Suurin palvelus mitä blogi voi tehdä vierailijoilleen

Suurin palvelus mitä blogi voi tehdä vierailijoilleen on tehdä sisältö, aihealue ja tyyli tarpeeksi selväksi, jotta vierailija voi mahdollisimman nopeasti poistua blogista. Kaikki aika joka menee sen selvittämiseksi, että blogi ei kiinnostakaan, on täysin hukkaan heitettyä. Se on aikaa, joka on heitetty hukkaan bloginpitäjän laiskuuden takia. Minua ei ärsytä se, että en ehkä löytänyt jotain minua kiinnostavaa blogia vaan kaikki se aika, joka meni hukkaan sen takia, että bloginpitäjä on laittanut kuvaukseen "yleistä pohdintaa vähän kaikesta". Tarkemman kuvauksen mietttimiseen menee tietysti enemmän aikaa, mutta se aika korvautuu nopeasti sillä, että vierailijat pääsevät blogista nopeammin pois.

Mielestäni tämä ei ole mitään haihattelua, koska tilanteen korjaamalla tuo maailmaan ihan konkreettista hyötyä.

Kuten on helppo huomata, olen itse myös syyllinen.

Onkohan kukaan tutkinut, että kuinka paljon aikaa ja vaivaa vie aktiivisen ystävyyssuhteen ylläpitäminen? Tietysti ne jotka sanovat ystävien olevan "tärkeintä maailmassa" jne sanovat, että pelkästään tällaisen kysyminenkin on loukkaavaa. Heidän mielestään ystäviä ei saisi ajatella resursseina eikä ystävyyttä saa myöskään ajatella vaivana.

Toki aktiivinen ystävyys voi tuntua vaivattomalta, mutta luulen, että silloin on usein kyseessä tilanne, jossa itse on nokkimisjärjestyksessä (tai markkina-arvossa) korkeammalla. Silloin toinen osapuoli on se, joka joutuu näkemään enemmän vaivaa: pitää yhteyttä aktiivisesti, järkätä omaa aikatauluaan, ja taipua enemmän sen toisen tahtoon, vaikka ei välttämättä eksplisiittisesti siltä näyttäisikään. (Mitään tällaista ei koskaan saa sanoa ääneen, koska sosiaalisten pelien luonteeseen kuuluu se, että niistä itsestään ei puhuta ääneen.)

Tämä kaikki juontaa siitä, että en itse oikeastaan enää ylläpidä mitään aktiivisia kaveruussuhteita. Tykkään kyllä viettää aikaa muiden kanssa, mutta olen muuttunut niin laiskaksi, että en jaksa tehdä asian edistämiseksi mitään. Ja koska en ole mikään sosiaalinen vetonaula, niin minun pitäisi nimenomaan itse olla aktiivinen ja nähdä vaivaa, jos haluaisin tällä rintamalla aktivoitua.

Mutta nyt kun (tietynlaista) aikaa on vähän, niin nämä asiat joutuvat todelliseen puntariin. Ja omalla kohdallani näyttää siltä, että arvostan enemmän kaikenlaista omaa touhuamista. Tässä yhteydessä on jotenkin käynyt ilmeiseksi se kuinka paljon pitäisi tehdä asian eteen ja laiskuus ja ajan vähyys ovat ilmeisesti nostaneet toisenlaisen prioriteetin pintaan.

Edelleen, en tarkoita, ettenkö nauttisi juttelemisesta, mutta ilmeisesti vaiva, joka minun pitäisi nähdä ylläpitääkseni aktiivisia ystävyyssuhteita on vähän liian suuri. Mutta koska tilanne ei minua varsinaisesti häiritse, niin en aio asialle toistaiseksi mitään tehdäkään.

Vaatii paljon luovaa ajattelua, että oppii, että luova ajattelu on helpointa silloin kun mieli on hiljainen.

Iltarytmin korjaaminen

Olen mouhottanut nukkumisesta ja univelasta, mutta en ole itse noudattanut oppejani. Nukun edelleen liian vähän. Tai tarkemmin ottaen: jos käsitykseni univelan toimintamekanismista pitää paikkansa, niin ylläpidän suboptimaalista univelan määrää. Eli jos univelkani olisi pienempi, niin nukkuisin pitkällä aikavälillä yhtä paljon, mutta en olisi niin väsynyt päivisin. 

Perusongelmahan on siinä, että en saa aamulla nukkua niin pitkään kuin haluaisin. Enkä itse asiassa nykyään edes pystyisi, sillä tuppaan heräämään viimeistään yhdeksän aikaan vaikka saisin nukkua pidempään. Ja joka tapauksessa lasten ja töiden takia pitää herätä viimeistään tiettyyn aikaan. (Ongelma vaikuttaisi tosin koskevan myös lapsettomia ja varmasti koski minua silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia.)

