Virheitä

Äänestämisen vaikutus

2012-01-23T12:26:00.000+02:00

Jokainen ääni ei vaikuta vaaleissa, mutta "jokainen ääni vaikuttaa" -meemillä on vaikutusta.

(Jos siihen meemiin ei uskottaisi, niin silloin jokaisella äänellä todella olisi vaikutusta, mikä voisi olla tuhoisaa.)

Uudelleenkirjoittaminen on kirjoittajan harjoittelua

2012-01-14T22:02:00.000+02:00

Tietyissä bloggaajapiireissä oli joskus sellainen meininki, että kynnys kirjoittamiseen piti laskea mahdollisimman alas, että sai ylipäätään mitään julkaistua. Henkiset solmut tekivät yksinkertaisenkin kirjoittamisen mahdottoman vaikeaksi. Siksi blogin otsikko tai alaotsikko oli jotain väheksyvää kuten "sekalaisia hajamietelmiä", "satunnaista pölinää" ja niin edelleen. Monet korostivat kirjoittavansa vain itselleen. Kaikki tämä loi vaikutelman, että tärkeintä oli saada julkaistua edes jotain.

Syntyy mielikuva heikkoitsetuntoisesta ressukasta, jota pitää kauheasti kannustaa, että se saisi edes jotain sanottua. Näitä suurella vaivalla aikaansaatuja ähinöitä piti sitten juhlia. "On se hienoa, että sait näinkin paljon sanottua!" Toive kai oli, että epäselvästi muotoiltu ja keskeneräinen ajatus tarttuisi johonkin lukijaan ja kehittyisi kenties sitä kautta eteenpäin.

Jos kirjoittamisen ottaa sen sijaan välineenä ajattelutaidon kehittämisessä, niin näkymä on hyvin toisenlainen. Pyrkimys ilmaisun selkeyteen ja koherenttiin rakenteeseen toisaalta terävöittää viestiä. Ja mikä tärkeämpää, kirjoittaminen ei ole vain valmiiden ajatusten muuttamista kirjalliseen muotoon. Kirjoittaminen on ajattelua. Mutta toisaalta pyrkimyksellä selkeyteen on tarkoitus myös parantaa omaa ajattelua.

Kehittyminen kirjoittajana ja ajattelijana ei tapahdu automaattisesti. Venkatesh Rao väittää, että kirjoitustaitoa voi kehittää vain jatkuvalla uudelleenkirjoittamisella. Uudelleenkirjoittaminen ja muokkaaminen ovat sitä työtä, jotka toisaalta parantavat tekstiä ja toisaalta kehittävät kirjoittamisen ja ajattelemisen taitoa.

Uudelleenkirjoittaminen ei tunnu mukavalta. Jos alkuperäisen tekstin pusertaminen tuntui urotyöltä, niin saman tekstin uudelleenkirjoittaminen moneen kertaan voi tuntua täysin mahdottomalta. Mutta tältä ei voi välttyä, jos haluaa kehittyä kirjoittajana. Kuten Rao sanoo, omien tekstin ja ajattelun laadulle on vaikea löytää järkeviä ulkoisia mittareita. Pitää siis kehittää sisäinen taito tunnistaa oman tekstin ja ajattelun laatu. Se ei onnistu, jos ei koskaan palaa teksteihinsä ja yritä parantaa niitä.

Oma näppituntumani on se, että suurin osa kirjoittamisesta menee sellaisessa epämääräisessä "ihan hyvin se tuli kirjoitettua" -fiiliksessä. Samalla vältetään parhaan mukaan, että joutuisi lukemaan tai korjaamaan omaa valmista tekstiään. Varsinaisen kirjoittamisprosesin aikana tekstiä pystyy vielä muokkaamaan, mutta jo päivän tauko voi tehdä tekstiin palaamisesta miltei mahdottoman. Tällainen välttely ei kuitenkaan millään tavalla kehitä omia taitoja.

Jos uskoo Venkatesh Raon väitteitä, niin yhden artikkelin määrätietoinen uudelleenkirjoittaminen on vain vaatimaton alku. Se on alku tuhansien ja taas tuhansien tuntien uudelleenkirjoittamisessa. Uudelleenkirjoittamisen taitokin tietysti kehittyy ja ennen pitkää pystyy tuottamaan siedettävää tekstiä ihan suoraankin. Olen aika varma, että suurin osa bloggaajista ja ylipäätään kirjoittajista hyötyisi valtavasti määrätietoisesta harjoittelusta. Se vaatii asennemuutosta.

Linkkivinkki

2012-01-11T22:35:00.001+02:00

Ribbonfarm. Mielenkiintoisin blogi, johon olen hetkeen törmännyt.

Viivyttely vähenee vain konkretialla

2011-12-28T09:07:00.000+02:00

Viivyttely (engl. procrastination) vaivaa, kun ajattelu on abstraktia, kaukaista. Jos ajattelee abstrakteja tai kaukana olevia asioita, niin todennäköisyys langeta viivyttelyyn on merkittävästi suurempi. Jos haluaa vaikka aloittaa kuntoilun, niin ei kannata ajatella sen tuomia pitkän aikavälin hyötyjä vaan kannattaa ajatella urheilukenkien kengännauhojen sitomista tai itseään kuntosalilaitteella. Tämän seurauksena paljon todennäköisemmin oikeasti aloittaa sen kuntoilun. Tavoitteet pitää siis olla konkreettisia ja lähellä.

Tästä periaatteesta johdettu ohje, että kannattaa palastella suurempi tavoite pienemmiksi osatavoitteiksi on sinänsä totta, mutta tämän ohjeen antajilta jää yleensä huomaamatta, että tämä ohje itsessään on abstrakti ja etäinen. Ja siten aiheuttaa saman perspektiiviongelman kuin alkuperäisen (abstraktin) tavoitteen toteuttaminen itsessään. Alkuunpääseminen tehtävän jakamisessa osatehtäviin voi siis olla yhtä vaikeaa kuin tehtävän tekeminen ylipäätään.

Siksi uskon, että jos haluaa käyttää jotain järjestelmää tuottavuutensa parantamiseen, niin se pitää olla naurettavan yksityiskohtainen ja siinä pitää olla vain hyvin konkreettisia kohtia. Esimerkiksi "jaa tehtävä pienempiin osakokonaisuuksiin" ei ole konkreettinen.

Konkreettisen ja abstraktin (lähellä ja kaukana olevan) jaottelu selittää myös miksi aiheeseen liittyvien artikkelien lukeminen aiheuttaa usein niin ristiriitaisen tunteen. Ne vievät ajattelun lähes poikkeuksetta abstrakteihin asioihin ja siten kauemmaksi varsinainen ongelman ratkaisusta. Niiden lukeminen voi jopa tuottaa tietynlaisen hyvänolon tunteen ilman että olisi tehnyt mitään konkreettista! Ehtii nauttia jo kuvitelluista pitkän aikavälin hyödyistä ilman että tulee edes tehneeksi mitään.

Uskon sen sijaan, että mikään yksittäinen oivallus ei voi vähentää viivyttelyä tai tuoda helpotusta viivyttelyn ongelmaan. Jos jokin metodi, tekniikka, kikka tai vimpautus vähentää viivyttelyä, niin se tapahtuu vain jonkun naurettavan konkreettisen ensimmäisen askeleen kautta ja siitä eteenpäin vain vähitellen, askeleittain.

Periaatetta voi käyttää heuristiikkana, kun arvioi jonkun artikkelin tai metodin tehokkuutta tai hyödyllisyyttä. Jos päällimmäinen tunne sitä luettaessa on kaukainen ja abstrakti, esim. "tämä tekee työpäivästäni tehokkaamman", niin kyseinen artikkeli tai metodi ei todennäköisesti auta vähentämään viivyttelyä. Jos sen sijaan mielikuva on konkretiassa, esim. "toteutan työn jaksotuksen asentamalla munakello-appletin", niin se saattaa muodostua hyödylliseksi.

Periaate on myös hyvä ohjenuora näiden tekniikoiden tai metodien käyttämiseen. Jos siinä esimerkiksi kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti vain joku tapa toimia, niin ei missään nimessä kannata yrittää tulkita sitä jossain laajemmassa kontekstissa. Sen sijaan keskittyy siihen, että ymmärtää tekniikan konkretian tasolla. "Mitä minun pitää ihan oikeasti tehdä." Myöhemmin voi toki käydä ilmi, että on tulkinnut jonkun kohdan liian kirjaimellisesti, mutta tämän väärinkäsityksen voi korjata sitten myöhemmin. Sen korjaaminen voi olla mahdollista vasta kun on käyttänyt tekniikkaa jonkun aikaa.

Esimerkki onnistuneesta työtapojen muutoksesta itsellä on ollut ns. pomodoro-tekniikan käyttö. Idea on yksinkertainen: työnteko tapahtuu 25 minuutin pätkissä, jonka jälkeen on pakollinen 5 minuutin tauko. Näitä jaksottaa hälytys, joka siirtää vaiheesta toiseen. Neljän "pomodoron" jälkeen on pidempi tauko, 15-20 minuuttia. Pidä tauko vaikka pomodoron päätyttyä tuntuisi, että voisi jatkaa hommaa.

(Pomodoro-tekniikasta on saittikin, jossa ilmainen kirja ja kaikkea, mutta en suosittele lukemaan sitä, jos tarkoituksena on tekniikan käyttöönotto. Ylläoleva ohje on aloittamiseen täysin riittävä. Jos tekniikkaa jo käyttää ja haluaa hienosäätää omia tapoja, niin saitti ja kirja voivat olla hyödyksi.)

Jos tekniikasta kuullessaan ryhtyy pohtimaan, että miksi se toimii (jos toimii), niin se jää todennäköisesti vain ottamatta käyttöön. Ei välttämättä sen takia, että pystyisi perustelemaan itselleen, että miksi se ei mahdollisesti toimi. Vaan yksinkertaisesti siksi, että siirtyy ajattelemaan liian abstraktisti. Jos sen sijaan ottaa tekniikan vain kokeiluna ja keskittyy puhtaaseen konkretiaan eli että miten sen ottaa vaikkapa välittömästi käyttöön, niin voi päästä alkuunkin.

En yritä väittää, että pomodoro-tekniikka olisi ratkaisu viivyttelyn ongelmaan. En edes vielä tiedä toimiiko se tai jos toimii, niin miksi se toimii. Tai puhumattakaan siitä, että mikä pomodoro-tekniikassa on lopulta olennaista ja mikä ei.

Väitän, että vain puhdasta konkretiaa tarjoavat tekniikat tai metodit voivat ylipäätään toimia. Väitän myös, että vain ottamalla jonkun tällaisen tekniikan käyttöön voi tietää toimiiko se. Tietoinen mieli tietysti evaluoi ja antaa mielestään täydellisen vastauksen ilman mitään käytännön kokeilua. Jätä tällaiset päätelmät huomiotta ja keskity vain käyttöönottamiseen.

2011-12-20T19:43:00.002+02:00

Taisi olla jossain blogin kommenteissa puhetta siitä, että jonkun nolon muiston palautuminen mieleen joskus aiheuttaa sen, että tulee esim. sanottua jotain täysin asiaan liittymätöntä ja/tai siansaksaa. Robert Triversin luennossa puhutaan nähdäkseni samasta ilmiöstä noin 31 minuutin kohdalla.

Jos ymmärsin oikein, niin hypoteesi on, että se alue aivokuoresta, jonka "evoluutio on ottanut käyttöön" muistojen tukahduttamiseen on esimotorista aluetta. Tämä alue siis vaikuttaa muistojen tukahduttamisessa suoraan hippokampukseen (en tiedä onko se oikean suomenkielinen termi).

