Olen ajatellut, että tämä monimutkaistus ja siitä seuraava turhautuminen kuuluu jotenkin asiaan, koska todellisuus on miltei poikkeuksetta monimutkaisempi kuin joku yksinkertainen tiivistys. Mutta taustaoletuksena tässä piilottelee ajatus, että pitäisi päästä määrättömästi lähemmäksi totuutta. Tällainen taustaoletus ei kuitenkaan ota huomioon tehokkuutta. Jos ei ole tarve tietää asiaa mahdollisimman perusteellisesti, niin väitän, että on tehokkainta tietää asiasta vain hyvä tiivistys, joka ei ole välttämättä ihan täysin totta.
Tieteessä tällaista lähestymistä ei tietenkään voida ottaa, koska tieteessä ollaan kiinnostuneita totuudesta. Toki tieteentekoakin hyödyntää asioiden hyvä tiivistäminen, mutta se ei ole mikään välttämättömyys. Tieteessä tärkeintä on totuuden selvittäminen. Mutta henkilökohtaisessa projektissa ymmärtää maailmaa tällaista vaatimusta ei varsinaisesti ole. Totuudellisuus (ja erityisesti sen pragmaattiset seuraukset) on tietysti toivottavaa, mutta sille voidaan sallia löyhemmät reunaehdot.
Toisin sanoen: keskity ideoissa ja ajatuksissa niihin merkitsevimpiin bitteihin.