Illalla kun pitäisi mennä nukkumaan, niin hyperbolisen diskonttauksen takia preferoi jonkin kivan tekemistä siihen että nukkuisi tarpeeksi paljon. Puhumattakaan siitä että riittävän nukkumisen hyödyt tulevat vasta pitkällä aikavälillä. Yksittäisten pitkien unien jälkeen voi itse asiassa tuntea itsensä tavallista väsyneemmäksi. 

Hyperbolinen diskonttaus on siis lyhyen aikavälin "palkkioiden" preferoimista:

Given two similar rewards, humans show a preference for one that arrives sooner rather than later. Humans are said to discount the value of the later reward, by a factor that increases with the length of the delay.

Hyperbolinen diskonttaus on siitä erikoinen taipumus, että vaikka taipumuksesta tietää, niin tällä tietämyksellä ei ole mitään vaikutusta päätökseen. Tupakoitsija tietää, että pitäisi lopettaa (pitkän aikavälin hyödyt) mutta tupakoi silti (lyhyen aikavälin hyödyt). Samalla tavalla illalla nettiä surffatessa (tai vaikka harrasteprojektia koodatessa) tietää, että pitäisi mennä nukkumaan, mutta mieli preferoi valveilla pysymistä. 

(Sivuhuomautus: hyperbolista diskonttausta vastaan ei voi taistella tahdonvoiman avulla. En rupea todistamaan asiaa tässä, mutta tämän näkemyksen puolesta on vahvaa näyttöä. En siis käytännössä voi pakottaa itseäni menemään nukkumaan tiettyyn aikaan illalla.)

Käänteisenlaatuisissa elämänmuutoksissa —sellaisissa joissa pitää ottaa elämään jotain uutta— muutos onnistuu rutiinin ansiosta. Tarpeeksi kauan kun tekee jotain, niin lopulta siitä tulee rutiini, eikä asiaa edes oikein enää mieti eikä siihen tarvitse yrittää käyttää tahdonvoimaa. Esimerkiksi jonkin liikuntaharrasteen voi saada elämäänsä tekemällä siitä rutiinin. Mutta en voi tehdä tiettyyn aikaan nukahtamisesta rutiinia, koska en voi mennä nukkumaan tiettyyn aikaan. 

Joten tänään päätin kokeilla uutta järjestelyä. Siirrän iltatouhuiluni aamuun. Sen sijaan että harrastelisin illalla, niin menenkin illalla suhteellisen säännölliseen aikaan (ja aikaisin) nukkumaan ja herään aamulla aiemmin. Perusajatus on se, että siirrän valinnan nukkumisen ja harrastelun välillä lähemmäksi sitä hetkeä, jolloin yleensä preferoisin nukkumista. Jos laitan kellon soimaan aamulla kuudelta ja siinä vaiheessa haluankin jatkaa vain nukkumista, niin voin helposti tehdä niin. Nykyskenaariossa tällaista vaihtoehtoa ei ole. Itse asiassa yleensä aamulla haluan, että en olisi illalla valvonut niin pitkään.  

Toinen hyöty pitäisi tulla siitä, että jos herääminen jostain syystä aikaistuukin, niin saan nukuttua tarpeeksi, mutta harrastelu jää väliin. Nykyisin käy niin, että unet jäävät lyhyeksi. Eli jos jatkossa menen nukkumaan yhdeksän ja kymmenen välillä ja joudun heräämään kuudelta, niin unet eivät kärsi. Nykytilanteessa menen kahdentoista aikaan nukkumaan ja jos joudun heräämään kuudelta, niin olo herätessä on aivan kamala. 

Tarkkaan ottaen idea lähti siitä, että nykytilanteessa minulla ei ole mitään erityistä motivaatiota mennä aikaisin nukkumaan. En tarkoita, että heräisin aamulla masentuneena tai että aamulla ylipäätään olisi kurjaa. Tarkoitan vain sitä että aamulla erityisesti ei ole mitään muuta kuin normaaleja aamurutiineja. Jos saisin harrasteet siirrettyä aamuun (ennen muiden heräämistä), niin nukkumaan mennessä voisin ikäänkuin odottaa niitä. Ei ole tarkoitus siirtää kaikkea iltatoimintaa aamuun, vaan se tietty könttä, johon kuuluu oma harrastelu kuten surffaaminen, kirjoittaminen, koodaaminen jne. 

Tavoitteeni on kokeilla tätä järjestelyä aluksi kuukauden verran. Raportoin tuloksista sitten. 

(Varoitus: tämä juttu on kirjoitettu väsyneenä, joka on saattanut vaikuttaa kirjoituksessa esiintyneisiin mielipiteisiin.)

Nyt laitan tietokoneen nukkumaan. Öitä.

