Tee ensin ja päätä vasta sitten oliko vaivan arvoista

Aloitin viime syksynä kuntoilun. Tarina on sama kuin monilla neljää kymppiä kohti menevillä kuntoilijoilla: junnuna tuli harrastettua kaikenlaista ja sitten ne kaikki jäivät. Tuli kymmenen viidentoista vuoden tauko urheilusta. Noh, pian alkushokin jälkeen opin taas nauttimaan kuntoilusta. Olin kuitenkin sillä tavalla fiksu, että aloitin aika rauhallisesti, enkä onnistunut rikkomaan paikkoja. Koko syksy ja kevät meni kuntoillessa säännöllisesti.

Kesällä löysin uuden harrastuksen (frisbeegolf) ja alkuinnostuksessa tuli keskitetttyä kaikki (vähä) vapaa-aika sen parissa. Tietynlaista kuntoilua sekin, kävelyä ja heittelyä, mutta ei tietysti verrattavissa sulkapalloon. Nopeasti tullut syksy söi lopulta motivaation tähän ulkolajiin ja oli aika palata taas sisätiloihin.

Tässä vaiheessa ilmeni itsessä jännä ilmiö: rupesi laiskotuttamaan. Siinä määrin että en tosiaan heti ensimmäisten mahdollisuuksien tullen rientänyt harrastamaan. Muistissa oli tietysti kaikki ne edellisen kauden positiiviset kokemukset kuntoilusta, mutta laiskuus oli hiipinyt mieleen niin tehokkaasti, että huomasin miettiväni, että jaksanko edes jatkaa harrastusta. Mieleen tuli kaikenlaisia tarinoita huonoista puolista ja epäonnistumisen kokemuksista.

Jälkiviisaana on helppo sanoa, että tässä vaiheessa olisi jonkun kytkimen pitänyt napsahtaa ja katkaista ajatteluprosessi. Enhän nyt oikeasti ollut tuota mieltä. Tällainen ajattelu johtui mieleen hiipineestä laiskuudesta ja pitkähköksi venyneestä tauosta. Mutta tätä on miltei mahdotonta havaita ensimmäisen persoonan perspektiivistä. Kaikki se tuntuu järkevältä päättelyltä, koska pään sisäinen tarinaloota näin kertoo. Perimmäiset syyt vain jäävät mainitsematta.

Lopulta pakotin itseni lähtemään pelaamaan ja jo lähdettyäni tajusin, että päätös oli oikea. Pelaamisesta, hikoilusta ja rasituksesta tuli se tuttu hyvä olo ja mieli. Ja ihmettelin, että miten olin jo ehtinyt puolivakavasti ajatella lopettavani.

Tämä ja monet muut kokemukset ovat onneksi saaneet minut noudattamaan yleisperiaatteena sellaista, että jos olen kahden vaiheilla jonkun homman tekemisessä, niin teen homman ja päätän jälkeenpäin oliko se vaivan arvoista. Jos vaikka tässä kuntoilun tapauksessa todella totean tekemisen kokonaisuudessaan sillä tavalla epämiellyttäväksi, etten halua sitä jatkaa, niin olen vapaa tekemään tällaisen päätöksen vaikka heti suorituksen jälkeen. Mutta varsinkin kuntoilussa tulee melkein aina tietynlainen hyvä olo ja mieli, eikä juuri koskaan jälkikäteen kadu, että tuli lähdettyä.

Sama toimii kokemukseni mukaan myös muunlaisissa touhuissa. Vaikka kyseessä olisi pitkäkin projekti, niin aina voin kokeilla, että miltä se tekeminen tuntuu ja olla sitten jatkossa tekemättä, jos näin oli tarkoitus. Mutta tämän päätöksen tekeminen etukäteen (epäselvissä tapauksissa) vääristää päätöksentekoprosessia. Usein jo aloittaminen saa tajuamaan, että oli juuttunut johonkin vääristä syistä lähteneeseen ajatteluun.

Kyse on siis tietynlaisesta itsensä huijaamisesta, mutta olen havainnut tämä kikan tehokkuuden monesti. Luulisi, että oppisi välttämään alkuperäisen sudenkuopan ajattelussa, mutta se ei tunnu olevan mahdollista.