1) Tehokkuus/aikaansaamis/viivyttelynvälttämismetodin litmustesti: jos metodiin liittyy työpöydän siivoaminen, niin se on varmasti huuhaata.
2) Kommenteissa ted kysyi:
Kysymys kuuluu: mitä on mainitsemasi syyllisyydestä vapauttaminen, jota kaiketi on tyrkyllä ylenpalttisesti? Ja mikä mielestäsi olisi syy maksaa kulttuurista?
Uskon myös, että myös suurin osa muistakin ovat valmiita maksamaan, kunhan myynnissä on jotain muutakin kuin "syyllisyydestä vapauttamista".
Jäi tosiaan tarkentamatta mitä tarkoitin. Vallitseva malli musiikkibisneksessä on kärjistettynä se, että kuluttajat eivät saa hakea musiikkia netistä ilmaiseksi, koska se on väärin ja "tekijänoikeuksien rikkomista". Tämä ei ole kovinkaan kärjistetysti sanottu, kun ottaa huomioon millaista piratisminvastainen kampanjointi on ollut. Eli mitä esimerkiksi CD-levy myy on vapautumista tästä vääryyden tekemisestä. Musiikki tai sen käyttöoikeus pitää ostaa, koska on väärin tehdä muuten.
Mike Masnickin esityksessä näytetään miten homman voi tehdä toisin päin. Pitää vaan saada yhteys faneihin (connect with fans) ja antaa niille syy ostaa, niin mitään tekijänoikeusjärjestelmää ei edes tarvita. Nine Ninch Nails on siis ottanut uuden ajan musiikkijulkaisemisen haltuun antamalla faneilleen syitä ostaa. Itse musiikkia ja sen levitystä ei ole yritetty rajoittaa tekijänoikeusjärjestelmällä.
Lahjakkuudesta käsitteenä ja ideana on enemmän haittaa kuin hyötyä. Lahjakkuuden merkitystä on ylipäätään korostettu liikaa länsimaisessa kulttuurissa, mutta vaikka lahjakkuudella on tietty merkitys, niin sen aktiivinen ignoroiminen on kokonaisuutena parempi vaihtoehto. Kehittyvän yksilön kannalta tehokkain lähestymistapa on ajatella taitotasoa suoraan siihen käytetyn vaivan summana. Tämä "vaiva", määrätietoinen harjoittelu, ei tietenkään voi olla mitä vain tuhertelua vaan tarkkaan mietittyä ja pitkäjänteistä työtä.
Pienilläkin eroilla sisäsyntyisissä ominaisuuksissa voi olla iso vaikutus aivan huipulla, koska määritelmän mukaan kaikki eivät voi olla tarkalleen yhtä hyviä. Esimerkiksi urheilussa saadaan aina joku ero parhaimpienkin kesken ja kun tehdään näin hienovaraista eroa yksilöiden välille, niin sen ratkaisee, mahdollisesti, joku sisäsyntyinen ominaisuus. Mutta tällainen erottelu ei ole relevanttia kuin sen kannalta, että yksilöt saadaan johonkin täsmälliseen järjestykseen. Täsmällinen järjestys tarvitaan (ja halutaan!) esimerkiksi juuri urheilussa ja siksi kaikki eivät tietenkään voi olla parhaita.
Mutta jos kehittymisen kohde ei ole urheilukyvyt tai -taidot, jotka ovat muissa konteksteissa pääosin täysin hyödyttömiä, niin taitojen kehittymisellä täysin aloittelijuudesta jonkinlaiseksi asiantuntijaksi on valtava merkitys sekä yksilölle että yhteisölle ja yhteiskunnalle. Vaikka tässä prosessissa jäisi merkittäväkin ero kaikkein parhaimpiin, niin siihen nähty vaiva ei ole mitenkään turhaa. Toisin kuin urheilun tapauksessa, jossa ehdottomalle huipulle tähtäävälle joku maailman sadan parhaan joukkoon pääseminen on lopulta sama kuin täysi epäonnistuminen.
Kun taas vaikka ohjelmoinnissa kymmenen tuhannen parhaan joukkoon pääsemisellä olisi valtava vaikutus sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Toki yksilölle voi jäädä tietynlainen kateus vielä parempia kohtaan, mutta tällainen "jämäsijoille" joutuminen on silti hyödyllistä eikä suinkaan usein mitenkään turhauttavaa. (Jos osaa nauttia siitä mitä tekee eikä päivähaaveile jostain glooriasta.)
Aivan yhtä tärkeä pointti on se, että tätä omaa potentiaaliaan ei voi tietää etukäteen, ennen kuin on intohimoisesti ja määrätietoisesti yrittänyt kehittää itseään vuositolkulla. Erityisesti urheilussa näkee ja kuulee jatkuvasti sanottavan että "minä en vain ole yhtä lahjakas kuin parhaat" kun todellisuudessa sanoja ei ole käyttänyt määrätietoiseen harjoitteluun vasta kuin naurettavan pieniä määriä. Lahjakkuuden puutetta voi spekuloida vasta kun on antanut oikeasti kaikkensa kehittymiseen.
