tiistai 4. lokakuuta 2011

Kirjasuositus

John Holt: How Children Fail.

Lainaus (ei tuosta kirjasta mutta John Holtilta):

People spend a great deal of time --as for years I did myself-- talking about how to make "education" more effective and efficient, or how to do it or give it to more people, or how to reform or humanize it. But to make it more effective and efficient will only be to make it worse, and to help it do even more harm. It cannot be reformed, cannot be carried out wisely or humanely, because its purpose is neither wise nor humane.

5 kommenttia:

tommi kirjoitti...

Suorituspaineiden lisäksi opiskelussa tyhmentää se, että se antaa tyydytystä itsekurista ja ahkeruudesta.

Aikaa ja vaivaa menee luennolla istumiseen ja tehtävien tekemiseen. Hiljalleen opitaan, että palkka saadaan vaivannäöstä, ei tajunnan laajenemisesta.

Aika moni muistaa ongelma-asioita, jotka olisivat selvinneet jo sillä, että olisi lukenut edes materiaalin läpi. Yleinen kiire ja hösseli tekevät kuitenkin vapaa-ajasta niin pyhää ja houkuttelevaa, ettei edes pienelle omaehtoisuudelle jää kiinnostusta.

Taustalla on jokin ajatus, että prässin ja hiostuksen aikana kasvetaan pojasta miehiksi ja valmistutaan viisaina ja parempina ihmisinä. Tosiasiassa stressi vain passivoi ja opettaa inhoamaan stressin aiheuttajaa.

Tämä tietenkin toimii silloin, kun koulun tehtävä on olla motivaatiota ja itsekuria mittaava suodatin. Voi olla, ettei se voi enää nykyään muuta ollakaan kun käytännössä kaikki missään opetettava tieto on jo valmiiksi netissä odottamassa että lue tuosta.

Olennaista on juuri erottelu työn ja vapaa-ajan välillä. Aina jos tehdään jotain saadakseen jotain toista, halutaan tietenkin tuo toinen ilman ennen kärsittyä vaivaa.

Jos motivaatio tulee ahkeran päivän jälkeisen rauhallisen illan hyvästä olosta, aivot yrittävät maksimoida illat ja hävittää päivät, jotka ne näkevät vain jonkinlaisena lepäilyn ikävänä sivutuotteena.

Laajempi ongelma on, että itsensä pakottamista pidetään itsestäänselvyytenä.

Tosiasiassa ihmisaivo on suunniteltu hauskanpitoon. Jo tavallisimmat jokapäiväiset asiat ovat hyvin nautinnollisia: syöminen nälkäisenä, nukkumaanmeno väsyneenä, ulostaminen jne.

Luonnollinen reaktio kaikkeen ikävään on hävittää se mahdollisimman pian. Se on järkevää, koska pelottavat asiat ovat usein vaarallisia, inhottavat epäterveellisiä ja turhauttavat ajanhukkaa.

Voi olla, että itsekuri on tarpeen yhteiskunnan pystyssä pitämiseksi mutta on myös selvää, että päivittäinen itsekuri on äärimmäistä väkivaltaa omaa frontaalilohkoa vastaan ja on suorastaan todennäköistä, ettei sellaisen kanssa voi elää tyydyttävästi sen enempää kuin silloin, jos sekoittaisi ruokaansa päivittäin lusikallisen kodin putkimiestä.

Tiedemies kirjoitti...

En ymmärrä ihan tuota tommin käsitystä. Minä en ole koskaan kokenut että itsekuri ja ahkeruus palkitsisivat siksi, että koulu on niin opettanut. Lisäksi itsekuri ja ahkeruus ovat arvokkaita työvälineitä siinä, missä joku vasara tai lapiokin. Ilman niitä ei vaan tule tehtyä mitään.