Toiminta on havainnon korjaamista vastaamaan tavoitetilaa

Taannoin kirjoitin listan elämänohjeita. Seison väittämien takana edelleenkin, mutta aikaansaamiseen liittyvän kohdan iskulausetta en saanut muodostettua niin ytimekkääksi kuin olisin halunnut. Sen taustalla on ajatus, jonka olen poiminut Bill Powersilta. Powers väittää, että toimintaamme ohjaa hierarkkinen kontrollijärjestelmä, joka yrittää joka tasolla saada havaintosignaalin (esim. visuaalinen) vastaamaan kontrollijärjestelmän tavoitearvoa. Termostaatti on esimerkki yksinkertaisesta kontrollijärjestelmästä, joka yrittää saada huoneen lämpötilan vastaamaan sille asetettua lämpötilaa. Kontrollijärjestelmässä on kontrollisignaali (termostaatissa tavoitelämpötila, yleisesti ottaen tavoitetila), havaintosignaali (termostaatissa lämpöanturi) ja joku tapa korjata havaintosignaalia vastaamaan kontrollisignaalia (termostaatin tapauksessa kyky viilentää tai lämmittää).

Ihmisen toiminnasta yksinkertainen esimerkki voisi olla vaikkapa auton ajaminen, jossa havaintosignaalia (se mitä silmin havaitsemme) kontrolloidaan tällä samalla periaatteella. Emme järkeile tietoisesti, että rattia pitää kääntää tietyn verran johonkin suuntaan, että pysymme kaistalla, vaan katsomme tietä ja korjausliike tapahtuu ikäänkuin automaattisesti. Hierarkia syntyy siitä, että vastaava kontrollijärjestelmä on lihastoiminnan tasolla, joka mahdollistaa esimerkiksi sen, että pystymme painamaan kaasua ja jarrua sopivalla voimalla, että se vastaa jotain ylemmän tason havaintosignaalia (esim. näkemäämme lukemaa nopeusmittarissa).

Olen ymmärtänyt Powersin kirjasta ja LessWrongin keskusteluista, että tällaisten kontrollijärjestelmien olemassaolo hierarkian alimmilla tasoilla (lihaksissa) on todettu kokeellisestikin. Powersin teoria laajentaa idean myös korkeamman tason toiminnalle.

Aikaansaamisen näkökulmasta tämä tarkoittaa —jos Powersin malli vastaa todellisuutta— että emme voi pakottaa itseämme tekemään mitään suoraan tahdonvoiman kautta. Toiminta on jotakuinkin automaattista sen jälkeen kun olemme saaneet kontrollisignaalin (tavoitteen) tarpeeksi lähelle havaintosignaalia. Kun näemme vaihtoehtoisen todellisuuden tarpeeksi selkeästi ja pystymme vertaamaan sitä havaintosignaaliin, niin toimintamme ohjautuu miltei automaattisesti korjaamaan havaintosignaalia. Jos pystymme esimerkiksi tarpeeksi hyvin visualisoimaan puhtaan pöydän ja vertaamaan sitä todellisuuteen, niin pöydän siivoaminen ei tunnu itsensä pakottamiselta.

Tämä ei ole siinä mielessä käärmeöljyn myymistä, että tämä tapa saada itsensä toimimaan ei ole varsinaisesti helpompi. Mutta oma käsitykseni tällä hetkellä on se, että näin toiminta aktivoituu joka tapauksessa, vaikka yrittäisimme käyttää "tahdonvoimaa". Minusta tuntuu, että itseni pakottaminen ulkoisesti ei johda mihinkään ja varsinainen toiminta alkaa jollain "selittämättömällä tavalla". Silloin kun homma oikeasti liikahtaa eteenpäin, niin se ei juuri koskaan tunnu vaivalloiselta. Juju on siinä, että kun kontrollisignaalin saa sopivaan asentoon, niin siirtymistä toimintaan ei varsinaisesti huomaa, se vain tapahtuu ja yhtäkkiä onkin jo tekemässä.

Homman tekee vaikeaksi se, että kontrollisignaalin (tavoitetilan) asettaminen niin, että toiminta voi korjata havaintosignaalin vastaamaan sitä ei ole suinkaan kovin helppoa. Voin ajatella, että haluan tehdä vaikka harrasteohjelmointiprojektini kuntoon, mutta se ei vielä riitä aktivoimaan toimimaan. Vasta sitten kun se mitä "haluan tehdä" on niin lähellä jo olemassaolevaa todellisuutta, että ei ole varsinaisesti mitään epäselvää mitä pitää tehdä, niin toiminta lähtee liikkeelle.

Sivumennen sanoen tämän takia usein neuvotaan pilkkomaan homma tarpeeksi pieniin osiin. Mutta se ei riitä, ellei pienimmät osat ole nimenomaan sillä tasolla, että ne ensinnäkin haluaa tehdä ja toisekseen saavat kontrollisignaalin ja havaintosignaalin tarpeeksi lähelle toisiaan.

En osaa perustella vakuuttavasti, että tämä malli olisi todenmukainen. (En tosin pysty vastaankaan väittämään.)  Mutta oman kokemukseni mukaan se vaikuttaisi luontevalta tavalta selittää mikä ohjaa meidän toimintaa. Ja tätä yritin selittää alussa linkittämäni listan kohdassa "aikaansaaminen".