Itsetehty ECG

Pirtein ja innostavin juttu mihin viikonloppuna netissä törmäsin on tämä itsetehty (ja halpa) ECG (electrocardiograph). Enhän moiselle laitteelle heti mitään käyttöä keksisi, mutta tärkeintähän tuossa on itse projekti.

Sananvapauden periaate on vaikea ymmärtää

Olen seurannut Halla-ahon oikeudenkäyntiä lähinnä kursorisesti. Minusta näyttää ilmeiseltä, että perusteita tuomioon ei ole. Minulla ei ole itse asiaan sen olennaisempaa sanottavaa.

Mutta mikä tästä kaikesta tuli mieleen on se, että sananvapauden periaate vaikuttaa konseptilta, joka on osalle ihmisistä hyvin vaikea ymmärtää. Eikä se ole ihme. Se on vaikea konsepti. Siinä pitää pystyä erottamaan kyseessä oleva teksti korkeamman tason periaatteesta. Tällainen ajattelu vaatii hyvin huolellista analyyttistä erottelua. Lisäksi kyseessä oleva teksti pitää ymmärtää, mikä sekin on toisinaan vaikeaa.

Sananvapauden periaatteessa on vieläpä se erikoisuus, että sen merkitys vain vahvistuu mitä kyseenalaisempiin väitteisiin ja lausumiin mennään. Kenelläkään ei varmaan ole vaikeuksia suoda vapautta sanoa, että "omena on neliön muotoinen", mutta jos professori sanoo, että "kaasukammioita ei käytetty juutalaisten tappamiseen", niin nimenomaan tämän väitteen esilletuomisen vapautta meidän pitää puolustaa. Tällöin ajatuksen tasolla pitää tehdä entistä kovemmin työtä, että pystyy näkemään miten väite, väitteen esittäminen ja väitteiden esittämisen vapauden yleinen periaate ovat abstraktioiden eri tasoja.

Tulee mieleen, että ehkä kouluissa pitäisi opettaa mitä sananvapauden periaate tarkoittaa. Eihän se takaa, että oppilaat sitä ymmärtäisivät tai edes yrittäisivät ymmärtää. Mutta minusta se on konsepti, joka on niin keskeinen nykymaailmassa, että sen opettaminen olisi suorastaan opetuslaitoksen velvollisuus. Voimme ainakin toivoa, että asian esittäminen jättäisi oppilaiden päähän pienen jäljen —pienen varoituskyltin— johon he voisivat sitten myöhemmin palata, kun huomaavat kuinka vaikeaa tämän periaatteen noudattaminen käytännössä voi joskus olla.

(Varmaan kouluissa ainakin sivutaan tätä periaatetta ja sille ehkä esitetään perusteluitakin, mutta luulen, että sille ei opetuksessa anneta sen vaatimaa painoarvoa. Ja koska se on niin vaikea ymmärtää, niin sitä ei ehkä käsitellä tarpeeksi perusteellisesti. Se pitäisi varmaan havainnollistaa esimerkeillä, jotka ovat relevantteja oppilaille itselleen.)

Ihmisoikeusloukkaus lähikaupassa

Kävin tänään elintarvikekaupassa ja kassajonossa minun jälkeeni oli ilmiselvä spurgu. Hänellä oli toisessa kädessä jonkin sortin lonkero ja toisessa kädessä palautuspullokuitti. Hän jonotti rauhassa eikä vaikuttanut humalaiselta. Maksoin ostokseni. Myyjä sanoi miehelle, että "voin antaa rahat, mutta tuota juomaa et saa ostaa". Minusta se oli törkeää käytöstä myyjältä. Jälkikäteen ajateltuna teki mieli mouhottaa asiasta myyjälle, mutta eihän siitä olisi ollut mitään hyötyä. Mutta periaatteesta, tai jotain.

