Olen ajatellut, että tämä monimutkaistus ja siitä seuraava turhautuminen kuuluu jotenkin asiaan, koska todellisuus on miltei poikkeuksetta monimutkaisempi kuin joku yksinkertainen tiivistys. Mutta taustaoletuksena tässä piilottelee ajatus, että pitäisi päästä määrättömästi lähemmäksi totuutta. Tällainen taustaoletus ei kuitenkaan ota huomioon tehokkuutta. Jos ei ole tarve tietää asiaa mahdollisimman perusteellisesti, niin väitän, että on tehokkainta tietää asiasta vain hyvä tiivistys, joka ei ole välttämättä ihan täysin totta.
Tieteessä tällaista lähestymistä ei tietenkään voida ottaa, koska tieteessä ollaan kiinnostuneita totuudesta. Toki tieteentekoakin hyödyntää asioiden hyvä tiivistäminen, mutta se ei ole mikään välttämättömyys. Tieteessä tärkeintä on totuuden selvittäminen. Mutta henkilökohtaisessa projektissa ymmärtää maailmaa tällaista vaatimusta ei varsinaisesti ole. Totuudellisuus (ja erityisesti sen pragmaattiset seuraukset) on tietysti toivottavaa, mutta sille voidaan sallia löyhemmät reunaehdot.
Toisin sanoen: keskity ideoissa ja ajatuksissa niihin merkitsevimpiin bitteihin.
Tekstit
5 kommenttia:
Nyökyttelin. Mutta sitten rupesin miettimään käytännön esimerkkiä, jossa henkilökohtaisessa projektissa hyvä tiivistys asiasta on käyttökelpoisempi kuin tieteen avoimempi suhtautuminen. En keksinyt yhtään.
Tuntuu, että jokainen mieleen tuleva hyödyllinen "hyvä tiivistys" oli pikemminkin jonkinlainen intuitio eli haju siitä, että joku asia on kyseisessä jutussa pielessä.
Sen sijaan jokainen "hyvä tiivistys" osoittautui hyödyttömäksi tai haitalliseksi ennakkoluuloksi jolla ei ole omassa elämässä käyttöä muuten kuin baari-illan 5%. humalan väittelyissä.
Luulen, että Jarno tarkoittaa asioita, joita ei haluakaan tarkentaa liikaa, muttei vain ilmaise sitä suoraan (tai ei tule ajatelleeksi että näin on.)
Jokin aika sitten sain ajatuksen, joka tuntui hyvin tiivistävän asioita elämässäni. Tämän luettuani aloin miettiä miten lattealta se vaikuttaisi kerrottuna ja sitä, että se todennäköisesti ymmärrettäisiin väärin. Joko kokonaan väärin tai niin, että kuulija alkaisi vetää korkealentoista filosofointia asioista, jotka on tarkoitettu arkisiksi ja konkreettisiksi, mutta josta en ole antanut tarpeeksi informaatiota oikeaan tulkintaan (todennäköisesti koska tämä informaatio on itselleni niin itsestäänselvää).
Alan epäillä, että oma sisäinen puhe ja ulkoinen puhe kannattaa erottaa toisistaan. Tarkoitan sisäisellä puheella nimenomaan omia henkilökohtaisissa teoissa toteutettavia päämäärävalintoja.
Bloggaaminen ja muu netin sosiaalisissa hommissa jakaminen on tietenkin mukavaa, mutta se hämärtää tätä eroa. Näen intiimissä avautumisessa kaksi riskiä: ensinnäkin se, että jaarittelee sisäisyyksistään toisille ja kerrottu narratiivi vuotavine abstraktioineen alkaa elää omaa, omaa ajattelua konkreettisempaa elämäänsä. Tästä on mielestäni kyse kroonisilla avautujilla, joista en muuten tiedä yhtään jota pitäisin psyykkisesti tasapainoisena. Toinen vaara on hakea omiin ratkaisuihin ulkoisia reseptejä teorioista ja filosofioista, missä samalla tavalla henkilökohtaiset ja tapauskohtaiset asiat, jotka ovat kuitenkin käytännön valinnoissa olennaisimpia, peittyvät argumentaation ja yleensä yleispätevyyden hakemisen alle.
Kun ajattelin tuota omien ajatusteni selvittämistä, ensimmäinen tunne joka nousi oli nolous. Se, mitä kertoisin olisi paitsi latteaa myös jotenkin äitelää ja sumeaa. Luulen, että tämä häpeäminen on aivan järkevä reaktio, millä normaali persoona tajuaa mitä kannattaa analysoida interpersonaalisella tasolla ja mitä ei. Toisaalta luontainen epäusko suunnilleen kaikkea tarjottua kohtaan on samanlainen terve reaktio.