Lisäksi on vähän kummaa ajatella, että lepo ja rentoutuminen olisivat jotenkin palkintoja työstä. Ennemminkin aivo välttää tylsyyttä ja haluaa viihtyä. Työtä se ei jaksa koko päivää, mutta lepo on taas pidemmän päälle tylsää. Nukkuminen on hauskaa nimenomaan väsyneenä ja syöminen nälkäisenä, ei aivo näytä halua maksimoida, vaan oppia maksimoimaan niistä saatu ilo. Siksi valvominen on hauskaa ja siksi syödään vasta kun on nälkä.

Olen tietty jäävi puhumaan sellaisten tyyppien puolesta, joille työ on pakkopullaa.

Tiedemies kirjoitti...

Tässä on taustalla myös muuten se syy, miksi kaikenlaiset tärkeilevät pätijät haluavat johtaa yliopistoja nykyään, ja toisaalta myös se, miksi yliopistot ovat toisaalta jonkinlaisessa alennustilassa. Suurin osa hyvistä tutkijoista tykkää tehdä tutkimusta, itsekuri on epäolennaista muutoin kuin että projekti pysyy kasassa ja saa pitkällä jänteellä tulosta. Tätä voi käyttää hyväkseen eli jossain vaiheessa joku keksi, että koska opetus ja tutkimus pyörivät rahalla, tässä voi loisia, eli hallinoida.

Nykyisin yliopiston toiminnasta joku yli puolet on hallinnointikuluja. Kun tutkija palkataan projektiin, niin palkka pitää kertoa melkein kolmella, niin saadaan se, mitä se muka "oikeasti" maksaa. Tämä voidaan perustella sitten valtiolle tai muulle maksajalle, jollain, en ole perehtynyt millä. Pointtina on se, että motivoiva ja mielekäs työ, jota tykkää tehdä, altistaa hyväksikäytölle ja kiusaamiselle.

tommi kirjoitti...

Olen yrittänyt selittää tätä ajatusta muillekin ja sikäli kun ymmärrän, kukaan ei ole tajunnut.

Katsoin uudelleen tuon uskomattoman sekavan vuodatukseni enkä voi syyttää ainakaan toisia. Perusajatus ei sinänsä ole mitään syvää tiedettä joten voi olla, että tämä on enemmän vain oma ongelmani kuin mikään yleinen ihmiseksistenssin piirre.

Perun siis sanani ja jään odottamaan josko osaisin joskus muotoilla asian selvemmin.

Tiedemies kirjoitti...

Ei se ollut tyhmää, tarkoitukseni ei ollut varsinaisesti väittää vastaan vaan täydentää.

Kun sanoit: Olennaista on juuri erottelu työn ja vapaa-ajan välillä. Aina jos tehdään jotain saadakseen jotain toista, halutaan tietenkin tuo toinen ilman ennen kärsittyä vaivaa.

Tämä on täysin totta. Ongelma, jota kirjoituksesi koskettaa, on relevantti aloilla, joihin kouluttaudutaan siksi, että niistä maksetaan hyvin, mutta jotka ovat ikäviä ja epämiellyttäviä.

Itsekurin osalta en ole kuitenkaan täysin samaa mieltä. Itsekuri on kykyä asettua omaan asemaansa myös tulevaisuudessa. Sen voi ajatella (epätarkasti tietenkin) niin, että "minua" on potentiaalisesti tuhansia kappaleita. Minä tässä nyt teen päätöksiä, jotka koskettavat paitsi minua tässä, myös minua huomenna, ylihuomenna jne.

Itsekuri on sitä, ettei varasta eli ilman lupaa ota toisen omaa, siinä vaan se toinen on "minä" mutta vaikka vuoden päästä. Koska se, mitä "minä" joskus vuoden päästä haluaa, on epävarmaa, se ei ole tärkein asia, joka päätöksiin vaikuttaa, mutta ei myöskään merkityksetön. Frontaalilohko on olemassa juuri tätä varten.