Mies ei aiheuttanut minkäänlaista häiriötä eikä vaikuttanut erityisen juopuneelta. Olen useasti ostanut kaupasta viinaa paljon pahemmassa humalassa. Mies vain näytti spurgulta. Mikä kaupan sääntöpykälä sanoo, ettei spurgulta näyttäville saa myydä viinaksia? Ja vaikka kuinka haluaisi asettaa itsensä kyseisen miehen yläpuolelle, niin totuus on se, että hän jos kukaan olisi saanut nautintoa tuosta yhdestä vaivaisesta lonkerosta.

Nolottaminen heuristiikkana

Lueskelen toisinaan kirjoituksiani ja yleensä minua alkaa nolottamaan. Nolotuksen tarkkaa syytä ja kohdetta on yleensä vaikea tarkasti kohdentaa, koska tekee mieli välittömästi lopettaa lukeminen. Käsittääkseni tunne ei ole mitenkään poikkeuksellinen. (Vaan tuskin se on myöskään universaali.) Aina välillä mietin syytä tähän nolosteluun. En nyt tarkoita evolutionaarista alkuperää tai ylipäätään aivokemiallista selitystä. Tarkoitan syitä, jotka pystyisin helposti ymmärtämään. Jotain arkisempaa.

Tätä miettiessäni tulin ajatelleeksi itselleni heuristiikan (eli nopean, suoraviivaisen päättelytavan), kun yritän arvioida olenko onnistunut kirjoituksissani. Heuristiikka menee näin:

Jos en nolostele, kun luen omaa kirjoitustani, niin en ole ollut tarpeeksi rehellinen.

Tämä ei ole tietenkään vedenpitävä sääntö, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla. Se on approksimaatio. Olen varmasti kirjoittanut tekstejä, jotka ovat yksinkertaisesti niin huonoja, että niitä nolostelisi ulkopuolinenkin lukija. Olen myös kirjoittanut tekstejä, jotka eivät erityisesti nolota, mutta joiden ei tarvitsisikaan nolottaa.

Mutta uskon, että käsityksessäni on jotain perää. Luulen nimittäin, että psykologiset suojautumiskeinot voivat iskeä päälle jälkikäteenkin.  Kun olen ollut mielestäni liian rehellinen, niin haluaisin piilottaa aidot, typeriltä vaikuttavat mielipiteet muiden arvostelulta. Tämä vastaavasti tarkoittaa, että kyseistä tekstiä kirjoittaessani olen jotenkin pystynyt välttämään nämä defenssit. Olen vain kirjoittanut.

Huomaankin itsessäni, että kun saan idean tai ajatuksen, niin sen ympärillä hehkuu jonkin aikaa käsittämätön innostus ja optimismi. Sen voimalla saan tekstin kirjoitettuakin. Jos ajatusta pääsee märehtimään liikaa, niin lumous katoaa ja kirjoitus jää tekemättä. Jonkin verran kannattaa kyllä märehtiä, mutta jossain vaiheessa alkuperäinen idea alkaa kuvottamaan. Se alkaa nolostuttamaan ennen kuin sen on saanut edes kirjoitettua.

On toki sellainenkin mahdollisuus, että tämä nolostelu on pelkästään hyvästä ja ajatukset mitkä sen avulla suodattuvat pois eivät ansaitsekaan päivänvaloa. Mutta se tuntuu vähän liian jyrkältä. Jos saan nolostelulta luettua vanhoja tekstejäni, niin niissä on usein ihan hyviä ideoita. Ja ideoita, jotka ovat jääneet elämään mieleeni ja joissa vaikuttaa edelleenkin olevan pointtia. Ne olisivat jääneet kirjoittamatta, jos nolostelu olisi päässyt valloilleen.

En myöskään tiedä mitä lukijat (kumpi tahansa tämän päiväkirjan kahdesta lukijasta) tulevat saamaan tekstistä irti. Itsellä on usein mielikuva mitä haluaa muille sanoa, mutta se mitä vastaanottopäähän saapuu ei useimminkaan vastaa tätä omaa mielikuvaa. Se mikä osoittautuu olennaiseksi lukijalle voi olla täysin pääpointin kannalta epäolennaista. Mistäs sitä ikinä tietää. Jos yrittää etukäteen liikaa vältellä nolostelua, niin samalla voi kadottaa tekstistä omasta mielestä epäolennaisia pointteja, mutta joista on lukijalle jotain hyötyä tai iloa.