Nyt kun muisto palautuu mieleen ja sitä yrittää tiedostamattaan välittömästi tukahduttaa uudestaan, niin se samalla laukaisee jonkun liikkeen, koska se samalla aktivoi tätä osaa esimotorisesta alueesta. Normaali reaktio on jonkunlainen väristys tai vastaava. Se että sanoo jotain asiaan liittymätöntä voi olla nähdäkseni tämän ilmiön variaatio.

Nykyajan möröt

2011-12-02T22:26:00.001+02:00

Autenttisuus, tunteellisuus, naiivius. Siinä asioita, joita pelkäämme eniten.

Suojaksi tarvitsemme ironiaa, sarkasmia, selittelyä, huumoria, vitsailua.

David Foster Wallacen valmistujaispuheen ääninauhoitus

2011-12-01T22:24:00.001+02:00

Kun nyt oli puheena David Foster Wallace. Hänen valmistujaispuhe Kenyon Collegen vuoden 2005 luokalle, This is Water, on vaikuttava. Linkitetty youtube-video on siis ääninauhoitus itse tilaisuudesta. Varsinaista videokuvaa tapahtumasta tuskin onkaan.

Wallace suhtautui puheensa aiheeseen vakavasti. Sen kuulee jo hänen puhetyylistä mutta tietysti myös puheen sisällöstä. Koska Wallacen kirjallinen tyyli on toisaalta aika viihdyttävä, niin yleisö naurahtelee yksittäisille kohdille, mikä minun korvaani ainakin kuulostaa vähän vaivaannuttavalta. Itse aihe on kuitenkin selvästi elämän ja kuoleman kysymys Wallacelle. Ei sillä, etteikö vakavistakin aiheista voisi vitsailla, mutta oma tulkintani puheen tyylistä ja sävystä on jotenkin vahvasti riidassa yleisön reaktioihin. Yleisön reaktiot tosin tuntuvat vakavoituvan loppua kohden.

(Enkä tahdo myöskään väittää, että en olisi itse reagoinut samoin, jos olisin ollut yleisössä. Halusin vain tehdä selväksi, että sisällön tulkintaa voi hieman hämätä jotkut yleisön naurahdukset.)

Tämä ei kuitenkaan liikaa häiritse kuuntelukokemusta.

Rehellinen opetusohjelma

2011-12-01T21:12:00.001+02:00

Edesmennyt kirjailija David Foster Wallace oli myös opettaja. Alla ote hänen kurssinsa opetusohjelmasta:

You are forbidden to keep yourself from asking a question or making a comment because you fear it will sound obvious or unsophisticated or lame or stupid. Because critical reading and prose fiction are such hard, weird things to try to study, a stupid-seeming comment or question can end up being valuable or even profound. I am deadly-serious about creating a classroom environment where everyone feels free to ask or speak about anything she wishes. So any student who groans, smirks, mimes machine-gunning [..], chortles, eye-rolls, or in any way ridicules some other student's in-class question/comment will be warned once in private and on the second offense will be kicked out of class and flunked, no matter what week it is. If the offender is male, I am also apt to find him off-campus and beat him up.

Lainaus toisesta opetusohjelmasta:

I know that many professors say this kind of hard-ass stuff at the beginning of the term but don't actually mean it or enforce it as the course wears on. I, however, do mean it, and I will enforce it --feel free to verify this with students who've taken other classes with me. If you want to improve your academic writing and are willing to put extra time and effort into it, I am a good teacher to have. But if you're used to whipping off papers the night before they're due, running them quickly through the computer's Spellchecker, handing them in full of high-school errors and sentences that make no sense, and having the professor accept them "because the ideas are good" or something, please be informed that I draw no distinction between the quality of one's ideas and the quality of those ideas' verbal expression, and that I will not accept sloppy, rough-draftish, or semiliterate college writing. Again, I am absolutely not kidding.

Hienoimmat opetusohjelmat mitä olen itse lukenut.

Ulkoiset häiriötekijät eivät estä keskittymistä mutta voivat rikkoa sen

2011-10-28T23:18:00.000+03:00

Se, että on olemassa häiriötekijöitä, jotka estävät keskittyneisyyden tilaan pääsemisen, ei tarkoita, että häiriötekijät poistamalla pääsisi automaattisesti keskittyneisyyden tilaan.

Se, että keskittyneenä pystyy käsittelemään vain yhtä asiaa kerrallaan, ei tarkoita, että kun käsittelee yhtä asiaa kerrallaan, olisi välttämättä keskittynyt.

Tämän takia en usko, että häiriötekijät tylysti blokkaamalla pystyisi siirtymään keskittyneisyyden tilaan yhtään sen helpommin. Siirtyminen tapahtuu pitkälti tiedostamatta. Mielentila ja homman keskeiset ominaisuudet rupeavat viemään fokusta tiettyyn suuntaan ja jonkun ajan päästä, huomaamattaan, keskittyy hommaan täydellisesti. Kun on täysin keskittynyt hommaan ei tietysti enää voi kiinnittää omaan keskittyneisyyteensä huomiota. Mielentila voi helposti rikkoutua, ainakin heti aluksi, ja siksi on tärkeää, että häiriötekijöitä ei ole juuri silloin kun on pääsemässä keskittyneisyyden tilaan.

Jos ennen täydellistä uppoutumista vilkaisee vaikka sähköposteja tai työkaveri tulee kysymään jotain, niin keskittyneisyyden kupla voi puhjeta ja siihen on nyt entistä vaikeampaa päästä. Tässä siirtymävaiheessa keskittyneisyyteen on siis erittäin tärkeää, ettei hairahdu mihinkään toiseen hommaan. Siinä vaiheessa olisi hyödyllistä, että tietokone olisi lukittu nimenomaan siihen mihin on keskittynyt.

Ulkoisten häiriötekijöiden poistaminen ennen kuin on päässyt keskittyneisyyden tilaan on siis mielestäni jokseenkin hyödytöntä. Siinä vaihtaa hyperaktiivisen surffaamisen "tyhjän paperin kammoon". Jos joku mielen sisällä vastustaa aloittamista, niin molemmissa kokee samaa tuskaa ennen alkuun pääsyä. Ero tulee vasta sen jälkeen.

Kuvitellaan samaa hommaa tekevät tietotyöläiset, joista toisella on käsillä kaikki häiriötekijät (on siis rajoittamattoman internet-yhteyden äärellä) ja joista toinen on täysin eristäytyneenä metsämökillä, jossa ei ole minkäänlaista nettiyhteyttä. Hieman kärjistäen: heillä on molemmilla yhtä vaikeaa päästä alkuun, mutta metsämökkierakko pystyy alkuun pääsemisen jälkeen paremmin pysymään keskittyneenä.

Tämä ei ole pelkästään teoretisointia, koska xkcd:n "Let Go" -stripin ja siihen liittyneen blogikirjoituksen lukemisen jälkeen toteutin jotain vastaavaa itselleni ja kokemukseni oli, että systeemi ei juurikaan nopeuttanut tai helpottanut keskittymisen tilaan pääsemistä vaan kärsiminen näissä tapauksissa oli vain erilaista. Kun keskittymisen sai alkuun, niin systeemi ehkä vähän helpotti tässä tilassa pysymistä, mutta ero ei ollut kovin merkittävä.

Olen huomannut, että erilaiset "full screen" -tilat ja vastaavat visuaaliset vihjeet toimittavat usein saman tarkoituksen. Tähän suuntaan vihjasin aiemmassa päivityksessä. Videoluentoa katsoessa on pakko siirtyä full screen -tilaan, että keskittymisen tilaan päästyäni pysyn myös siellä. Jos pidän auki mahdollisuutta vaihtaa fokusta johonkin toiseen juttuun, niin en välttämättä ikinä pääse keskittyneisyyden tilaan, koska pienikin häiritsevä ajatus vie ajatukseni muualle.

Supervisor

2011-10-26T22:28:00.001+03:00

Minkä entiteetin pitäisi sanoa minulle ja tehdä tarpeeksi selväksi, että "ei, ei ole mahdollista samaan aikaan katsoa videota ja surffata netissä"?

Oivallukset

2011-10-11T09:57:00.000+03:00

Jonkin asian ymmärtäminen alkaa ensin (1) perinpohjaisella hämmennyksellä ja sekaannuksella. Lopulta tulee, jos on tullakseen, oivallus (2), jolloin tämän sekaannus katoaa ja tilalle tulee ymmärrys. Vähitellen oivalluksen tunne häviää ja asia muuttuu ymmärryksessä triviaaliksi (3). (Tämä pätee riippumatta siitä onko asian oikeasti ymmärtänyt, ts. onko objektiivisesti ottaen oikeassa.)

Kun asiasta yrittää kirjoittaa ensimmäisessä vaiheessa, niin selittäminen on vaikeaa, koska ei ymmärrä asiaa. Viimeisessä vaiheessa (3) tuntuu hölmöltä kirjoittaa aiheesta, koska tuntuu, että asia pitää olla kaikille ilmiselvä. Hedelmällisintä onkin kirjoittaa toisessa vaiheessa, koska silloin näkee samalla oman sekaannuksensa ja ratkaisun siihen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä vaihe ei kestä kovin pitkään. Tunne häipyy jo muutaman päivän sisällä ja muisto tästä oivalluksesta katoaa viimeistään muutaman kuukauden päästä.

Jos oivallukseen liittyy joku toiminto tai tekeminen —sanotaan vaikka että on yhtäkkiä oivaltanut että kuntoilu vaikuttaa tietyllä tavalla aivojen toimintaan— niin samalla periaatteella tämä oivallus pitää jalkauttaa nopeasti rutiiniksi, koska lopulta tämäkin oivalluksen tunne katoaa ja sen jälkeen on vaikeampaa löytää motivaatiota aloittaa oivallukseen liittyvä tekeminen.

Tämä oivallukseen liittyvä aivokemia on ihan yleisesti tiedossa. Aivoissa tehdään joku sopivalla tasolla tapahtuva kytkentä, joka tuntuu hyvältä. Se on käytännössä siis oppimista. Mutta tähän kytkentään liittyvä hyvänolon tunne tietysti katoaa ajan kanssa, koska "se on jo opittu".

Kirjasuositus

2011-10-04T22:26:00.001+03:00

John Holt: How Children Fail.

Lainaus (ei tuosta kirjasta mutta John Holtilta):

People spend a great deal of time --as for years I did myself-- talking about how to make "education" more effective and efficient, or how to do it or give it to more people, or how to reform or humanize it. But to make it more effective and efficient will only be to make it worse, and to help it do even more harm. It cannot be reformed, cannot be carried out wisely or humanely, because its purpose is neither wise nor humane.

Syöpäpotilaiden toiveet

2011-09-13T21:56:00.001+03:00

Facebookissa kiertää joku meemi, jossa statuspäivityksissä on jotain tämäntyylistä:

Meillä on toiveena uusi koti, uusi auto, uusi kännykkä tai että onnistuisimme pudottamaan painoa.. loputon lista,eikö vain.
Syöpäpotilaalla on ainoastaan yksi toive ja se on taistella sairauttaan vastaan.

Sinänsä kai hyvää tarkoittava sisältö, mutta lähemmin tarkasteltuna se trivialisoi ongelman ja saa syöpäpotilaat näyttämään avuttomilta luusereilta. Tottakai syöpä vituttaa ja tottakai syöpäpotilas haluaisi päästä eroon syövästään ja nopeasti kehittyvä syöpä tekee elämästä sietämättömän ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutta todellisuudessa hyvinkin dramaattisen negatiivisen tapahtuman, jopa neliraajahalvauksen, jälkeen esimerkiksi yleinen tyytyväisyys ja onnellisuus palautuu lopulta ennalleen. Sama pätee varmasti suureen osaan syöpäpotilaista. Kukaan heistä ei tietysti haluaisi kuolla ennen aikojaan ja toivoisi elävänsä mahdollisimman pitkään. Mutta suurin osa heistä myös jatkaa mahdollisuuksiensa mukaan elämäänsä ja siinä rupeaa pyörimään arki niin kuin muillakin.

