Älyllisyyden ongelma

Ongelma on se, että kaikkein tärkeimmät ongelmat eivät ratkea intellektualisoimalla (tietoisella rationalismilla).

Intellektualisointi voi tehdä ratkaisemisen entistä vaikeammaksi.

The Last Psychiatrist: Is The Cult Of Self-Esteem Ruining Our Kids?

Lainaus alaviitteestä:

I've made this point before, but worth repeating: chronic, non-medical insomnia is a similar symptom of a lack of completion, accomplishment. All the usual suggestions (read a book, light exercise) are temporary accomplishments, which is why they work; and the other maneuvers (surfing the web, watching TV, drinking) are searches for something accomplishable. And nothing says accomplished like a Pornotron orgasm. Night night.

Metodinen alemmuudentunne välineenä, metodina

Eräs tamperelainen ajattelija puhui metodisesta alemmuudentunteesta. En muista enää tarkkaan alkuperäistä formulointia, mutta perusajatus oli kai se, että pitää itseään, "metodisesti", tyhmempänä ja huonompana kuin muut. Pidin aina ajatuksesta, mutta se tuntui ehkä liian radikaalilta. Varsinkin kun se tuli henkilöltä, jota pidin erittäin älykkäänä. Se voi helposti kuulostaa vääränlaiselta vaatimattomuudelta.

Mutta olen sittemmin tullut siihen johtopäätökseen, että ensinnäkin metodinen alemmuudentunne on jossain muodossa miltei välttämätön perusedellytys todella hyväksi tulemiseen. Tuntuu tietysti vaikealta kuvitella, miten joku huippusuorittaja voisi pitää itseään huonona, varsinkin jos alalla on objektiiviset mittarit paremmuuden selvittämiseen (esim. urheilulajit). Syy voi olla siinä, että oma viitekehys siirtyy kehittymisen myötä. Vaikka huippu-urheilija tietää peittoavansa jonkun aloittelijan, hänelle tämä vertailu on täysin merkityksetön. Sen sijaan hän kokee kyvyttömyyttä ja huonoutta kaikista niistä, jotka ovat häntä selvästi parempia.

Toiseksi myös oman suorituksen viitekehys siirtyy huomaamatta. Vuosien tehokkaan treenamisen jälkeen ei tunne ylemmyydentunneta kaikesta siitä mitä osaa vaan huonoutta kaikesta siitä mitä ei vieläkään osaa. Uskon, että kurinalaisesti ja määrätietoisesti harjoitteleva on vuodesta toiseen tietynlaisessa aloittelijan mielentilassa. Taidot tietysti kehittyvät, mutta tuntee tietynlaista huonoutta, koska keskittyy niin intensiivisesti oman kokonaissuorituksen huonoimpiin osa-alueisiin. Vähän kärjistetysti voisi sanoa, että tyypillinen aloittelija haluaa päästä mahdollisimman nopeasti siitä tunteesta, että ei osaa. Sen sijaan huipuksi haluava pysyy siinä melkein koko uransa.

Tämän tulkinnan metodinen alemmuudentuntija ei myöskään lamaannu mihinkään "yhyy, en osaa" -mielentilaan. Huonommuuden tunteminen ei ole useinkaan kovin mukavaa, mutta metodina alemmuudentunne on omasta mielestäni nimenomaan tarkoitettu parempaan pyrkimiseen. Mutta kuten sanottu, ei ole tarkoitus päästä huonouden tunteesta. Tarkoitus on vain kehittyä.

Kun tyypillinen aloittelija pääsee aloittelijan mielentilasta, eli kehittyy sen verran, että osaa jonkin verran, hänen kykynsä ja halunsa havainnoida suorituksiaan katoaa. Jos kyseessä on esimerkiksi joku fyysinen taito, urheilulaji tai vastaava, niin hän ei halua edes nähdä miltä oma suoritus näyttää. Oma suorituksen katsominen ja analysoiminen tuntuisi jotenkin nololta ja ikävältä. Positiivinen mielikuva itsestä särkyisi. Siksi aloittelija jää ikuisesti aloittelijaksi.