Parasta lopettaa tämä kirjoitus ennen kuin alkaa nolottamaan.

Silmiin katsominen

Joskus on kai neuvottu, että keskustellessa pitää katsoa silmiin. Tämä on järjetön neuvo, koska katsekontakti (ja sen välttäminen ja erityisesti näiden kahden rytmitys) on yritys vaikuttaa keskustelijoiden keskinäiseen dominanssijärjestykseen. Jos molemmat osapuolet pyrkivät katsomaan silmiin (kääntämättä katsettaan välillä pois), niin heidän välille syntyy dominanssijännite, jonka jälkeen varsinainen keskustelu on irrelevanttia, kunnes tämä jännite saadaan jotenkin purettua pois. Jos taas kääntää katseensa jatkuvasti pois toisen silmistä, niin ottaa alemman dominanssin roolin keskustelussa.

Tätä neuvoa jakavat todennäköisesti ihmiset, jotka tyypillisesti ottavat keskustelussa korkeamman dominanssin. He kuvittelevat, että kaikki voisivat katsoa suoraan silmiin kääntämättä katsetta välillä pois.

Univelka kannattaa nukkua pois

Päiväsaikaiseen väsymykseen ei ole mitään hyvää syytä. Siihen ajautuu nukkumalla tilapäisesti liian vähän. Mutta nukkumalla vähemmän ei saa lisää valveillaoloaikaa, koska pitkällä aikavälillä unen määrä tasoittuu päivittäisen unentarpeen mukaan. Ja kun univelkaa on merkittävästi, niin olo on jatkuvasti väsynyt, mutta silti nukkuu pitkällä aikavälillä saman verran. Univelan vähentäminen on siis rationaalista. Se ei ole kuitenkaan helppoa.

Projekti alkaa aina epäonnistumisella

Olen pitänyt kirjaa nukkuma-ajastani noin neljä kuukautta. Alkuperäinen tavoite oli univelan vähentäminen. Olin huomannut, että olen suhteellisen väsynyt päiväsaikaan ja päätin, että väsymykselle pitää tehdä jotain. Päätin aloittaa sillä, että kirjaan nukkuma-aikani. Ilman täsmällistä kirjaamista ei voi ikinä varmasti tietää kuinka paljon on oikeasti nukkunut.

Valitsin tavoitteeksi tasan kahdeksan tuntia unta päivässä. Tarkkaa tietoa päivittäisestä unentarpeesta minulla ei tietenkään ollut, mutta joku luku piti ottaa tavoitteeksi ja kahdeksan tuntia on hyvä lähtökohta. Tavoiteaikaa pystyy tietenkin muuttamaan tarvittaessa.

Kuten kuvasta nähdään, en ihan pysynyt tavoitteessani. Punainen viiva kuvaa nukkuman-ajan kehitystä suhteessa tähän kahdeksan tunnin tavoitteeseen.

Ensimmäisen kuukauden jälkeen aloin olla päivisin erittäin väsynyt. Aamulla oli vaikea herätä ja iltapäivisin oli vaikea pysyä hereillä. Missään vaiheessa päivää olo ei tuntunut virkeältä. Päätin tässä yhteydessä käydä terveystarkastuksessakin varmistuakseni, että esimerkiksi hemoglobiini ei ole erityisen alhainen tai jotain muuta, joka voisi aiheuttaa ylimääräistä väsymystä.

Nyt kun katsoo kuvaajaa, niin syy tähän väsymykseen näyttää tietenkin ilmiselvältä: en nukkunut tarpeeksi. Mutta tämä tietysti olettaa, että valitsemani tavoiteaika on oikea tai ainakin lähellä oikeaa.

Itsekokeilua eli self-eksperimentaatiota

Itse asiassa voikin olla hyödyllistä kääntää näkökulma toisinpäin. Ehkä minun pitäisi ajatella pikemminkin, että nämä toteutuneet nukkuma-aikani ovatkin olleet pienimuotoisia kokeellisia testejä, jolla olen tarkentanut käsitystäni unentarpeestani. On toisin sanoen selvää, että en nukkunut 22.4.-25.5. välisenä aikana riittävästi. Päiväsaikainen väsymys lisääntyi kestämättömästi.