Terveet ihmiset vertaavat mielikuvaansa sairastumisesta nykytilaansa ja tämä tuntuu aina loputtoman murheelliselta. Mutta kun sairastunut ihminen selviää shokistaan (jos selviää), niin elämä jatkuu ja sitä eletään uusien realiteettien pohjalta. Onnellisuuden baseline muuttuu. Tällaiselle ihmiselle voi tuntua lähinnä banaalilta, jos joku toitottaa hänen puolestaan, että "on vain yksi toive". Todellisuudessa sairauden kanssa elävä todennäköisesti haluaa enemmän, että häneen suhtaudutaan kuin tavalliseen ihmiseen. (Tietysti vain niiltä osin kuin se on mahdollista ja järkevää.)

Ylläolevan sanominen on tietysti joidenkin mielestä töykeätä ja loukkaa sairaiden tunteita. Itse uskon tietämäni ja kokemani perusteella päinvastoin. Ei tarvitse tietenkään töykeä olla, mutta luulen, että suurin osa toivoo pikemminkin normaalia suhtautumista kuin tällaista "uhrittamista". Toki sairastuneet, esim. syöpäpotilaat, kaipaavat myös empatiaa ja jotain myötäelämistä. Mutta he myös elävät elämäänsä ja kaipaavat varmasti enemmän normaalia kanssakäyntiä.

Voin tietysti olla väärässäkin.

2011-09-04T22:59:00.000+03:00

Toimtuksen huomautus: olin kirjoittamassa tätä kommenttina erääseen blogikirjoitukseen, mutta tajusin, että vastasin oikeastaan täysin asian sivuun, eikä kirjoitus mitään kysymystä esittänytkään. Päätin siis muuttaa kommentin blogikirjoitukseksi.

Aihe on jotenkin erityisen vaikea, jonka huomaa esimerkiksi tekstini anteeksipyytelevästä tyylistä. Monet arvostamani kirjoittajat pitävät kaikkea "itämaisuuteen" ja meditaatioon liittyvää pelkkänä tyhjäpäisenä hörhöilynä. Itse olen sitä mieltä, että siitä on irroitettavissa tämä vaikeasti kuvailtava mutta hyödyllinen harjoite.

Jos jotain "itämaisuudesta" on irrotettavissa niin nimenomaan nyt-hetkessä oleminen. Meditaation nimellä kulkeva harjoite opettaa olemaan läsnä tässä hetkessä. Siinä ei ole, minun mielestä, mitään mystistä tai selittämätöntä. Mutta toki sitä pitää ensin harjoittaa ja harjoitella ennen kuin voi varsinaisesti kuvailla tätä olemisen tilaa. Vähän sama kuin pitää oppia pyöräilemään, että tietää miltä tuntuu pyöräillä. Tietoinen mieli "haluaa" jatkuvasti elää joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa eikä se ole kummassakaan yleensä tyytyväinen. Näiden ignoroiminen vaatii harjoitusta ja työtä.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tämän taidon alkeellinenkin oppiminen on hyödyksi sekä kognitiivisena metataitona että elämänfilosofisena apuvälineenä. Tässä ei ole tietääkseni mitään varsinaista hörhöilyä. Näen touhun vain välineenä tietynlaiseen mielentilaan pääsemiseen. (Vaikka ymmärrän samalla, että tämä on niitä ainoita mielentiloja, joissa välineellisyys katoaa.)

Meditaatio sellaisenaan on puhdasta nyt-hetkessä olemista. Tilassa ollessa olemisella ei ole sen kummempaa tarkoitusta. Toki sen voi ulkopuolelta nähdä esim. stressiä vähentävänä harjoitteena. (Mitä se kai joidenkin tutkimusten mukaan on.) Meditaatio mukana muussa olemisessa on oikeastaan vain kognitiivisen uudelleenohjelmoinnin keino, jolla voi neutraloida ja kontrolloida aika hyvin esimerkiksi tunnereaktioita.

Minun mielestä noin yleisesti ottaen touhulla ei tarvitsisi olla mitään varsinaista yhteyttä itämaisuuteen, koska se ei tarvitse mitään uskomusjärjestelmää ympärilleen. Puhtaimmillaan se on vain tietynlainen tietoisuuden ja mielen harjoite, jolla on (tai on olematta) vaikutus henkilön prefrontaalisen aivokuoren toimintaan. Yhteydet hörhöilyyn toki sekoittavat pakkaa, mutta toisaalta aiheesta on vaikea ylipäätään puhua, koska en tiedä mitään toista hyvää termiä meditaatiolle. "Meditaatio" ei ole sekään hyvä termi, koska se on niin monitulkintainen ja epäselvä käsite.

On kuitenkin mielestäni olemassa harjoite, johon parhaiten (vaikkakin huonosti) sopii termi "meditaatio", johon ei tarvitse liittyä mitään uskonnollista ja josta on välitöntä ja pitkäaikaista hyötyä metakognitiivisena taitona. Hyötyä tulee myös pelkästään harjoittamisesta.

Sanat eivät ole taidetta

2011-09-01T23:29:00.000+03:00

Jos sanojen ja lauseiden esteettinen ihailu ja niillä "taiteilu" olisi vain harmiton harrastus kuten postimerkkien keräily, niin sen voisi hyväksyä. Valitettavasti se kuitenkin sotkeutuu perustavalla tavalla ihmisyyden keskeisimpään olemukseen, ajatusten ja ideoiden maailmaan, ja siksi ei ole suotavaa. Tekstin pitäisi toimia ideoiden apuna eikä omana esteettisenä olomuotona. Ei "runoilua" ole tietenkään syytä kieltää, koska se olisi mahdotonta ja huono idea muutenkin. Mutta on hyvä tehdä tätä harrastaville tiedoksi, että touhussa voi ajautua pahasti sivuraiteille ja sieltä voi olla vaikeaa löytää takaisin.

Silloin kun teksti toimii mahdollisimman puhtaasti ideoiden ja ajatusten välittämisessä, niin se ei ole itsessään kaunista, hauskaa tai muutenkaan mielenkiintoista. Mutta sitä myöten teksti todennäköisesti toimii tarkoituksessaan paremmin. Toive siitä, että teksti kuulostaisi hauskalta tai muuten vain hyvältä, on merkki, että on unohdettu mistä tässä on lopulta kyse.

"Sanataiteilijoille" tämä kaikki voi kuulostaa turhan radikaalilta ja vastenmieliseltä, mutta heille sanon vain, että menkää muualle leikkimään.

Luonnosten luonne

2011-09-01T23:08:00.001+03:00

"Luonnos" (engl. draft) on vain kiertoilmaus sille, että tuotos on paska eikä ansaitse nähdä päivänvaloa koskaan. Mitään luonnosta ei tarvita, jos tekee jotain oikeasti hyvää ja sellaista jonka tulee oikeasti saamaan valmiiksi. "Luonnokseksi" jäävät kaikki ne, joiden on tarkoituskin jäädä kesken.

Luonnokset voi huoletta poistaa.

Hammaslääkärikäyntiä odotellessa

2011-08-17T12:31:00.000+03:00

Kuinkahan paljon vaikuttaa hammaslääkärissä käynnin epämiellyttävyyteen se, että lääkäri ja avustaja saavat luonnostaan miltei täydellisen statusdominanssin operaation ajaksi. Potilas makaa siinä avuttomana, suu täynnä jotain laitteita, jotka estävät normaalin kommunikoinnin. Tähän kun lisää sen, että monet lääkärit ottavat varmaan miltei luonnostaan sellaisen isällisen/äidillisen sävyn juttuihinsa. "Ei ole oikein pidetty huolta hampaista vai?" Toisessa statusasetelmassa hoidosta aiheutuva, useimmiten lopulta aika mitätön kipu ei tuntuisi puoliakaan niin pahalta, jos miltään.

Luulen, että tilanteen erikoisuuden takia vaatii aika paljon taitoa lääkäriltä neutralisoida tilanne niin, että se tuntuisi oikeasti luontevalta potilaallekin.

Tuntuu toisaalta aika epätodennäköiseltä, että joku ajattelisi alalla tällä tavalla ja lähtisi parantamaan hoitoa tästä näkökulmasta.

Tapoja saada tahtonsa läpi

2011-06-24T09:07:00.000+03:00

Käsky --- kohtelias pyyntö --- säälin aneleminen.

Kaaviossa oikealle päin siirryttäessä käytetään enemmän kohteen tunteiden manipulointia.

2011-04-27T09:46:00.000+03:00

Spämmiongelma ratkeaa vasta sitten, kun mainostajat oppivat kohdistamaan mainoksensa oikeille henkilöille. Tajusin asian, kun havaitsin, että saamani sinänsä asianmukaiset sähköpostit eivät ole enää mitenkään erotettavissa "oikeasta" spämmistä.

Levy-yhtiöt ovat nykyajan suurimpia piraatteja

2011-04-27T07:46:00.002+03:00

Harrastan biljardipiireissä tiedotustoimintaa ja taannoisten EM-kisojen aikaan yksi tuttavani tallensi netissä näytetyn livestreamin kasipallon finaalista, jossa pelasi suomalainen. Pyysin EM-kisojen järjestäjäorganisaatiolta luvan sille, että video laitetaan jakoon nettiin. Järjestön tiedottaja antoi tähän luvan. Video meni jakoon Youtubeen ja nyt tallennuksen tekijä kertoo, että on saanut huomautuksen tekijänoikeuksien rikkomisesta kahdelta levy-yhtiöltä. Kuten videolta näkee, videolla kuultava musiikki on pelipaikalla soitettua taustamusiikkia. Huonolaatuista ja peittyy tietysti pelaamisen ja yleisön ääniin.

Miten kenelläkään voi edes olla aikaa tämmöiseen?

2011-04-01T23:40:00.000+03:00

Entistä enemmän alkaa tuntua siltä, että teoreettinen märehtiminen blogeissa ei ole millään tavalla perusteltua, koska nykypäivänä on teknisesti niin helppoa tehdä kaikkea tuottavaa. Toki blogeja voi käyttää itsensä ja muiden viihdyttämiseen, mutta blogijutuissa on niin usein sellainen sävy, että valistetaan muita tai valitetaan maailman vääryyttä. Ikään kuin mikään muuttuisi blogikirjoituksesta. Teknologian mahdollistama "vipuvoima" on niin valtava, että asioiden teoreettinen jahkailu tuntuu vain niin turhalta.

En tarkoita, että blogikirjoittelun sijaan pitäisi lähteä välttämättä parantamaan maailmaa (mihin suuntaan itse kukin sitä sitten haluaakin muuttaa). Vaan että löytää sen tekemisen muodon, joka on itselle kaikkein luontevinta ja tekee sitten. Sen sijaan että pyörisi blogimaailman keinotekoisessa tärkeydentunteessa. Täällä voi niin helposti sotkea itsensä tunteeseen, että nyt ollaan jossain todella tärkeän äärellä vaikka blogit parhaimmillaan ovat jonkun muun homman sivutuote.

Tämä ei ole mikään "kaikki on turhaa" -tilitys tai edes "blogikirjoittelu on turhaa" -tilitys. Lähinnä varoitus itselle, että kun tarpeeksi kauan pyörii täällä generoitujen ajatusten ympärillä, niin ne alkavat vaikuttaa tärkeiltä pelkästään sen takia, että niiden ympärillä pyörii paljon. Mutta samalla kadottaa kosketuksen todellisuuteen ja siihen mikä on oikeasti merkityksellistä.

Pidän sitä ihan hyvänä ohjenuorana, että jos aihe herättää kovasti tunteita, niin on suuri riski, että mennään vahvasti väärään suuntaan. Tunnereaktio on tietysti aina merkki jostain, mutta sen kanssa ei kannata jäädä piehtaroimaan. Se on kuin varoitusääni monimutkaisesta laitteesta. Varoitusääni kertoo jostain, mutta sillä äänellä sinänsä ei ole sen suurempaa itseisarvoa.