Usko omaan potentiaaliin, tai ainakin siihen ettei ole erityistä "potentiaalin puutetta", on myös erittäin tärkeä osa kehittymistä. Carol Dweckin popularisoimissa tutkimuksissa on kerta toisensa jälkeen havaittu, että usko omien kykyjen jatkuvaan kehittymiseen määrää pitkälti kuinka paljon yksilö on valmis panostamaan kehittymiseen. Eli jos uskoo, että on mahdollista kehittyä harjoittelun kautta, niin ei lannistu vastoinkäymisistä. Sen sijaan jos uskoo, että vastoinkäymiset ovat merkki siitä, ettei ole lahjakas, niin todennäköisesti myös tällöin lopettaa yrittämisen.
Näiden takia lahjakkuudesta ei kannattaisi pitää niin suurta meteliä. Tottakai yksilöiden eroilla on merkitystä, joka voi joissain asioissa olla isokin. Mutta se on kokonaisuuden kannalta niin haitallinen käsite, että parempi approksimaatio on unohtaa koko sana.
The usual touchstone of whether what someone asserts is mere persuasion or at least a subjective conviction, i.e., firm belief, is betting. Often someone pronounces his propositions with such confident and inflexible defiance that he seems to have entirely laid aside all concern for error. A bet disconcerts him. Sometimes he reveals that he is persuaded enough for one ducat but not for ten. For he would happily bet one, but at ten he suddenly becomes aware of what he had not previously noticed, namely that it is quite possible that he has erred. (Critique of Pure Reason, A824/B852)
Tämän voisi ehkä laajentaa niin, että sellaiset väitteet tulevaisuutta koskien, joita ei voi uudelleenmuotoilla rahavedoksi, ovat tyhjänpäiväisiä.
As time passes, it is harder to avoid the notion that a lot of those old jobs simply weren't adding much to the economy. Except for the height of the housing boom -- October 2007 through June 2008 -- real GDP is now higher than it has been in the entirety of U.S. history. The fact that the United States has pre-crisis levels of output with fewer workers raises doubts as to whether those additional workers were producing very much in the first place. If a business owner fires 10 people and a year later output is almost back to normal, it's pretty hard to make the argument that they were doing much in the first place.
The story runs as follows. Before the financial crash, there were lots of not-so-useful workers holding not-so-useful jobs. Employers didn't so much bother to figure out who they were. Demand was high and revenue was booming, so rooting out the less productive workers would have involved a lot of time and trouble -- plus it would have involved some morale costs with the more productive workers, who don't like being measured and spied on. So firms simply let the problem lie.
Then came the 2008 recession, and it was no longer possible to keep so many people on payroll. A lot of businesses were then forced to face the music: Bosses had to make tough calls about who could be let go and who was worth saving.
Näin uudenvuoden huitteilla voisi puhua tapojen muuttamisesta ja uudenvuodenlupauksista.
Ajatellaan nyt, että kuvitteellinen uudenvuodenlupauksemme on vaikkapa vuosikymmeniä jatkuneen tupakoinnin lopettaminen. Jos otetaan tällainen lupaus sattumanvaraisesti (tupakoinnin lopettajien) populaatiosta, niin ei liene kovin pöyhkeätä väittää, että odotusarvo vedossa lupausta vastaan olisi positiivinen. Oletetaan vaikka aikaikkunaksi vuosi. (Itse asiassa jos tämä olisi jotenkin järjestettävissä niin ettei vedon vastapuolena ole itse lopettaja, niin olen valmis ottamaan vastaan tällaisia vetoja.)
Nyt jos vedon vastapuoli on itse lopettaja, niin voisi olettaa, että vedon odotusarvo muuttuisi. Mutta omasta kokemuksesta tällaisten vetojen toimivuus lupausten pitämisen motivaattorina on lopulta aika heikko. En ole pitänyt tilastoa, mutta en muista äkkiseltään yhtään tapausta, jossa tällainen järjestely olisi toiminut.
Jos kuitenkin ajatellaan hypoteettisesti, että tällainen veto lupauksen pitäjän kanssa voitaisiin järjestää niin, että siitä ei mitenkään voisi luistaa, niin oletettavasti on olemassa rahasumma (tai muu vastaava), joka motivoisi tarpeeksi pitäytymään lupauksessa. Aika harva varmaan haluaisi joutua elämään vuosikymmeniä veloissa vain sen takia, että saa retkahtaa (esim.) tupakanpolttoon. Summa, joka varmistaisi lupauksen pitämisen olisi tietysti sidoksissa jokaisen henkilökohtaiseen varallisuuteen ja tilanteeseen, mutta tällainen summa olisi todennäköisesti melkein kaikille löydettävissä.
Nyt kysymys kuuluu, että miksi tällaista järjestelyä ei ole olemassa, jos se kerran takaisi lupausten pitävyyden? (Tai ainakin merkittävästi kasvattaisi niiden pitämisen todennäköisyyttä.)
Kysymys on tietenkin siinä mielessä kompa, että ajatusleikissä on monta reikää. Mutta niiden pohtiminen ehkä paljastaa paremmin millä tavalla huijaamme itseämme näissä asioissa ja että millaisen arvon oikeasti laitamme esimerkiksi pahan tavan lopettamiselle.
Tekstit