Pystyn siis tämän datan perusteella haarukoimaan todellisen unentarpeeni aika tarkasti. Voin itse asiassa tehdä vielä pidemmälle menevän hypoteesin. Nimittäin näyttää siltä, että nukkumisen pidemmän ajan keskiarvo tasaantuu tiettyyn määrään. Voi olla siis, että pidemmän ajan keskiarvo tulee olemaan miltei väistämättä vähintään X määrä tunteja ja minuutteja. Minun tapauksessani tuo näyttää olevan jotakuinkin 7:55-8:00 tuntia.

Hypoteesini siis on, että vaikka haluaisin nukkua seitsemän tuntia yössä, niin unentarpeen kumuloituminen lopulta tasoittaa tämän siihen kahdeksaan tuntiin. En edes pystyisi nukkumaan keskimäärin seitsemän tuntia yössä vaikka haluaisin.

Univelka ei ole kompromissi

Tämän hypoteesin pohtiminen on tärkeää, koska olen ajatellut, että suuren univelan kanssa eläminen on jonkinlainen kompromissi päiväsaikaisen pirteyden ja nukkumiseen käytetyn ajan välillä. Eli että nukkumalla keskimäärin vähemmän olen ehkä väsyneempi päivisin, mutta minulla olisi enemmän aikaa valveilla. Mutta jos hypoteesini pitää paikkansa, niin suuren univelan kanssa eläminen on yksiselitteisesti huonompi vaihtoehto. Nukkumiseen käytetyn ajan keskiarvo tulisi olemaan siis pitemmän päälle sama, mutta lisäksi olisin päivisin väsynyt.

Ajatellaan esimerkiksi kahta identtistä ihmistä, Sami ja Lauri. Molemmilla on lähtötilanteessa saman verran univelkaa: tunneissa mitattuna vaikkapa 30 tuntia. Tämä tekee sekä Samin että Laurin kohtuullisen väsyneeksi päiväsaikaan. Sami päättää nukkua univelkaansa pois ja hänellä on 20 päivän jälkeen univelkaa enää 10 tuntia. Lauri päättää työskennellä harrasteprojektinsa kanssa entistä aktiivisemmin ja nukkuu siksi entistä vähemmän. Hän päättää, että seitsemän tuntia unta on riittävästi ja hänellä on siis 20 päivän jälkeen univelkaa 50 tuntia.

Tämän ajanjakson jälkeen Laurilla on ollut 40 tuntia enemmän valveaikaa. Mutta jos hypoteesini pitää paikkansa, niin esimerkiksi seuraavan vuoden aikana molemmat nukkuvat suunnilleen saman verran, n. 3000 tuntia. (Tarkkaan ottaen molemmat nukkuvat vähintään tuon verran.) Jos Sami ei päästä univelkaansa kasvamaan, niin hän tuntee itsensä pääosin pirteäksi ja vireäksi päiväsaikaan. Lauri taas tuntee olonsa jatkuvasti väsyneeksi. Tässä skenaariossa tuo alkuperäinen 40 tunnin säästö tuntuu aika lailla merkityksettömältä.

Tähän joku voisi sanoa vastaan, että on nukkunut viimeiset kymmenen vuotta kuusi tuntia yössä eikä se ole tuottanut mitään ongelmia. Jos on tosiaan nukkunut kuusi tuntia yössä viimeiset kymmenen vuotta, eikä tunne oloansa väsyneeksi päiväsaikaan, niin silloin päivittäinen unentarve on nimenomaan kuusi tuntia. Unentarpeemme on yksilöllinen. Jotkut selviävät vähemmällä unella.

Väsymykselle ei ole hyvää syytä

Tuntuu jotenkin kehämäiseltä päätellä, että pitää nukkua sen verran, että ei tunne oloaan väsyneeksi. Mutta se on itse asiassa päivittäisen unentarpeen määritelmä. Univelka kertyy päivän aikana. Valveillaolon aikana unentarve kertyy ja illalla univelkaa on riittävästi, että saamme unta. (Pirteyteen ja väsymykseen vaikuttaa tietysti myös sirkadiaaninen rytmi, mutta univelka on se, mikä meidät lopulta ajaa yöuneen.)