2011-03-29T10:55:00.000+03:00

Mielessäni muhii kirjoitus akrasiasta, "tahdon heikkoudesta", mutta se odottaa vielä kypsymistä.

Keskeinen idea käy kuitenkin ilmi tästä Paul Grahamin tarkennuksesta artikkeliinsa Disconnecting Distraction:

Note: The strategy described at the end of this essay didn't work. It would work for a while, and then I'd gradually find myself using the Internet on my work computer. I'm trying other strategies now, but I think this time I'll wait till I'm sure they work before writing about them.

Grahamin strategia oli siis käyttää toista työasemaa hupikäyttöön ja toista työkäyttöön. Saman idean heitti ilmoille Seth Godin. (Ja varmaan moni muu.)

Tietysti pitäisi määritellä tarkasti ensin ongelma, johon haetaan ratkaisua, jotta voidaan sanoa oliko ratkaisu tehokas. Mutta olen silti aika varma, että mikään tekninen ratkaisu ei ratkaise lopullisesti tätä akrasian ongelmaa. Kuten Grahamin huomiosta nähdään, homma kaatuu useimmiten siihen, että iskee "meta-akrasia" eli että yksinkertaisesti lopettaa kyseisen tekniikan käytön. Oli itsekuria ylläpitävä järjestely kuinka monimutkainen ja vedenpitävä tahansa, niin sen voi aina heittää kokonaan pois ja palata entiseen.

Uskon, että ratkaisu on pohjimmiltaan siinä, että löytää syyn miksi aivot preferoivat tiettyä "motorista ohjelmaa" toisen sijasta. Tällaisille konflikteille voidaan antaa nimiä kuten perfektionismi tai epäonnistumisen pelko ja niin edelleen. (Niitä on monia erilaisia.) Jostain syystä ne ovat useimmiten piilossa tietoiselta mieleltä. Tämän syyn esiinkaivaminen, tapauskohtaisesti, on uskoakseni se oikeasti tehokas keino parantaa tuottavuuttaan. Se ei siis ole kertaluonteinen ratkaisu eikä sen käyttämiseen ole mitään valmista sapluunaa. Mutta luulen, että se on lopulta ainoa tapa.

Miksi innostuin Khan Academysta

2011-03-17T15:20:00.001+02:00

Osasyy miksi olen niin innoissani Khan Academyn kaltaisista projekteista on se, että oma kokemukseni esimerkiksi juuri matematiikan opiskelusta on aika lailla ristiriitainen. Olin toisaalta innostunut matematiikasta ja se tuntui pääosin aika helpolta. Yliopistotasollakin matematiikka ja laskennan teorian tyyliset aiheet tuntuivat hauskalta, mutta opetus oli isolta osin todella huonoa.

Erityisesti matematiikan opetus oli sellaista, että varsinainen opetus oli usein suorastaan oppimisen tiellä. Ei sillä, että luennoijat olisivat tarjonneet väärää tietoa vaan että se oli pääosin paketoitu formaattiin, jossa tavallisen opiskelijan oli hyvin vaikea pitää motivaatiotaan yllä. Pelastukseksi tuleekin varmasti usein opiskelijoiden keskinäinen yhteistyö.

Khan Academyn malli on se, että opiskelijat käyttävät luentomateriaaliaan omassa rauhassa ja omaan tahtiin ja yhteistilaisuudet ovat harjoittelua varten. Luentomateriaalin pitää tietysti olla paloiteltu riittävän pieniin ja selkeisiin kokonaisuuksiin. (Ja harva opettaja tuskin osaa esittää materiaalinsa yhtä selkeästi kuin esimerkiksi tuo Sal Khan.) Tällä tavalla opiskelija voi esimerkiksi palata vaikeaksi kokemaansa aiheeseen uudelleen eikä tarvitse pelätä kysyvänsä tyhmiä. Sitten luentojen sijaan voisi olla tilaisuuksia, joissa harjoitellaan varsinaista touhua, vaikka laskemista. Tietysti kaikessa tulee eteen resurssit ja niiden riittävyys. Mutta se on minusta ilmiselvää, että luennointi nykyformaatissa on epätehokasta.

Matematiikan luennoija voi tietysti tähän väliin sanoa, että ne jotka eivät opi ovat tyhmiä ja että joillekin nykysysteemi ei näytä tuottavan ongelmia [1]. Mutta ainakin oma ja monien tuttujeni kokemus on se, että silloin kun asiat ovat olleet paremmin, ts. innostunut luennoitsija tai erityisesti innostunut laskuharjoitusten vetäjä ja oma motivaatiokin pysyy korkealla, niin tuloksetkin olivat selvästi parempia. Motivaation puute ja "tyhmyys" ovat usein seurausta (huonosta) opetuksesta.

En yritä väittää, että läheskään kaikki pystyisivät tekemään itsestään huippumatemaatikoita. Mutta tiellä siihen voi olla esteitä, jotka oltaisiin voitu välttää.

[1] Oma tarinansa on sitten se, että matematiikan luennoijiksi päätyy todennäköisimmin ihmisiä, joille tämä vallitseva opetustapa ei tuota ongelmia.

Perusopetuksen tulevaisuus on Youtubessa

2011-03-13T07:58:00.002+02:00

Sal Khanin kokoelma Youtubeen ladattuja videoita, joilla hän opetti serkuilleen matematiikan peruskonsepteja, on kasvanut voittoa tuottamattomaksi yritykseksi (Khan Academy), joka voi hyvinkin mullistaa koko opetusmaailman. Konseptissa ei ole sinänsä mitään vallankumouksellista uutta teknologiaa, mutta kokonaisuutena se on jo nyt auttanut tuhansia ja taas tuhansia oppilaita oppimaan tehokkaammin esimerkiksi juuri matematiikkaa. Kokoelma on sittemmin laajentunut käsittelemään mm. biologiaa ja talousasioita. Khanin tavoitteena on laajentaa kirjastoa käsittämään "kaikkia aiheita".

Khanin TED-puheesta käy hyvin ilmi millä tavalla tällainen lähestymistapa on tehokkaampi kuin perinteinen luokkaopetus. Erityisesti matematiikassa oppilaiden pitää rakentaa aiemmalle ymmärrykselle. Jos joku aihe jää epäselväksi, niin normaalissa luokkaympäristössä ei usein ole mahdollista jäädä auttamaan yksittäisiä oppilaita jo käsitellyissä aiheissa. Kun opetus on jaettu vaikkapa Khanin tekemien videoiden muotoon, niin oppilas voi palata uudelleen ja uudelleen vaikeaksi kokemiinsa konsepteihin. Ymmärryksensä tason voi tarkistaa (ja syventää) saitilla olevilla harjoituksilla. Khanin tarkoitus ei tietysti ole syrjäyttää perinteistä kouluopetusta vaan tarjota materiaalia, jonka avulla oppilaat voivat helpommin oppia erilaisia aiheita ja konsepteja.

Mielenkiinto Khanin touhuja kohtaan ei tarvitse olla vain kursorista vaan siellä voi vaikkapa itse käydä oppimassa asioita, jotka on jäänyt epäselväksi. Khanin videot ovat miellyttäviä kuunnella ja sopivan mittaisia (noin kymmenen minuuttia per spesifi aihe). Hän on selvästi innostunut opettamisesta ja erityisesti opettamistaan aiheista. Itsekin ajattelin hieman opiskella Khanin videoiden avulla.

Koko projekti on niin riemastuttavan positiivinen, että tulee melkein tippa linssiin. Projekti on monessa mielessä esim. Wikipedian matematiikka-artikkeleiden antiteesi: ei ole tarkoitus kuulostaa viisaalta vaan tarkoitus on yksinkertaisesti opettaa asioita. Vieläpä maailman tärkeimmästä aiheesta lähtien. (Vinkki: se on matematiikka.)

Tietysti olisi vielä hienompaa, jos saitilla olisi sisältöä myös suomeksi. Khan Academylla on tarkoituksena kääntää opetussisältö muille kielille, joten mitään varsinaista estettä sille ei olekaan. Toivottavasti jostain löytyy matematiikasta innostunut suomalainen, joka tekee Khanin videot suomeksi.

PS. Khan nostaa puheessaan mielenkiintoisen pointin oppimisnopeudesta ja lahjakkuudesta. Jotkut oppilaat tietysti oppivat nopeammin uusia konsepteja ja näitä olemme tavanneet pitämään lahjakkaina. (Itse kuuluin esimerkiksi matematiikassa tähän ryhmään kouluaikoina.) Mutta kun oppilailla on mahdollisuus rauhassa palata vaikeaksi kokemiinsa aiheisiin ja junnata niiden kanssa niin kauan kuin haluaa, niin nämä oppilaat ottavat lopulta lahjakkaat kiinni. "Lahjakkuus" voi siis olla jossain tapauksissa vain sattuman kauppaa.

Haluan delegoida äänestykseni

2011-03-02T22:49:00.000+02:00

Nyt tiedän miten haluan äänestää: valitsen tuttavapiiristäni jonkun, jonka mielipiteet ovat tarpeeksi lähellä omiani ja pyydän häntä valitsemaan minulle ehdokkaan. Jos valitsemani henkilö ei halua valita minun äänelleni kohdetta, niin se voi olla hyvä filtteri sille, ettei hän ole tarpeeksi kiinnostunut politiikasta. Valitsemani henkilö voi olla periaatteesta tällaista järjestelyä vastaan, mutta se kertoisi taas, että hänen mielipiteet eivät välttämättä menekään niin yksiin kanssani.

Muuten järjestely kuulostaa tehokkaalta: minun ei tarvitse käyttää aikaa sopivan ehdokkaan etsimiseen eikä tuntea syyllisyyttä kun en jaksa aiheeseen perehtyä. Mutta samalla tulee annettua ääni ehdokkaalle, jonka äänestäminen edistää suurimmalla todennäköisyydellä asioita, joihin itse uskon. Tiedän kyllä, ettei juuri minun ääni mihinkään vaikuta, joten en ole aiemminkaan suurta syyllisyyttä tuntenut siitä, etten ole ehdokkaisiin juuri perehtynyt. Mutta en toisaalta ole äänestämistä vastaankaan.

Valinta voi toki osua ehdokkaaseen ja puolueeseen, jonka ensivaikutelma on minulle epäillyttävä, mutta järjestelyn tarkoitus onkin, että minun ei tarvitse asiaan perehtyä, mutta että ääni menee suunnilleen oikeaan suuntaan. Itse asiassa uskon jopa, että tällä tavalla ääni menee lähemmäksi oikeaa kuin itse valitsemalla.

Ideassa ei tietysti ole mitään uutta ja moni käytännössä näin jo toimiikin. Mutta itselleni oli hauskaa päätyä tähän lopputulemaan. Tietysti jos näette strategiassa jotain merkittäviä heikkouksia, niin olisi hauska kuulla kommenteissa.

2011-02-19T09:24:00.001+02:00

Neil Gaiman kertoo miten hänen kirjojensa laiton kopiointi ja vapaa levitys on lisännyt näiden kirjojen myyntiä. (Via Opettajan tekijänoikeus.)

Mitä tekjänoikeuksien suojelemista puolustavat eivät ole tajunneet, tai eivät halua myöntää, on se että me elämme nykyään kulutuskulttuurissa, jossa kuluttaminen määrittää identiteettimme. Ei pitäisi olla siis kovin yllättävää, että esim. Gaimanin tuotantoon tykästyneet rupeavat ostelemaan hänen kirjojaan ja muita oheistuotteita, vaikka olisivat aloittaneet lainatusta tai waretetusta kirjasta. Nykyajan ihmiset haluavat omistaa ja siten kertoa muille ja itsellemme keitä olemme. (Onko se sitten hyvä vai huono on toinen juttu.)

