö saa tarinasta jonkinlaista iloa, mutta tiesin, että mitään katastrofia ei tulisi vaikka tarinan keksiminen ei onnistuisikaan.

Rupesin lopulta improvisoimaan tarinaa. En oikein enää muista miten tarina meni, mutta jotenkin siihen liittyi omena ja siellä asuva mato. (Ja tytön tarinaan toivoma prinsessa.) Tarinan elementit olivat tietysti kliseisiä, mutta muistan, että sen kertominen oli silti antoisaa. Tyttö kuunteli tarinaa selvästi mielissään ja kyselikin välillä tarkennuksia. Sain tarinaan jotain takaisinviittauksia, jotka saivat sen tuntumaan oikealta tarinalta.

Mutta ei tarinalla tai sen sisällöllä sinänsä niin väliä. Tärkeintä oli, että sen kertominen oli jännittävää ja hauskaa. Ja että sen aloittaminen, tai uuden vastaavan tarinan kertominen, oli jotenkin todella pelottavaa.

Siksi Johnstonen ajatusten pelkkä lukeminen tuntuukin niin merkityksettömältä, niin epärehelliseltä. Johnstonen ideoiden lukemisestakin saa toki kiksejä, mutta se tavallaan missaa koko kirjan pointin. Kirjan tosiasiallinen sisältö ei ole siis oikeastaan ilmaistavissa sanoilla, koska se tosiasiallinen sisältö on se mitä tapahtuu improvisaatiotilanteessa.

Pitäisi vaan keksiä joku hyvä tapa jolla tätä pääsisi kokeilemaan. Ja sitten pitää varmaan improvisoida tytölle useammin iltasatuja.