Mutta koko ajatusleikin pointti onkin siinä, että jos hypoteesini pitää paikkansa, niin päiväsaikaiselle väsymykselle ei ole mitään hyvää syytä. Herää tosin ehkä epäilys, että nukkumalla univelan pois nukkuisi lopulta "liian paljon". Mutta jos nukkuisi univelkansa täysin pois, niin päivittäinen unentarve tasaantuisi siinäkin tapauksessa samaan määrään! Eli ero olisi lopulta vain univelan määrässä ja siten päiväsaikaisessa vireydessä.

Minulla olisi nyt omalta osaltani keinot tämän hypoteesin testaamiseen. Näiden neljän kuukauden aikana olen pystynyt haarukoimaan aika tarkasti unimäärän, joka pitää vireystasoni jotakuinkin samana. Jos rupeaisin nyt nukkumaan esimerkiksi keskimäärin seitsemän tuntia yössä, niin hypoteesini mukaan en pystyisi pitämään tätä keskiarvoa kuukausia eteenpäin. Itse asiassa luulen (ja lukemani perusteella osittain tiedän), että väsymys kasvaisi aika pian aivan sietämättömäksi. Jos pystyisin pitäytymään seitsemässä tunnissa, niin alkaisin todennäköisesti nukkumaan mikrounia päivisin ilman että edes huomaisin niitä. Päiväsaikaan nukahtelisin istuessani tai maatessani.

Tavallaanhan nämä mikrounet ja nopeat nokoset voisivat olla tehokas tapa nukkua. Ehkä ne lopulta vähentäisivät keskimääräistä unessa vietettyä aikaa sillä, että päivän aikana nukutut unet tiivistyisivät hieman. Mutta ongelma olisi se, että niihin liittyisi väistämättä se jatkuva päiväsaikainen väsymys ja sitä en itselleni halua.

Nuku enemmän

Koska en halua lähteä tuolle tielle —en halua olla väsynyt— niin väistämätön johtopäätös on se, että minun kannattaa nukkua univelka miltei kokonaan pois. Ihan kokonaan sitä ei kannata nukkua pois, koska silloin voi olla vaikea saada unta iltaisin.

Sivumennen sanoen univelan nukkuminen kokonaan olisi oikeasti paras vaihtoehto. Mutta siitä seuraisi hyvin todennäköisesti se, että oma unirytmi ei olisi tasan 24 tuntia. Pitäisi siis varautua mahdollisuuteen, että menee nukkumaan minä tahansa aikana vuorokaudesta.

Koska siis joudun kuitenkin sopeutumaan nykymaailman vaatimuksiin, niin olisi parempi, että sitä univelkaa on jonkin verran. Mutta se ei ole nyt olennaista. Univelkaa minulla on joka tapauksessa enemmän kuin olisi tarpeen. Mitenkään suoraan univelan määrää ei pysty mittaamaan, mutta olennaista onkin omat päiväsaikaiset tuntemukset. Tiedän, että olen vieläkin liian väsynyt päivisin.

Miksi en sitten vain nuku univelkaa pois? Näin kirjoitettuna asian pohdiskelu vaikuttaakin aika hölmöltä. Ratkaisuhan on suorastaan triviaali. Sen kuin menee aikaisemmin nukkumaan.

Valitettavasti minulla ei ole ihan noin suoraa pääsyä itseni kontrolloimiseen. Jos nyt kuvittelen päättäväni —*naks vaan*—, että menen seuraavan muutaman viikon aikana nukkuman heti kuin se on mahdollista (ja heti kun huomaan olevani tarpeeksi väsynyt nukahtaakseni), niin se olisi itseni huijaamista. Tällaisten päätösten tekeminen on paljon kokonaisvaltaisempi ja hitaampi prosessi. Minun pitää saada niin sanoakseni omat oikeat preferenssini linjaan tämän kanssa.