Maailmanlopun profetia on merkki siitä että on itse pudonnut kelkasta

2011-02-13T21:09:00.001+02:00

Kun ottaa huomioon miten paljon ihmisten olot ovat historian saatossa parantuneet, niin kaikenlainen änkyröinti, jossa voivotellaan miten nykyään asiat ovat huonommin, voidaan ensimmäisenä approksimaationa tuomita täydeksi hölynpölyksi. Tietenkin voidaan esittää vastaesimerkkejä, mutta todennäköisyys, että joku sattumanvarainen tyyppi olisi osunut tällaiseen on häviävän pieni. Todennäköisintä on, että on ymmärretty väärin tai että myöhemmin osoittautuu, miten huononnus onkin oikeasti vain edistystä.

Tällainen änkyröinti vaikuttaa korreloivan iän kanssa, mikä viittaisi "kuninkaallisen astronomian" oireisiin. Kurt Vonnegutin jossain kirjassa oli tarina kuninkaallisesta astronomista, joka julisti ihmiskunnan loppua, koska tähdet olivat sammuneet. Syy tähtien sammumiseen oli astronomin iän myötä heikentynyt näkö. Jos siis vaikuttaa, että ihmiskunta on menossa kohti tuhoa, niin syy on todennäköisesti siinä, että on itse pudonnut lopullisesti kelkasta.

Turhin julkkis, tärkein julkkis

2011-02-13T19:58:00.002+02:00

Voittamalla Suomen Turhin Julkkis -palkinnon osoittaa, ettei varmasti ole Suomen turhin julkkis. "Suomen turhin julkkis" on selvästikin tarpeellinen kategoria, mutta samalla kuitenkin sisäisesti ristiriitainen. Sama ristiriita ilmenee tietysti, kun samaan lauseeseen saadaan kauhisteltua Tuksun viimeisimpiä tempauksia ja sen kuinka vähän Tuksun sekoilut kiinnostavat kyseistä kauhistelijaa.

Kaikki mitä tarvitsee tietää kirjoittamisesta (l. selittämisestä) ja ymmärtämisestä

2011-02-09T22:04:00.000+02:00

Jos asia on vaikea selittää, niin sitä ei ole vielä ymmärtänyt kunnolla.

2011-02-03T22:02:00.000+02:00

Tajusin jossain vaiheessa, että olen huono kertomaan tarinoita. Muille se on tietysti ilmiselvää, mutta itse sitä on vaikea havaita ja vielä vaikeampaa myöntää. Ikävää tässä kyvyttömyydessä on se, että kirjoittamani tekstit ovat jokseenkin tylsiä. Tarinoilla niistä saisi ehkä lennokkaampia ja kiinnostavampia.

Mutta nykyään tietysti sanon itselleni, että tämä on vahvuuteni, koska tarinoita kannattaa varoa.

Tarkennuksia edellisiin

2011-01-25T19:55:00.001+02:00

Pari asiaa.

1) Tehokkuus/aikaansaamis/viivyttelynvälttämismetodin litmustesti: jos metodiin liittyy työpöydän siivoaminen, niin se on varmasti huuhaata.

2) Kommenteissa ted kysyi:

Kysymys kuuluu: mitä on mainitsemasi syyllisyydestä vapauttaminen, jota kaiketi on tyrkyllä ylenpalttisesti? Ja mikä mielestäsi olisi syy maksaa kulttuurista?

Kyse oli siis siitä kun tokaisin:

Uskon myös, että myös suurin osa muistakin ovat valmiita maksamaan, kunhan myynnissä on jotain muutakin kuin "syyllisyydestä vapauttamista".

Jäi tosiaan tarkentamatta mitä tarkoitin. Vallitseva malli musiikkibisneksessä on kärjistettynä se, että kuluttajat eivät saa hakea musiikkia netistä ilmaiseksi, koska se on väärin ja "tekijänoikeuksien rikkomista". Tämä ei ole kovinkaan kärjistetysti sanottu, kun ottaa huomioon millaista piratisminvastainen kampanjointi on ollut. Eli mitä esimerkiksi CD-levy myy on vapautumista tästä vääryyden tekemisestä. Musiikki tai sen käyttöoikeus pitää ostaa, koska on väärin tehdä muuten.

Mike Masnickin esityksessä näytetään miten homman voi tehdä toisin päin. Pitää vaan saada yhteys faneihin (connect with fans) ja antaa niille syy ostaa, niin mitään tekijänoikeusjärjestelmää ei edes tarvita. Nine Ninch Nails on siis ottanut uuden ajan musiikkijulkaisemisen haltuun antamalla faneilleen syitä ostaa. Itse musiikkia ja sen levitystä ei ole yritetty rajoittaa tekijänoikeusjärjestelmällä.

Lahjakkuus on deprekoitu (suom. vanhentunut, poistettu käytöstä)

2011-01-10T21:51:00.002+02:00

Lahjakkuudesta käsitteenä ja ideana on enemmän haittaa kuin hyötyä. Lahjakkuuden merkitystä on ylipäätään korostettu liikaa länsimaisessa kulttuurissa, mutta vaikka lahjakkuudella on tietty merkitys, niin sen aktiivinen ignoroiminen on kokonaisuutena parempi vaihtoehto. Kehittyvän yksilön kannalta tehokkain lähestymistapa on ajatella taitotasoa suoraan siihen käytetyn vaivan summana. Tämä "vaiva", määrätietoinen harjoittelu, ei tietenkään voi olla mitä vain tuhertelua vaan tarkkaan mietittyä ja pitkäjänteistä työtä.

Pienilläkin eroilla sisäsyntyisissä ominaisuuksissa voi olla iso vaikutus aivan huipulla, koska määritelmän mukaan kaikki eivät voi olla tarkalleen yhtä hyviä. Esimerkiksi urheilussa saadaan aina joku ero parhaimpienkin kesken ja kun tehdään näin hienovaraista eroa yksilöiden välille, niin sen ratkaisee, mahdollisesti, joku sisäsyntyinen ominaisuus. Mutta tällainen erottelu ei ole relevanttia kuin sen kannalta, että yksilöt saadaan johonkin täsmälliseen järjestykseen. Täsmällinen järjestys tarvitaan (ja halutaan!) esimerkiksi juuri urheilussa ja siksi kaikki eivät tietenkään voi olla parhaita.

Mutta jos kehittymisen kohde ei ole urheilukyvyt tai -taidot, jotka ovat muissa konteksteissa pääosin täysin hyödyttömiä, niin taitojen kehittymisellä täysin aloittelijuudesta jonkinlaiseksi asiantuntijaksi on valtava merkitys sekä yksilölle että yhteisölle ja yhteiskunnalle. Vaikka tässä prosessissa jäisi merkittäväkin ero kaikkein parhaimpiin, niin siihen nähty vaiva ei ole mitenkään turhaa. Toisin kuin urheilun tapauksessa, jossa ehdottomalle huipulle tähtäävälle joku maailman sadan parhaan joukkoon pääseminen on lopulta sama kuin täysi epäonnistuminen.

Kun taas vaikka ohjelmoinnissa kymmenen tuhannen parhaan joukkoon pääsemisellä olisi valtava vaikutus sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Toki yksilölle voi jäädä tietynlainen kateus vielä parempia kohtaan, mutta tällainen "jämäsijoille" joutuminen on silti hyödyllistä eikä suinkaan usein mitenkään turhauttavaa. (Jos osaa nauttia siitä mitä tekee eikä päivähaaveile jostain glooriasta.)

Aivan yhtä tärkeä pointti on se, että tätä omaa potentiaaliaan ei voi tietää etukäteen, ennen kuin on intohimoisesti ja määrätietoisesti yrittänyt kehittää itseään vuositolkulla. Erityisesti urheilussa näkee ja kuulee jatkuvasti sanottavan että "minä en vain ole yhtä lahjakas kuin parhaat" kun todellisuudessa sanoja ei ole käyttänyt määrätietoiseen harjoitteluun vasta kuin naurettavan pieniä määriä. Lahjakkuuden puutetta voi spekuloida vasta kun on antanut oikeasti kaikkensa kehittymiseen.

Usko omaan potentiaaliin, tai ainakin siihen ettei ole erityistä "potentiaalin puutetta", on myös erittäin tärkeä osa kehittymistä. Carol Dweckin popularisoimissa tutkimuksissa on kerta toisensa jälkeen havaittu, että usko omien kykyjen jatkuvaan kehittymiseen määrää pitkälti kuinka paljon yksilö on valmis panostamaan kehittymiseen. Eli jos uskoo, että on mahdollista kehittyä harjoittelun kautta, niin ei lannistu vastoinkäymisistä. Sen sijaan jos uskoo, että vastoinkäymiset ovat merkki siitä, ettei ole lahjakas, niin todennäköisesti myös tällöin lopettaa yrittämisen.

Näiden takia lahjakkuudesta ei kannattaisi pitää niin suurta meteliä. Tottakai yksilöiden eroilla on merkitystä, joka voi joissain asioissa olla isokin. Mutta se on kokonaisuuden kannalta niin haitallinen käsite, että parempi approksimaatio on unohtaa koko sana.

Immanuel Kant diggasi betsaamisesta

2011-01-10T16:41:00.001+02:00

Immanuel Kant:

The usual touchstone of whether what someone asserts is mere persuasion or at least a subjective conviction, i.e., firm belief, is betting. Often someone pronounces his propositions with such confident and inflexible defiance that he seems to have entirely laid aside all concern for error. A bet disconcerts him. Sometimes he reveals that he is persuaded enough for one ducat but not for ten. For he would happily bet one, but at ten he suddenly becomes aware of what he had not previously noticed, namely that it is quite possible that he has erred. (Critique of Pure Reason, A824/B852)

Tämän voisi ehkä laajentaa niin, että sellaiset väitteet tulevaisuutta koskien, joita ei voi uudelleenmuotoilla rahavedoksi, ovat tyhjänpäiväisiä.

Lähde: Bad News: Kant & Bets.

Korkea työttömyys ei katoa noin vain?

2011-01-09T22:36:00.000+02:00

10 Percent Unemployment Forever?

As time passes, it is harder to avoid the notion that a lot of those old jobs simply weren't adding much to the economy. Except for the height of the housing boom -- October 2007 through June 2008 -- real GDP is now higher than it has been in the entirety of U.S. history. The fact that the United States has pre-crisis levels of output with fewer workers raises doubts as to whether those additional workers were producing very much in the first place. If a business owner fires 10 people and a year later output is almost back to normal, it's pretty hard to make the argument that they were doing much in the first place.

The story runs as follows. Before the financial crash, there were lots of not-so-useful workers holding not-so-useful jobs. Employers didn't so much bother to figure out who they were. Demand was high and revenue was booming, so rooting out the less productive workers would have involved a lot of time and trouble -- plus it would have involved some morale costs with the more productive workers, who don't like being measured and spied on. So firms simply let the problem lie.

Then came the 2008 recession, and it was no longer possible to keep so many people on payroll. A lot of businesses were then forced to face the music: Bosses had to make tough calls about who could be let go and who was worth saving.

Lupaukset ja vedot

2011-01-02T22:47:00.000+02:00

Näin uudenvuoden huitteilla voisi puhua tapojen muuttamisesta ja uudenvuodenlupauksista.

Ajatellaan nyt, että kuvitteellinen uudenvuodenlupauksemme on vaikkapa vuosikymmeniä jatkuneen tupakoinnin lopettaminen. Jos otetaan tällainen lupaus sattumanvaraisesti (tupakoinnin lopettajien) populaatiosta, niin ei liene kovin pöyhkeätä väittää, että odotusarvo vedossa lupausta vastaan olisi positiivinen. Oletetaan vaikka aikaikkunaksi vuosi. (Itse asiassa jos tämä olisi jotenkin järjestettävissä niin ettei vedon vastapuolena ole itse lopettaja, niin olen valmis ottamaan vastaan tällaisia vetoja.)

