sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Metodinen alemmuudentunne välineenä, metodina

Eräs tamperelainen ajattelija puhui metodisesta alemmuudentunteesta. En muista enää tarkkaan alkuperäistä formulointia, mutta perusajatus oli kai se, että pitää itseään, "metodisesti", tyhmempänä ja huonompana kuin muut. Pidin aina ajatuksesta, mutta se tuntui ehkä liian radikaalilta. Varsinkin kun se tuli henkilöltä, jota pidin erittäin älykkäänä. Se voi helposti kuulostaa vääränlaiselta vaatimattomuudelta.

Mutta olen sittemmin tullut siihen johtopäätökseen, että ensinnäkin metodinen alemmuudentunne on jossain muodossa miltei välttämätön perusedellytys todella hyväksi tulemiseen. Tuntuu tietysti vaikealta kuvitella, miten joku huippusuorittaja voisi pitää itseään huonona, varsinkin jos alalla on objektiiviset mittarit paremmuuden selvittämiseen (esim. urheilulajit). Syy voi olla siinä, että oma viitekehys siirtyy kehittymisen myötä. Vaikka huippu-urheilija tietää peittoavansa jonkun aloittelijan, hänelle tämä vertailu on täysin merkityksetön. Sen sijaan hän kokee kyvyttömyyttä ja huonoutta kaikista niistä, jotka ovat häntä selvästi parempia.

Toiseksi myös oman suorituksen viitekehys siirtyy huomaamatta. Vuosien tehokkaan treenamisen jälkeen ei tunne ylemmyydentunneta kaikesta siitä mitä osaa vaan huonoutta kaikesta siitä mitä ei vieläkään osaa. Uskon, että kurinalaisesti ja määrätietoisesti harjoitteleva on vuodesta toiseen tietynlaisessa aloittelijan mielentilassa. Taidot tietysti kehittyvät, mutta tuntee tietynlaista huonoutta, koska keskittyy niin intensiivisesti oman kokonaissuorituksen huonoimpiin osa-alueisiin. Vähän kärjistetysti voisi sanoa, että tyypillinen aloittelija haluaa päästä mahdollisimman nopeasti siitä tunteesta, että ei osaa. Sen sijaan huipuksi haluava pysyy siinä melkein koko uransa.

Tämän tulkinnan metodinen alemmuudentuntija ei myöskään lamaannu mihinkään "yhyy, en osaa" -mielentilaan. Huonommuuden tunteminen ei ole useinkaan kovin mukavaa, mutta metodina alemmuudentunne on omasta mielestäni nimenomaan tarkoitettu parempaan pyrkimiseen. Mutta kuten sanottu, ei ole tarkoitus päästä huonouden tunteesta. Tarkoitus on vain kehittyä.

Kun tyypillinen aloittelija pääsee aloittelijan mielentilasta, eli kehittyy sen verran, että osaa jonkin verran, hänen kykynsä ja halunsa havainnoida suorituksiaan katoaa. Jos kyseessä on esimerkiksi joku fyysinen taito, urheilulaji tai vastaava, niin hän ei halua edes nähdä miltä oma suoritus näyttää. Oma suorituksen katsominen ja analysoiminen tuntuisi jotenkin nololta ja ikävältä. Positiivinen mielikuva itsestä särkyisi. Siksi aloittelija jää ikuisesti aloittelijaksi.





9 kommenttia:

Tiedemies kirjoitti...

Uskon että olet oikeassa. Itse huomaan omassa työssäni, että se "asiantuntemus", jota minulle on vuosien saatossa kertynyt, tuntuu kaiken aikaa vain banaalimmalta ja ankeammalta.

Tässä on ongelmana kuitenkin yksi marginaalitarkastelu: jos huonommuudentunne jatkuvasti lisääntyy, niin marginaalihyöty harjoittelusta putoaa sitä rajummin, mitä paremmaksi (eli alemmuudentuntoisemmaksi) tulee.

Mikko kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Mikko kirjoitti...

Juu pitänee paikkansa. Esim. nyt kun olen treenannut 2,5 v intensiivisesti tanssia huomaan, kuinka välillä aina tulee voimakas tunne, että "en osaa enää yhtään mitään". Sykli kuinka usein tätä tapahtuu tuntuu nopeutuvan.

Juttelin tästä kerran tanssiammattilaisen kanssa, joka kertoi että hänellä on tällaisia kokemuksia päivittäin. Itselläni sykli ei ole ihan näin nopea, mutta nykyään saan tällaisia kokemuksia muutaman viikon välein. Luulen, että tunne on sidoksissa oppimisprosessiin ja itse asiassa välttämätön oppimisen kannalta.