Tämä kirjoitus on yksi askel siihen suuntaan. Toivottavasti.

Ensimmäinen

Jos aiot kirjoittaa jostain asiasta tai ideasta, niin älä tarkista, onko asiasta kirjoitettu jo aiemmin. Se on nimittäin hyvin todennäköistä. Lisäksi asiasta on usein kirjoitettu paremmin ja selvemmin kuin voisit itse koskaan kirjoittaa. Tämän huomaaminen vie motivaation kirjoittamiseen ja kirjoitus jää kirjoittamatta. Kaiken lisäksi tähän tarkistamiseen menee tolkuttomasti aikaa ja siitä tulee vain paha mieli. Viisainta siis vain kirjoittaa ikään kuin olisi ensimmäinen ihminen, joka idean on saanut päähänsä.

Tämä siis pätee vain, jos tavoitteena on nimenomaan kirjoittaa. Muitakin tavoitteita voi tietenkin olla.

Kuinka tuhotaan luovuus muutamassa sekunnissa

TV oli auki ja sieltä tuli dokumentti. En tiedä mistä dokumentti kertoi [1], mutta jäin katsomaan kohtausta, jossa koululuokka oli opettelemassa nokkahuilun soittamista. Opettaja käskee jotain oppilasta soittamaan tietyn melodian. Koko luokka kiinnittää huomionsa tähän oppilaaseen. Oppilaasta näkee heti, että häntä pelottaa tilanne. Oppilas yrittää soittaa, mutta saa huilustaan ulos vain pihauksen. Opettaja pyörittää päätään ja sanoo kovaan ääneen "Ei, ei, ei!" (En ole varma nauraako muu luokka, mutta se on hyvin todennäköistä.)

Opettaja ei olisi voinut pahemmin epäonnistua tehtävässään. Tämä oppilas ei varmasti halua enää soittaa nokkahuilua tai ylipäätään mitään soitinta. Ja jos motivaatio ei kuollut lopullisesti tällä kertaa, niin ainakin se hakattiin henkihieveriin. Samanlainen nöyryytys tulee kohtaamaan tietysti muitakin oppilaita. Nöyryytykseltä välttyvät vain ne, jotka osaavat homman jo valmiiksi.

Opettaja asetti oppilaan kaikkein tukalimpaan mahdolliseen tilanteeseen eli esiintymään muille ihmisille. Esiintymispelko on universaalia. Miltei jokainen pelkää esiintymistä ja suurin osa ei pääse siitä eroon vuosienkaan harjoittelun jälkeen. Tästä pelosta voi kai päästä yli, mutta useimmilla se ei koskaan täysin katoa. Täysin kokemattoman lapsen asettaminen tällaiseen tilanteeseen on jo sinänsä täysin perustelematonta ja julmaa. Mutta ei siinä vielä kaikki.

Opettaja tämän jälkeen vielä nolaa oppilaan kaikkien muiden oppilaiden silmissä. Ei siis riitä, että opettaja asettaa oppilaan miltei mahdottoman tilanteen eteen, mutta lisäksi nöyryyttää oppilaan tämän "epäonnistuessa". Nöyryytys tapahtuu vieläpä oppilaan ehkä tärkeimmässä sosiaalisessa kontekstissa. Nöyryytys on siis miltei täydellinen.

Tarina voisi olla minunkin lapsuudestani. Ja itse asiassa onkin, ainakin osittain. Siellä sitä seistiin musiikintunnilla antamassa laulukoetta. Kauhusta jäykkänä, toiveena vain päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Ja vannottaa mielessään, sekä tietoisesti että alitajunnassa, että ei koskaan, ei ikinä, aseta itseään tähän tilanteeseen. Ainakaan vapaaehtoisesti.