Nyt jos vedon vastapuoli on itse lopettaja, niin voisi olettaa, että vedon odotusarvo muuttuisi. Mutta omasta kokemuksesta tällaisten vetojen toimivuus lupausten pitämisen motivaattorina on lopulta aika heikko. En ole pitänyt tilastoa, mutta en muista äkkiseltään yhtään tapausta, jossa tällainen järjestely olisi toiminut.

Jos kuitenkin ajatellaan hypoteettisesti, että tällainen veto lupauksen pitäjän kanssa voitaisiin järjestää niin, että siitä ei mitenkään voisi luistaa, niin oletettavasti on olemassa rahasumma (tai muu vastaava), joka motivoisi tarpeeksi pitäytymään lupauksessa. Aika harva varmaan haluaisi joutua elämään vuosikymmeniä veloissa vain sen takia, että saa retkahtaa (esim.) tupakanpolttoon. Summa, joka varmistaisi lupauksen pitämisen olisi tietysti sidoksissa jokaisen henkilökohtaiseen varallisuuteen ja tilanteeseen, mutta tällainen summa olisi todennäköisesti melkein kaikille löydettävissä.

Nyt kysymys kuuluu, että miksi tällaista järjestelyä ei ole olemassa, jos se kerran takaisi lupausten pitävyyden? (Tai ainakin merkittävästi kasvattaisi niiden pitämisen todennäköisyyttä.)

Kysymys on tietenkin siinä mielessä kompa, että ajatusleikissä on monta reikää. Mutta niiden pohtiminen ehkä paljastaa paremmin millä tavalla huijaamme itseämme näissä asioissa ja että millaisen arvon oikeasti laitamme esimerkiksi pahan tavan lopettamiselle.

Mike Masnickin näkemys musiikkibisneksen tulevaisuudesta

2010-12-29T23:08:00.000+02:00

Mike Masnickin esitys siitä, miten Nine Inch Nails on ottanut digitaalisen ajan musiikkijulkaisemisen haltuunsa ilman tekijänoikeusrajoituksia, muotoilee parhaiten nykyisen käsitykseni miten kulttuurialan ihmisten pitää tuottaa elantonsa. Muiden ei tarvitse tehdä elantoaan juuri samalla tavalla, mutta pohjalla pitää olla lähestymistapa, jossa tarjotaan kuluttajille syy ostaa. (Masnickin esityksessä on muitakin esimerkkejä kuin Nine Inch Nails, joka loi yleisönsä alunperin levy-yhtiöiden avulla.)

En ole perehtynyt asiaan kovin hyvin, mutta maallikkonäkemykseni mukaan mitään muuta järkevää tietä ei ole. Tiedän omalta osaltani, että olen valmis maksamaan, ja maksankin jo, kulttuurista. Uskon myös, että myös suurin osa muistakin ovat valmiita maksamaan, kunhan myynnissä on jotain muutakin kuin "syyllisyydestä vapauttamista". Se on mahdollista ilman jo järjettömyyksiin käyvää rajoittamista.

Leadership Music Digital Summit 2009 - Entire Mike Masnick keynote presentation, 3/25/09 from Leadership Music Digital Summit on Vimeo.

Aikaansaamisen peruspilareita

2010-12-28T12:56:00.000+02:00

Uskon nykyään, että viivyttelyn ongelmaa ei voi ratkaista metodologisesti. Mutta on jotain perusperiaatteita, joiden tietäminen voi auttaa. Kun nämä periaatteet on sisäistänyt, niin itsestä ei tunnu siltä, että toimisi jonkun järjestelmän pohjalta. Ei tunnu siltä, että olisi ratkaissut ongelman, mutta itse aikaansaaminen onnistuu paljon paremmin.

Glukoosi.

Älä yritä puristaa tahdonvoimaa, jos glukoosi on loppunut vaan tankkaa lisää energiaa.

"Do It Now" -periaate.

Järjestä hommat sekventaalisesti jos mahdollista ja tee järjestyksessä. (Sekventaalinen järjestys ei kuitenkaan saa olla prioriteettiin perustuva.)

Hyperbolisen diskonttaamisen väistäminen

Hyperbolinen diskonttaaminen on sisäänrakennettu ominaisuus (mm. ihmisillä), joka saa meidät preferoimaan tavoitteita, jotka ovat lähempänä tulevaisuudessa.
Siinä vaiheessa, kun joutuu tämän vertailun armoille, on yleensä jo hävinnyt.
Priorisointi ja tehtävien välillä valitseminen yleensä vie tähän.

Lopputuleman visualisoiminen

Juju ei ole siinä, että pilkkoo tehtävän tarpeeksi pieniin osiin.
Vaan siinä, että löytää homman, jonka valmiiksisaamisen voi visualisoida, ts. se on niin lähellä valmista, että pystyy kuvittelemaan tekoprosessin ja valmistumisen.
Kun tässä onnistuu, niin siirtymää varsinaiseen tekemiseen ei yleensä edes huomaa.

Anteeksianto (itselle)

Unohda kaikki menneet viivyttelyt ja saamattomuudet. Vain tämä hetki on olemassa.
Anteeksi ei voi antaa kerralla vaan se pitää tehdä joka kerta uudelleen.
Jos annoit itsellesi anteeksi ja puolen tunnin päästä olet samassa tilanteessa, niin anna itsellesi uudelleen anteeksi.

Vältä järjestelmällisiä aikaansaamisen metodeja

Vähän Catch-22:n tyyliin tehokkainkin toimimisen organisointi sotkeutuu omiin saappaisiinsa, koska organisoiminen vie väistämättä aikaansaamisen sudenkuoppiin.
Saamattomuuden märehtiminen vain pahentaa asiaa. Ks. myös kohta anteeksianto.
Metodeista lukeminen luo aivoihin simulaation tulevaisuudesta, jonka aivot nauttivat välittömästi. Tämä syö tehon varsinaiselta toiminnalta.
Sääntö koskee myös tätä tekstiä.

Symphony of Science

2010-12-27T10:17:00.000+02:00

En tiedä toimivatko nämä tieteen sanoman levittämisessä, mutta minua nämä ainakin koskettivat.

Lisää videoita Symphony of Science -sivustolla.

Huumorin evolutionäärinen synty ja tarkoitus

2010-12-14T13:01:00.000+02:00

Daniel Dennett esitteli taannoin lyhyessä puheessaan selitysmallin (nimeltään Hurleyn malli) sille, mikä on huumorin tehtävä ja tarkoitus aivoissamme. Esitys jäi ärsyttävästi cliffhangeriin. Nyt joku opiskelija oli nauhoittanut iPhonellaan Dennettin pidempää luentoa samasta aiheesta, mutta siitäkin on vain vajaa puolet julkaistu.

Onneksi Dennett pääsee jälkimmäisessä esityksessä jo asiaan, vaikka esitystä ei kokonaan pääse näkemään. Teoria on tiivistetysti se, että evoluutio on kehittänyt huumorin palkitsemismekanismiksi väärin menevien ennustusten "debuggaamiseen". Tässä tarkoitetaan siis ei-tietoista jatkuvaa ennustamista, joka mahdollistaa esimerkiksi jouhevan liikkumisen. Aivojen pitää tehdä tätä ennustamista reaaliaikaisesti ja mahdollisimman luotettavasti. Ongelma ei ole helppo ja virheitä tulee tietysti jatkuvasti.

Näiden virheiden havaitseminen, ymmärtäminen ja korjaaminen, karkeasti sanoen "debuggaaminen", vaatii aivoilta resursseja (erityisesti tietoisuuden kohdistamisen ongelmaan). Ylipäätään tietoinen ajattelu nykytutkimustenkin valossa on raskasta touhua, johon ei riitä resursseja ihan loputtomiin. Hurleyn malli väittää, että evoluutio on luonut huumorin mekanismiksi, joka palkitsee tästä debuggaamisesta. Eli kun ennuste menee sopivalla tavalla pieleen ja sen huomaa, niin tämän ristiriidan korjaaminen aiheuttaa meissä mielihyvää.

Tämä mielihyvä, "palkinto", ei ole suoranaisesti yhteydessä nauruun. Usein siitä seuraa naurua, mutta nauramme myös muista syistä. Nauru itsessään voi olla kehittynyt tyystin eri evoluutiopolkua.

Kulttuuri on sitten ruvennut käyttämään tätä aivojen piirrettä hyödykseen komedian saralla. Ihmisten itse luoma huumori on tietysti samalla tavalla superstimulus siinä missä suklaaleivos on sokerihampaalle ja nuoret seksikkäät mallit lisääntymisvietille.

Hurley, Dennett ja Adams ovat kirjoittaneet teoriasta kirjan, Inside Jokes, joka ilmeisesti julkaistaan joskus alkuvuodesta 2011.

Merkitsevimmät bitit

2010-09-05T08:19:00.000+03:00

Kuvitelkaa tilanne: luet netistä mielenkiintoisen artikkelin, joka on osannut vieläpä tiivistää keskeisen ideansa. Tunnet ymmärtäneesi asian. Sitten menet lukemaan artikkelin kommentteja ja osa kommentoijista missaa mielestäsi pointin kokonaan ja loput monimutkaistavat artikkelin keskeistä ideaa. Olo on turhautunut.

Olen ajatellut, että tämä monimutkaistus ja siitä seuraava turhautuminen kuuluu jotenkin asiaan, koska todellisuus on miltei poikkeuksetta monimutkaisempi kuin joku yksinkertainen tiivistys. Mutta taustaoletuksena tässä piilottelee ajatus, että pitäisi päästä määrättömästi lähemmäksi totuutta. Tällainen taustaoletus ei kuitenkaan ota huomioon tehokkuutta. Jos ei ole tarve tietää asiaa mahdollisimman perusteellisesti, niin väitän, että on tehokkainta tietää asiasta vain hyvä tiivistys, joka ei ole välttämättä ihan täysin totta.

Tieteessä tällaista lähestymistä ei tietenkään voida ottaa, koska tieteessä ollaan kiinnostuneita totuudesta. Toki tieteentekoakin hyödyntää asioiden hyvä tiivistäminen, mutta se ei ole mikään välttämättömyys. Tieteessä tärkeintä on totuuden selvittäminen. Mutta henkilökohtaisessa projektissa ymmärtää maailmaa tällaista vaatimusta ei varsinaisesti ole. Totuudellisuus (ja erityisesti sen pragmaattiset seuraukset) on tietysti toivottavaa, mutta sille voidaan sallia löyhemmät reunaehdot.

Toisin sanoen: keskity ideoissa ja ajatuksissa niihin merkitsevimpiin bitteihin.

Nonviolent Communication

2010-08-19T10:24:00.001+03:00

Marshall Rosenbergin ideoima Nonviolent Communication (NVC) tarjoaa kommunikaatioon mallin, jossa viestintä riisutaan osapuolten arvostelemisesta ja sen sijaan keskitytään miettimään mikä on kunkin osapuolen tarve ja miten se pystytään tyydyttämään. Pintapuolisesti idea saattaa vaikuttaa jopa triviaalilta, mutta mielestäni NVC onnistuu tiivistämään toimivan vuorovaikutuksen periaatteet hyvin tehokkaasti. Idea on helppo selittää ja sen käytöllä on suoria, selkeitä vaikutuksia.

Vuorovaikutustilanteessa tarvitsemme ensinnäkin kykyä havainnoida omia tunnetilojamme, tyyliin "nyt olen vihainen". Tämän jälkeen todetaan itselle, että vihaisuus/suuttumus on vain omassa mielessä. Se ei ole ulkoisen maailman ominaisuus. Suuttumus on mielemme reaktio sille, että joku tarpeemme ei toteudu. Seuraava askel onkin yrittää tunnistaa tämä tarve ja ilmaista se eksplisiittisesti. Sitten kun tarve on ilmaistu, niin mietitään, että millä (yksinkertaisilla) toimilla se tarve voidaan tyydyttää. Useimmiten tämän tarpeen tyydyttäminen on hyvin yksinkertaista.