Kannatan siis käytännön elämässä jonkinasteista sulkeutuneisuutta ja kattavaa skeptisismiä. Näissä on tietenkin se vaara, että lipsuu hulluksi tai syrjäytyneeksi omien omituisuuksiensa perässä. Jos kuitenkin pitää itseään enemmän yksilönä kuin potilaana, tämä kuulostaisi järkevältä.
On vähän tulkinnanvaraista miten paljon näitä asioita on käsitelty muinaisissa pohdinnoissa, mutta nykyinen jatkuvan jakamisen ja keskustelun ympäristö on mielestäni nostanut nämä ongelmat pintaan.
Tuo mainitsemani nolo ajatus oli suunnilleen "joskus pitää palata taaksepäin päästäkseen eteenpäin." Sain ajatuksen eräänä aamuna kävellessäni kotikulmilla ja väistäessäni pankkiautomaatilla jonottajia. Noin 20 metriä myöhemmin käännyin vasempaan ja jäin odottelemaan liikennevaloihin. Ylitin kadun ja noin sata metriä myöhemmin päätin lopettaa asian märehtimisen. Tässä kohtaa olin kävellyt erään talon varjoon aamuauringosta.
Luulen, että näihin omiin yksityisiin oivalluksiin pitää suhtautua ennen kaikkea esteettisesti. Kun ajattelen tuota hetkeä ja tunnelmaa, se vaikuttaa vieläkin hyvin osuvalta, järkevältä ja motivoivalta, mutta ainakaan tuossa lyhyessä muodossaan sitä olisi aika toivotonta puolustaa argumentaatiossa ja toisaalta pyrin olemaan ajattelematta tai fiilistelemättä sitä liikaa ettei vaikutus latistu.
Jos taas kertoisin kaikki asiaan liittyvät arkiset yksityiskohdat, ajatus olisi lattea enkä usko että muistaisin sanoa kaikkea ja jos yrittäisin, kaikenlainen epätarkkuus ja häiriö alkaisi kasautua ja sumentaisi ajatuksen entisestään.
On myös syy, miksen viitsi pohtia ajatustani. Arkijärjellä voi ajatella horisontin, minkä taakse ei kannata suunnitella. Jos teen tiettyjä asioita ja valintoja, niiden jälkeen pääsee tai joutuu tilanteeseen, jota ei voi mitenkään järkevästi ennakoida.
Kompleksisessa mutta ihmisen kognition rajoittamassa maailmassa ja banaalissa arjessa vain ei voi kuin tehdä lokaaleja ratkaisuja ja todeta, että käytettävissä olevan informaation pohjalta ja ottaen huomioon miten luotettavaksi tämä vajaa informaatio voidaan katsoa, tämä tai tämä ratkaisu on järkevin.
Kiitos Tommi. Koen itseni usein yksinäiseksi ja hieman typeräksi kun olen ainoa joka kommentoi näihin. Koin vastauksesi hyödylliseksi, koska sen luettuani päädyin olemaan samaa mieltä sekä aiemman itseni että kommenttisi kanssa.
Sisäisestä puheesta: itsekin teen nykyään niiden välille selvän eron.
En tiedä olenko maininnut, mutta olen vajaa vuosi sitten päättänyt lopettaa sisäisen puheen käytännössä kokonaan. Sisäisestä puheesta ei vaikuta olevan liiemmin hyötyä, mutta se tuntuu esimerkiksi vetävän mielialaa joskus alaspäin. Käytännössä en aina muista pitää päätöstäni, joten silloin tällöin saan itseni kiinni sisäisestä puheesta.
Mainitsemasi esimerkki on hyvä, koska luulen tietäväni mitä tarkoitat. Nimitän itse tuollaista kokemuksista jalostettua tietämisen tapaa "näkemiseksi". Sen kielellistäminen on vain viittaus kokemukseen eikä pysty kuvaamaan kokemusta.
Ymmärsin Jarnon tarkoittaman "tiivistelmän" enemmän "älyllisen funktion" toimintaan, jossa hyväksytään sellaisenaan joku tiivistelmä jostain asiasta, vaikkapa koska luotetaan johonkin auktoriteettiin.
Jonkun kokemuksen voi "nähdä" vain jos sen on itsekin kokenut. Silloin tuollainen ilmaus kuten "joskus pitää palata taaksepäin päästäkseen eteenpäin" voi olla hyödyllinen, koska se kiteyttää omat kokemukset. Tällöin kokee "ymmärtäneensä" mitä toinen sanoo.
Siksi niiden jakaminen voi olla lukijalle hyödyllistä, mutta niistä kinastelu ei kyllä varmaan ole. Kuten ei ole muutenkaan.
Olen kiitollinen kommenteista. Johtuneeko omasta tommimaisesta nolostelusta, mutta en jotenkin osaa keskustella näistä kirjoituksista sen enempää. Kaikki selittely tuntuu vain vesittävän ajatuksia. (Selittely, jota mietin kirjoittavani, mutta päätän olla lopulta lähettämättä.)
Lähetä kommentti