Oppimisprosessin syklisyydestä erityisesti fyysisten lajien osalta olen kai jo aiemminkin suositellut tätä kirjaa.

En nimittäisi tätä prosessia kuitenkaan "metodiseksi alemmuudentunteeksi". Se on automaattinen ja kokonaisvaltainen, ei tietoisesti valittu päätös. Ajatuksilla ei kuitenkaan pysty suoraaan vaikuttamaan so. päättämään tunteita, ja "alemmuudentunne" on tavallaan tunne. Jos tähän pystyy jotenkin ajatuksilla vaikuttamaan, sanoisin että kyse on pikemminkin uuden asenteen valitsemisesta kuin metodista. Näiden erotuksena on, että asenne on jotain kokonaisvaltaisempaa.

Minusta on aina haiskahtanut siltä, että metodinen alemmuudentunne on itse asiassa retorinen kikka, jolla äärimmäisen älykäs keskustelija teeskentelee tyhmää, ja saa kanssakeskustelijan puhumaan itsensä pussiin. Metodista alemmuudentunnetta retorisena kikkana soveltava näkee tosiasiassa heikkoudet paremmin kuin keskustelukumppani, jolloin alastatuksesta käsin tehty kuolinisku yllättää harjaantumattoman keskustelukumppanin paremmin. En ole tainnut kertaakaan nähdä, että metodiseen alemmuudentunteeseen olisi liittynyt todellista alemmuudentunnetta asenteena.

Mikko kirjoitti...

Tästä löytyy näköjään kirjaan linkki. Sivulla 14 on kaavio jossa on oppimisprosessin ydin.

Mikko kirjoitti...

Tiedemies: Tässä on ongelmana kuitenkin yksi marginaalitarkastelu: jos huonommuudentunne jatkuvasti lisääntyy, niin marginaalihyöty harjoittelusta putoaa sitä rajummin, mitä paremmaksi (eli alemmuudentuntoisemmaksi) tulee.

Todennäköisesti palkkiot ovat muualla. Esimerkiksi tanssissa on hyvin selvästi niin, että mitä paremmaksi tulee, sitä enemmän saa statusta, itse asiassa preferential attachment -ilmiön ansiosta statushyöty kasvaa eksponentiaalisesti.

Ari kirjoitti...

Tälläinen käytös on ihan normaalia, koska ihmisiä kiinnostaa suhteellinen status, ei absoluuttinen status. Mäkihyppääjä kiinnostaa paljon hän hypää suhteessa muihin. Meitä kiinnostaa kuinka pukeudumme suhteessa niihin, joiden käsityksestä välitämme eikä vaikka mitä jotkut maapallon toisella puolella asuvat niistä ajattelevat (ei mitään alkuasukkaitakaan kiinnosta mitä me heidän ulkonäöstään ajattelemme).

Huonommuudentunne on evolutiivinen tarve päästä pitemmälle nokkimisjärjestyksessä kuten nälän tunne on evolutiivinen reaktio saada ihminen syömään.

Koko statuspelissä lopulta kyse silmänkääntötempusta, jolla ei ole mitään väliä.

Mikko kirjoitti...

Joo, toki se on ihan normaalia. Luulenpa, että status noudattaa kaikilla elämän saroilla tuota preferential attachment -periaatetta. Pienemmässä ryhmässä vaan eksponenttikäyrä ei mahdu kovin jyrkäksi.

Huonommuudentunne on evolutiivinen tarve päästä pitemmälle nokkimisjärjestyksessä kuten nälän tunne on evolutiivinen reaktio saada ihminen syömään.

Tuo on yksi tapa selittää asia. Toinentapa on esittää, että meihin on sisäänrakennettu vetovoima jonkinlaiseen henkiseen kasvuun fyysisen kasvun lisäksi. Vinoutuneena se näyttäytyy huonommuudentunteena.

Koko statuspelissä lopulta kyse silmänkääntötempusta, jolla ei ole mitään väliä.

En pystynyt ihan dekoodaamaan tätä lausetta. Ei kai voi sanoa, että sellaisella prosessilla johon käytännössä koko ihmiskunta osallistuu isolla panoksella joka päivä, ei olisi mitään väliä näille ihmisille. Juuri tuo panostus kertoo, että ihmiset yleensä välittävät tästä hyvin paljon.

Ei koira karvoistaan pääse eroon, ja niinpä mekin tällä palstalla käymme älyllisen tason statusmittelöä koko ajan, voittaaksemme keskusteluita.

Voi tietysti sanoa, ettei sillä pitäisi olla väliä. Siinä tapauksessa olisi uskottavampaa kuulla se minun suustani jos olisin ensin itse onnistunut luopumaan siitä. En ole ihan varma onko se mahdollinen olotila.