Tämä toimintatapa (NVC) ei sitouta mihinkään elämänfilosofiaan. Se on vain tapa organisoida viestintää niin, että se voidaan tehdä mahdollisimman tehokkaasti. Jos viestintä lähtee siitä kuka on väärässä ja kuka oikeassa ja kenessä on vikaa ja kenessä ei, niin viestintä ei ole tehokasta. Näin on riippumatta siitä mikä on kunkin osapuolen elämänfilosofia. Viestin saa perille tehokkaammin, jos ottaa tällaisen lähestymistavan.

NVC:tä voi lisäksi käyttää myös yksipuolisesti. Monissa konfliktitilanteissa argumentaatio menee jossain vaiheessa siihen, että toinen tai molemmat osapuolet sanovat, että "kyllä minä sovittelisin, mutta kun toi toinen ei", mikä johtaa yleensä entistä pahempaan umpikujaan. Jos toinen osapuoli soveltaa NVC:tä, niin tällaiseen tilanteeseen ei pääse, koska tämä osapuoli ei suostu menemään siihen, että toisessa osapuolessa on vikaa vaan pyrkii parhaansa mukaan selvittämään toisenkin osapuolen tarpeita ja miettimään ratkaisua, joka vastaa niihinkin. Toki ratkaisuun päästään tehokkaammin, jos molemmat osapuolet käyttävät NVC:n tyylistä lähestymistapaa.

Rosenbergin omat esimerkit NVC:n käytöstä ovat mitä tahansa triviaalista kahdenkeskisestä kiistasta siihen, että kaksi heimoa on taistellut vuosikymmeniä ja molempien osapuolien perheenjäseniä on tapettu. Rosenberg selittää videolla, miten hän käytti NVC:tä tällaisten heimojen erimielisyyksien ratkaisemiseen. (Varoitus: videon alkuosassa Rosenberg erehtyy selittelemään asioita, joilla hän on selkeästi heikoilla vesillä ja videota kannattaa katsoa vasta n. kohdasta 4:28. Linkin pitäisi viedä suoraan siihen kohtaan, mutta en ole varma toimiiko tuollainen aikalinkki jokaisella selaimella. Sitä ennenkin on asiaa, mutta Rosenberg sotkeutuu kaikenlaisiin luonnollisuusargumentteihin, jotka vievät hänen uskottavuuttaan.)

NVC:ssä ei ole varsinaisesti mitään jujua tai välttämättä edes mitään erityisen radikaalia. Samoja ideoita on esitetty monessa eri yhteydessä ja varmasti samantyylisiä malleja on muitakin. NVC ilmaisee asian tiiviisti eikä mielestäni tarvitse edes tueksi mitään laajempaa filosofiaa. NVC:n arvo tulee siitä, että se miltei väistämättä parantaa kommunikaatiota. Rosenberg menee mielestäni itse hieman harhaan kun yrittää perustella asiaa jollain historiallisilla tapahtumilla ja että olisimme lajina joskus aiemmin ollut lähempänä NVC:n tyyppistä viestintää. Tämä viestinnän malli ei tarvitse tuekseen mitään luonnollisuus-argumenttia.

Lähestymistapaa on helppo kokeilla käytännössä. Jos suuttuu interaktiotilanteessa toiseen osapuoleen, niin aloittaa ensin tunnistamalla itsestään tämän mielentilan. Tämän jälkeen yrittää miettiä, mikä on se tarve itsessä, joka ei tyydyty ja minkä seurauksena itse suuttui. Kun tämän tarpeen on saanut eksplikoitua itselle, niin voi miettiä strategian, jolla tarpeen voi tyydyttää. Tämän kaiken voi tehdä ihan ilman toisen osapuolen yhteistyötä. Tietyssä mielessä NVC vaatii, että se tehdään yksipuolisesti, koska jos vaatii toista osapuolta johonkin, niin palataan ristiriitatilanteeseen: "mutta kun sä et halua ratkaista tätä".

Hämmästyttävää tässä on se, että kuinka helppoa tarpeen tyydyttäminen useimmiten on. Kun ongelman pystyy kääntämään siihen, että keksitään strategia tarpeen tyydyttämiselle, niin ongelman ratkaiseminen on usein todella suoraviivaista. Usein tarpeen näkeminen on tavallaan selvää jo siinä toista syyllistävässä kommunikaatiossa, mutta se pitää tunnistaa ja ilmaista eksplisiittisesti (usein vain itselleen), että pystyy neutraalisti keksimään sille ratkaisun.

2010-08-08T22:32:00.000+03:00

Tajusin jossain vaiheessa, että meditaatiota käsittelevä kirjoitukseni kuulostaa suu vaahdossa kirjoitetulta mystismaagiselta hörhöilyltä. Tuli sellainen fiilis, että en yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan asiasta siten, ettei se vaikuttaisi sekopäiseltä. Minulla on edelleen olo, että meditaation nimellä kulkevassa touhussa on ydin, joka voidaan pelastaa hörhöilyltä ihan hyötykäyttöön, mutta että minä en ainakaan osaa sitä ilmaista.

Suurin palvelus mitä blogi voi tehdä vierailijoilleen

2010-07-17T16:09:00.000+03:00

Suurin palvelus mitä blogi voi tehdä vierailijoilleen on tehdä sisältö, aihealue ja tyyli tarpeeksi selväksi, jotta vierailija voi mahdollisimman nopeasti poistua blogista. Kaikki aika joka menee sen selvittämiseksi, että blogi ei kiinnostakaan, on täysin hukkaan heitettyä. Se on aikaa, joka on heitetty hukkaan bloginpitäjän laiskuuden takia. Minua ei ärsytä se, että en ehkä löytänyt jotain minua kiinnostavaa blogia vaan kaikki se aika, joka meni hukkaan sen takia, että bloginpitäjä on laittanut kuvaukseen "yleistä pohdintaa vähän kaikesta". Tarkemman kuvauksen mietttimiseen menee tietysti enemmän aikaa, mutta se aika korvautuu nopeasti sillä, että vierailijat pääsevät blogista nopeammin pois.

Mielestäni tämä ei ole mitään haihattelua, koska tilanteen korjaamalla tuo maailmaan ihan konkreettista hyötyä.

Kuten on helppo huomata, olen itse myös syyllinen.

2010-07-17T15:27:00.000+03:00

Onkohan kukaan tutkinut, että kuinka paljon aikaa ja vaivaa vie aktiivisen ystävyyssuhteen ylläpitäminen? Tietysti ne jotka sanovat ystävien olevan "tärkeintä maailmassa" jne sanovat, että pelkästään tällaisen kysyminenkin on loukkaavaa. Heidän mielestään ystäviä ei saisi ajatella resursseina eikä ystävyyttä saa myöskään ajatella vaivana.

Toki aktiivinen ystävyys voi tuntua vaivattomalta, mutta luulen, että silloin on usein kyseessä tilanne, jossa itse on nokkimisjärjestyksessä (tai markkina-arvossa) korkeammalla. Silloin toinen osapuoli on se, joka joutuu näkemään enemmän vaivaa: pitää yhteyttä aktiivisesti, järkätä omaa aikatauluaan, ja taipua enemmän sen toisen tahtoon, vaikka ei välttämättä eksplisiittisesti siltä näyttäisikään. (Mitään tällaista ei koskaan saa sanoa ääneen, koska sosiaalisten pelien luonteeseen kuuluu se, että niistä itsestään ei puhuta ääneen.)

Tämä kaikki juontaa siitä, että en itse oikeastaan enää ylläpidä mitään aktiivisia kaveruussuhteita. Tykkään kyllä viettää aikaa muiden kanssa, mutta olen muuttunut niin laiskaksi, että en jaksa tehdä asian edistämiseksi mitään. Ja koska en ole mikään sosiaalinen vetonaula, niin minun pitäisi nimenomaan itse olla aktiivinen ja nähdä vaivaa, jos haluaisin tällä rintamalla aktivoitua.

Mutta nyt kun (tietynlaista) aikaa on vähän, niin nämä asiat joutuvat todelliseen puntariin. Ja omalla kohdallani näyttää siltä, että arvostan enemmän kaikenlaista omaa touhuamista. Tässä yhteydessä on jotenkin käynyt ilmeiseksi se kuinka paljon pitäisi tehdä asian eteen ja laiskuus ja ajan vähyys ovat ilmeisesti nostaneet toisenlaisen prioriteetin pintaan.

Edelleen, en tarkoita, ettenkö nauttisi juttelemisesta, mutta ilmeisesti vaiva, joka minun pitäisi nähdä ylläpitääkseni aktiivisia ystävyyssuhteita on vähän liian suuri. Mutta koska tilanne ei minua varsinaisesti häiritse, niin en aio asialle toistaiseksi mitään tehdäkään.

2010-07-05T09:16:00.000+03:00

Vaatii paljon luovaa ajattelua, että oppii, että luova ajattelu on helpointa silloin kun mieli on hiljainen.

Iltarytmin korjaaminen

2010-07-04T20:20:00.002+03:00

Olen mouhottanut nukkumisesta ja univelasta, mutta en ole itse noudattanut oppejani. Nukun edelleen liian vähän. Tai tarkemmin ottaen: jos käsitykseni univelan toimintamekanismista pitää paikkansa, niin ylläpidän suboptimaalista univelan määrää. Eli jos univelkani olisi pienempi, niin nukkuisin pitkällä aikavälillä yhtä paljon, mutta en olisi niin väsynyt päivisin.

Perusongelmahan on siinä, että en saa aamulla nukkua niin pitkään kuin haluaisin. Enkä itse asiassa nykyään edes pystyisi, sillä tuppaan heräämään viimeistään yhdeksän aikaan vaikka saisin nukkua pidempään. Ja joka tapauksessa lasten ja töiden takia pitää herätä viimeistään tiettyyn aikaan. (Ongelma vaikuttaisi tosin koskevan myös lapsettomia ja varmasti koski minua silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia.)

Illalla kun pitäisi mennä nukkumaan, niin hyperbolisen diskonttauksen takia preferoi jonkin kivan tekemistä siihen että nukkuisi tarpeeksi paljon. Puhumattakaan siitä että riittävän nukkumisen hyödyt tulevat vasta pitkällä aikavälillä. Yksittäisten pitkien unien jälkeen voi itse asiassa tuntea itsensä tavallista väsyneemmäksi.

Hyperbolinen diskonttaus on siis lyhyen aikavälin "palkkioiden" preferoimista:

Given two similar rewards, humans show a preference for one that arrives sooner rather than later. Humans are said to discount the value of the later reward, by a factor that increases with the length of the delay.

Hyperbolinen diskonttaus on siitä erikoinen taipumus, että vaikka taipumuksesta tietää, niin tällä tietämyksellä ei ole mitään vaikutusta päätökseen. Tupakoitsija tietää, että pitäisi lopettaa (pitkän aikavälin hyödyt) mutta tupakoi silti (lyhyen aikavälin hyödyt). Samalla tavalla illalla nettiä surffatessa (tai vaikka harrasteprojektia koodatessa) tietää, että pitäisi mennä nukkumaan, mutta mieli preferoi valveilla pysymistä.

(Sivuhuomautus: hyperbolista diskonttausta vastaan ei voi taistella tahdonvoiman avulla. En rupea todistamaan asiaa tässä, mutta tämän näkemyksen puolesta on vahvaa näyttöä. En siis käytännössä voi pakottaa itseäni menemään nukkumaan tiettyyn aikaan illalla.)