Näiden kokemuksien myötä lapsi oppii vähitellen, miten näiltä nöyryyttäviltä tilanteilta vältytään. Tehokkain keino on tietenkin olla tekemättä mitään. Olla asettamatta itseään ja varsinkaan tuotoksiaan arvosteltavaksi. Jos tämä ei onnistu, niin seuraava tehokas keino on heittää homma vitsiksi. Joskus tällaista pelleilyä pidetään kai jotenkin rohkeana. Että kehtaa pelleillä. Mutta ei se ole rohkeaa. Se on vain tapa suojella itseään pahemmalta pelolta. Nimittäin esiintymisen ja arvostelemisen pelolta.

Kai se on jo jonkinlainen klisee, että koulu tuhoaa luovuuden. Mutta kun näihin esimerkkeihin törmää ja muistelee hieman omaa lapsuuttaan, niin ei pääse mihinkään siitä, että koulu voi tosiaan tuhota luovuuden. Eikä pelkästään voi vaan myös tuhoaa. Oli se sitten klisee tai ei.

[1] Tiedä vaikka se olisi ollut dokumentti opettajien vääristä metodeista.

Varoitusjärjestelmää rakentamassa

Olen mielestäni jo pitkään ymmärtänyt, mitä tarkoitetaan idealla, että kaikki monimutkaisempi ajattelu tapahtuu kirjoittamalla. Tai ajattelu ylipäätään.

Tietoisuudessa kyllä pyörii jatkuvasti ajatuksia, mutta niitä on vaikea viedä eteenpäin puhtaalla ajatustoiminnalla. Ajatukset pitää kirjoittaa auki, että niitä voi paremmin ymmärtää. Tai että niitä voi ylipäätään ymmärtää. Pään sisällä voi lähteä rönsyilemään väärään suuntaan tai voi jäädä jumiin johonkin ajatukseen. Kirjoittamalla pystyy ajattelemaan.

Mutta kaiken tämän ymmärtäminen on vielä askeleen päästä varsinaisesta tavoitteesta. Siitä, että tosiaan kirjoittaa. Tämäkin idea (kirjoittamisen välttämättömästä tarpeellisuudesta ajattelun välineenä) voi huomaamatta jäädä vain "pää-maahan". Pään sisällä totean, että idea on hyvä, mutta varsinainen toteutus jää tekemättä.

Mikä on tietysti vastoin koko alkuperäistä ajatusta.

Tällainen idea ei siis ole vain tekstiin kääritty konsepti, jonka voi lukemalla sisäistää. Pakettiin kuuluu itse idean lisäksi osuus, joka pitää suorittaa "pään ulkopuolella". Sitä ei ole vain kirjoitettu mihinkään eksplisiittisesti. Missään ei ole varoitusta, että ohjeen noudattamatta jättäminen "tosi-maassa" tekee itse ohjeen täysin merkityksettömäksi.

Ja tuntuisihan sellaiset eksplisiittiset ohjeet hieman omituisilta. Ideaa esittelevässä kirjoituksessa olisi kappaleiden keskellä ikään kuin ulkopuolinen ääni sanomassa jotain tyyliin:

[Jos tämä kuulostaa hyvältä idealta, niin muistathan, että SINUN pitää oikeasti ottaa editori käteen ja ruveta KONKREETTISESTI kirjoittamaan.]

Tämä kuulostaisi hölmöltä, koska välihuomautus olisi vain toinen tapa sanoa sama asia. Siellähän se ajatus lukisi jo itse tekstissä.

Varoitusjärjestelmä pitää siksi kai rakentaa vastaanottopäähän. Varoitusjärjestelmä, joka heiluttaa punaista lippua, jos käytännön toteutukseen tarkoitettu ajatus ei päädykään koskaan sinne käytännön puolelle. "Toteutus puuttuu!" se huutaa aina välillä.

Joillakin tällainen järjestelmä on kai käytössä luonnostaankin. Heidän päässään ei ole vaaraa, että ideat ja ajatukset jäävät jumiin tällaiseen omituiseen ansaan. He vain tekevät.

Mutta minä en ole yksi heistä. Minä tarvitsen tällaisen varoitusjärjestelmän. Sitä yritän tässä itselleni rakentaa. Pään sisään.