Ari kirjoitti...

"Tuo on yksi tapa selittää asia. Toinentapa on esittää, että meihin on sisäänrakennettu vetovoima jonkinlaiseen henkiseen kasvuun fyysisen kasvun lisäksi. Vinoutuneena se näyttäytyy huonommuudentunteena."

Tarkoitin, että näläntuneen evolutiivinen tarve on pelastaa yksilö nälkäkuolemalta. Huonommuudentunteen tarkoitus on pelastaa sukupuutolta tai nälkäkuolemalta riippuen kontekstista. En ehkä määrittelisi tätä henkiseksi kasvuksi kuitenkaan.

"En pystynyt ihan dekoodaamaan tätä lausetta. Ei kai voi sanoa, että sellaisella prosessilla johon käytännössä koko ihmiskunta osallistuu isolla panoksella joka päivä, ei olisi mitään väliä näille ihmisille. Juuri tuo panostus kertoo, että ihmiset yleensä välittävät tästä hyvin paljon.

Ei koira karvoistaan pääse eroon, ja niinpä mekin tällä palstalla käymme älyllisen tason statusmittelöä koko ajan, voittaaksemme keskusteluita.

"Voi tietysti sanoa, ettei sillä pitäisi olla väliä. Siinä tapauksessa olisi uskottavampaa kuulla se minun suustani jos olisin ensin itse onnistunut luopumaan siitä. En ole ihan varma onko se mahdollinen olotila."

Juu olen samaa mieltä. Oikeastaan tuo oli vain nihilistinen heitto, että olemme vain kasa atomeita jne. eikä niiden takaa välttämättä löydy mitään sen suurempaa tarkoitusta. Tai voi löytyäkin, en ole filosofi.

Ehkä tästä hyödyllisin implikaatio, että saatamme kuluttaa tälläisin statusmiettelöihin paljon arvokkaita resursseja, mistä juurikin Hanson on kirjoittanut vuosia blogissaan. Käyttäytyminen, joka on ollut evolutiivisesti tehokasta joskus biologisen ihmisen muovautuessa ei palvele omaa tarkoitustaan enää nykypäivänä.

Yksi esimerkki tästä olisi vaikka valtioiden välinen asevarustelu, jolla voi olla epätehokas lopputulos. Toinen esimerkki olisi vaikka polarisoitunut politiikka, missä ei olla valmiita kompromisseihin tai mihinkään edes jollain tavalla katsottuna objektiivisiin neuvotteluihin, koska oman ryhmän ja samalla oman persoonan status on uhattuna.

Vaatteet kävisivät kai yhdestä esimerkistä, mutta ei tämmöisiä voi korjata muuttamatta ihmisbiologiaa, enkä tiedä edes onko se sen arvoista. Varmemmat nakit löytyvät juuri kaikesta politiikasta, kun se vaikuttaa vähän kaikkeen.

Mikko kirjoitti...

Tarkoitin, että näläntuneen evolutiivinen tarve on pelastaa yksilö nälkäkuolemalta. Huonommuudentunteen tarkoitus on pelastaa sukupuutolta tai nälkäkuolemalta riippuen kontekstista.

Juu, toki.

En ehkä määrittelisi tätä henkiseksi kasvuksi kuitenkaan.

Joo, en itsekään tarkoittanut asiaa niin.

Tarkoitin sanoa, että ihmisessä on useita eri ristiriitaisia prosesseja. Ego yrittää pitää meidät samana, kun taas joku toinen osa -- se mistä puhuin -- meissä haluaa muutosta.

Oletusarvoisesti nämä toimivat yhteen miten sattuu, joten lopputulos vinoutuu riippuen vähän henkilön historiasta jne.

Henkiselle kasvulle edellytys on, että pystyy sopivasti balansoimaan nämä voimat. Se ei ole mikään automaatti, vaan vaatii harjoittelua.

Siksi se vinoutuu, jos asian eteen ei tee työtä.

Ehkä tästä hyödyllisin implikaatio, että saatamme kuluttaa tälläisin statusmiettelöihin paljon arvokkaita resursseja, mistä juurikin Hanson on kirjoittanut vuosia blogissaan.

Joo, näinhän se on. Itse uskon että ihmisyhteisöllä on kaksi toimintatapaa, yhteistyö ja mittelöinti. Yhteistyö on melko herkkä tila, ja yksikin vääränlainen henkilö saa yhteistyön käännettyä mittelöksi. Yhteistyössä ei haaskata resursseja, mutta mittelössä kylläkin.