Etsimisen mielentila

Olen käyttänyt delicious -kirjanmerkkipalvelua nyt noin viisi vuotta. Kirjanmerkkejä on kertynyt vajaa 1400 kappaletta. Ajatuksena on kai ollut, että laitan sinne talteen joko jo lukemiani sivuja tai sellaisia, jotka aion lukea myöhemmin. Mutta vähän aikaa sitten tajusin, että en juuri koskaan käy niitä sinne tallettamiani linkkejä uudestaan läpi. Laitan linkit talteen vain siksi, että voisin unohtaa ne.

Luen kuitenkin jatkuvasti kaikkea netistä. Seuraan tiettyjä nettijulkaisuja ja joitain keskustelupalstoja. Seuraan jopa Facebookin etusivua ja käyn joskus Twitterissäkin. Joskus etsin jotain tiettyä asiaa hakukoneilla ja joskus harhailen pitkin epämääräisiä linkkiketjuja muuten vaan. Eli olen karkeasti ottaen niin kuin suurin osa netin käyttäjistä.

Mutta tässä kaikessa on omituinen ristiriita. Kaikki tämä uusi, uusi ja uusi on pääosin epärelevanttia omien tavoitteideni kannalta. Kaikki se uusi on suurelta osin sinänsä mielenkiinnotonta ja usein yllätyksetöntäkin. Se vain tuntuu uudelta. Uuden lukeminen ei useimmiten aiheuta mitään suurta elämystä, pikemminkin päinvastoin, mutta se ei tunnu vähentävän halua saada vain lisää sitä uutta.

Jos tuon informaatiovirran laatua vertaa omaan kirjanmerkkikokoelmaani, niin ero on tietenkin valtava. Kirjanmerkit ovat minun itseni suodattama kokoelma kaikkein mielenkiintoisinta ja laadukkainta sisältöä, johon olen netissä törmännyt. (Seassa on tietysti kaikkea muutakin, mutta se ei ole varsinaisesti ongelma.) Se on taatusti jo valmiiksi suodatettu niin lähelle omia preferenssejä kuin on mahdollista.

Toki siellä on turhiakin linkkejä. Siellä on vanhentuneita linkkejä, vanhentuneita ajatuksia. Siellä on sivuja, joita minun ei tarvitse lukea uudelleen tai joita en vain halua lukea. Mutta pääosin siellä on minua kiinnostaneita artikkeleita, jotka ovat minun mielestä relevantteja ja hyvin kirjoitettuja.

Miksi siis en keskittyisi etsimään tietoa kirjanmerkkikokoelmastani? Sen sijaan, että lataisin aina vain uudelleen jotain kommenttisivua tai-mitä-lie, johon tuleva uusi kommentti ei kuitenkaan minua mitenkään kosketa. Miksi en perehtyisi vanhaan, kerran jo koettuun, tietoon, joka on laadultaan varmasti paljon parempaa kuin mihin todennäköisesti törmäisin uutta tietoa ahmiessa?

Siksi kai, että kaipaan sitä mielentilaa, että olen löytämässä jotain, että olen törmäämässä johonkin uuteen ja mielenkiintoiseen. Eli syynä ei ole se, että sen kaiken uuden seuraaminen johtaisi johonkin mielenkiintoiseen ja tärkeään. Vaan syynä on se, että tämä uuden etsiminen itsessään on koukuttavaa. Yritän päästä etsimisen mielentilaan.

Otankin siis projektiksi käydä läpi luo tallettamani kirjanmerkit. Ilman mitään erityistä tarkoitusta. Luen sieltä artikkeleita, jotka vielä tuntuvat merkityksellisiltä. Etsin jotain vanhaa.

(Toki tässäkin on taustalla se, että toivon löytäväni jotain uutta kaiken tuon vanhan seasta. Mutta olennaista onkin vain tämä havainto, että pelkkä ajatus siitä, että kävisin läpi vanhaa ja olennaista, tuntuu jotenkin epämiellyttävältä. Näin ei pitäisi nähdäkseni olla, vaan aivoni preferoivat uutta ihan syyttä suotta.)

These boots are made for thinking

Kirjoittaminen on parhaimmillaan prosessi, jolla voidaan päästä paikkaan, johon ei ole mitään muuta pääsyä.