Käänteisenlaatuisissa elämänmuutoksissa —sellaisissa joissa pitää ottaa elämään jotain uutta— muutos onnistuu rutiinin ansiosta. Tarpeeksi kauan kun tekee jotain, niin lopulta siitä tulee rutiini, eikä asiaa edes oikein enää mieti eikä siihen tarvitse yrittää käyttää tahdonvoimaa. Esimerkiksi jonkin liikuntaharrasteen voi saada elämäänsä tekemällä siitä rutiinin. Mutta en voi tehdä tiettyyn aikaan nukahtamisesta rutiinia, koska en voi mennä nukkumaan tiettyyn aikaan.

Joten tänään päätin kokeilla uutta järjestelyä. Siirrän iltatouhuiluni aamuun. Sen sijaan että harrastelisin illalla, niin menenkin illalla suhteellisen säännölliseen aikaan (ja aikaisin) nukkumaan ja herään aamulla aiemmin. Perusajatus on se, että siirrän valinnan nukkumisen ja harrastelun välillä lähemmäksi sitä hetkeä, jolloin yleensä preferoisin nukkumista. Jos laitan kellon soimaan aamulla kuudelta ja siinä vaiheessa haluankin jatkaa vain nukkumista, niin voin helposti tehdä niin. Nykyskenaariossa tällaista vaihtoehtoa ei ole. Itse asiassa yleensä aamulla haluan, että en olisi illalla valvonut niin pitkään.

Toinen hyöty pitäisi tulla siitä, että jos herääminen jostain syystä aikaistuukin, niin saan nukuttua tarpeeksi, mutta harrastelu jää väliin. Nykyisin käy niin, että unet jäävät lyhyeksi. Eli jos jatkossa menen nukkumaan yhdeksän ja kymmenen välillä ja joudun heräämään kuudelta, niin unet eivät kärsi. Nykytilanteessa menen kahdentoista aikaan nukkumaan ja jos joudun heräämään kuudelta, niin olo herätessä on aivan kamala.

Tarkkaan ottaen idea lähti siitä, että nykytilanteessa minulla ei ole mitään erityistä motivaatiota mennä aikaisin nukkumaan. En tarkoita, että heräisin aamulla masentuneena tai että aamulla ylipäätään olisi kurjaa. Tarkoitan vain sitä että aamulla erityisesti ei ole mitään muuta kuin normaaleja aamurutiineja. Jos saisin harrasteet siirrettyä aamuun (ennen muiden heräämistä), niin nukkumaan mennessä voisin ikäänkuin odottaa niitä. Ei ole tarkoitus siirtää kaikkea iltatoimintaa aamuun, vaan se tietty könttä, johon kuuluu oma harrastelu kuten surffaaminen, kirjoittaminen, koodaaminen jne.

Tavoitteeni on kokeilla tätä järjestelyä aluksi kuukauden verran. Raportoin tuloksista sitten.

(Varoitus: tämä juttu on kirjoitettu väsyneenä, joka on saattanut vaikuttaa kirjoituksessa esiintyneisiin mielipiteisiin.)

Nyt laitan tietokoneen nukkumaan. Öitä.

Toiminta on havainnon korjaamista vastaamaan tavoitetilaa

2010-07-01T23:27:00.000+03:00

Taannoin kirjoitin listan elämänohjeita. Seison väittämien takana edelleenkin, mutta aikaansaamiseen liittyvän kohdan iskulausetta en saanut muodostettua niin ytimekkääksi kuin olisin halunnut. Sen taustalla on ajatus, jonka olen poiminut Bill Powersilta. Powers väittää, että toimintaamme ohjaa hierarkkinen kontrollijärjestelmä, joka yrittää joka tasolla saada havaintosignaalin (esim. visuaalinen) vastaamaan kontrollijärjestelmän tavoitearvoa. Termostaatti on esimerkki yksinkertaisesta kontrollijärjestelmästä, joka yrittää saada huoneen lämpötilan vastaamaan sille asetettua lämpötilaa. Kontrollijärjestelmässä on kontrollisignaali (termostaatissa tavoitelämpötila, yleisesti ottaen tavoitetila), havaintosignaali (termostaatissa lämpöanturi) ja joku tapa korjata havaintosignaalia vastaamaan kontrollisignaalia (termostaatin tapauksessa kyky viilentää tai lämmittää).

Ihmisen toiminnasta yksinkertainen esimerkki voisi olla vaikkapa auton ajaminen, jossa havaintosignaalia (se mitä silmin havaitsemme) kontrolloidaan tällä samalla periaatteella. Emme järkeile tietoisesti, että rattia pitää kääntää tietyn verran johonkin suuntaan, että pysymme kaistalla, vaan katsomme tietä ja korjausliike tapahtuu ikäänkuin automaattisesti. Hierarkia syntyy siitä, että vastaava kontrollijärjestelmä on lihastoiminnan tasolla, joka mahdollistaa esimerkiksi sen, että pystymme painamaan kaasua ja jarrua sopivalla voimalla, että se vastaa jotain ylemmän tason havaintosignaalia (esim. näkemäämme lukemaa nopeusmittarissa).

Olen ymmärtänyt Powersin kirjasta ja LessWrongin keskusteluista, että tällaisten kontrollijärjestelmien olemassaolo hierarkian alimmilla tasoilla (lihaksissa) on todettu kokeellisestikin. Powersin teoria laajentaa idean myös korkeamman tason toiminnalle.

Aikaansaamisen näkökulmasta tämä tarkoittaa —jos Powersin malli vastaa todellisuutta— että emme voi pakottaa itseämme tekemään mitään suoraan tahdonvoiman kautta. Toiminta on jotakuinkin automaattista sen jälkeen kun olemme saaneet kontrollisignaalin (tavoitteen) tarpeeksi lähelle havaintosignaalia. Kun näemme vaihtoehtoisen todellisuuden tarpeeksi selkeästi ja pystymme vertaamaan sitä havaintosignaaliin, niin toimintamme ohjautuu miltei automaattisesti korjaamaan havaintosignaalia. Jos pystymme esimerkiksi tarpeeksi hyvin visualisoimaan puhtaan pöydän ja vertaamaan sitä todellisuuteen, niin pöydän siivoaminen ei tunnu itsensä pakottamiselta.

Tämä ei ole siinä mielessä käärmeöljyn myymistä, että tämä tapa saada itsensä toimimaan ei ole varsinaisesti helpompi. Mutta oma käsitykseni tällä hetkellä on se, että näin toiminta aktivoituu joka tapauksessa, vaikka yrittäisimme käyttää "tahdonvoimaa". Minusta tuntuu, että itseni pakottaminen ulkoisesti ei johda mihinkään ja varsinainen toiminta alkaa jollain "selittämättömällä tavalla". Silloin kun homma oikeasti liikahtaa eteenpäin, niin se ei juuri koskaan tunnu vaivalloiselta. Juju on siinä, että kun kontrollisignaalin saa sopivaan asentoon, niin siirtymistä toimintaan ei varsinaisesti huomaa, se vain tapahtuu ja yhtäkkiä onkin jo tekemässä.

Homman tekee vaikeaksi se, että kontrollisignaalin (tavoitetilan) asettaminen niin, että toiminta voi korjata havaintosignaalin vastaamaan sitä ei ole suinkaan kovin helppoa. Voin ajatella, että haluan tehdä vaikka harrasteohjelmointiprojektini kuntoon, mutta se ei vielä riitä aktivoimaan toimimaan. Vasta sitten kun se mitä "haluan tehdä" on niin lähellä jo olemassaolevaa todellisuutta, että ei ole varsinaisesti mitään epäselvää mitä pitää tehdä, niin toiminta lähtee liikkeelle.

Sivumennen sanoen tämän takia usein neuvotaan pilkkomaan homma tarpeeksi pieniin osiin. Mutta se ei riitä, ellei pienimmät osat ole nimenomaan sillä tasolla, että ne ensinnäkin haluaa tehdä ja toisekseen saavat kontrollisignaalin ja havaintosignaalin tarpeeksi lähelle toisiaan.

En osaa perustella vakuuttavasti, että tämä malli olisi todenmukainen. (En tosin pysty vastaankaan väittämään.) Mutta oman kokemukseni mukaan se vaikuttaisi luontevalta tavalta selittää mikä ohjaa meidän toimintaa. Ja tätä yritin selittää alussa linkittämäni listan kohdassa "aikaansaaminen".

Minun tulkinta meditaatiosta

2010-06-28T14:18:00.000+03:00

Touhussa, jota kuvaamaan on lätkäisty termejä kun "zen" tai "meditaatio", on hyödyllinen perusajatus, joka kannattaa ottaa yleiseen käyttöön. Zenillä on ihan ansaitusti huono maine tietyissä piireissä, mutta tämä huono maine saattaa piilottaa sen takaa löytyvän hyvän idean. Zenistä tai meditaatiosta ei sinänsä edes tarvitsisi puhua tässä yhteydessä, koska ne vain hämmentävät asiaa, mutta koska yhteydet niihin konsepteihin ovat ilmeisiä, niin parempi tehdä asia selväksi heti alkuun. Minun tulkintani näistä konsepteista ei välttämättä ole oikea zenin tai meditaation harrastajien mielestä, mutta sillä ei ole väliä, koska olen kiinnostunut vain ideasta, joka voidaan pelastaa heidän hörhöilystä yleiseen käyttöön.

Koska minulla ei ole parempaakaan termiä, niin käytän alla tästä ideasta nimeä meditaatio. Se viittaa kuitenkin nyt vain minun tulkintaani asiasta.

Meditaatio on siis harjoite, jossa huomio (engl. attention) keskitetään raakaan aistidataan ja pidetään siinä tietyn aikaa. Tämä aika voi olla esimerkiksi minuutti tai vaikka puoli tuntia. Haluan painottaa, että meditaatio on nimenomaan toiminnallinen konsepti. Sanoilla pystyy kyllä kuvailemaan miten tähän tilaan pääsee, mutta sanoilla tai aivoissa tapahtuvalla simulaatiolla ei pysty suoraan pääsemään tähän tilaan. En tarkoita, että tässä mielentilassa olisi jotain "mystistä" tai "selittämätöntä". Tarkoitan vain, että konsepti koskee nimenomaan tätä toiminnallista tilaa eikä sitä ympäröivää abstraktia pohdiskelua.

Tässä mielentilassa pysyminen ei ole ihan triviaalia, koska se, mihin huomiomme kohdistuu, vaihtelee jatkuvasti. Tämä on tietysti meidänkaltaiselle eläimelle hyödyllinen ominaisuus. Mutta silloin kun meditoimme, huomion pitäminen samassa kohteessa vaatii tietynlaista jatkuvaa yrittämistä.

Käytännössä siis meditaatiossa voi keskittyä vaikka hengitykseen. Hengitykseen keskittymisellä tarkoitan, että kiinnittää huomion sensoriseen dataan, joka tulee hengittämisestä. Pystymme huomaamaan hengittämisen tuottaman ilmavirran esim. nenässä ja pointti on keskittyä tähän tunteeseen. Kun huomio harhailee johonkin muualle, tarkoitus on heti palata takaisin hengittämiseen. Hengitys on siitä kätevä huomion kohde, että se on meillä jatkuvasti läsnä ja siihen on suhteellisen helppo keskittyä.

Meditoinnin varsinainen vaikeus tulee siitä, että tietoinen mielemme tuottaa jatkuvasti tietynlaista stooria, tulkintaa asioista ja tapahtumista. Kun tätä tarinaa alkaa syntymään, niin huomio keskittyy siihen automaattisesti emmekä edes välttämättä huomaa, että näin tapahtui. Yhtäkkiä olemme ajatuksissa jossain ihan muualla. Kuten aiemmin määrittelin, meditaatiossa pyritään tilaan, jossa huomio keskittyy aistidataan, joten tällaista ajatuksien mukana kuljeskelua pitää yrittää välttää. Onneksi huomion palauttaminen aistidataan helpottuu harjoituksen kautta.

Mutta vielä vaikeammaksi meditointi menee, jos tarina, jota tietoinen mielemme ryhtyy kertomaan, koskee itse meditointia. Mieleen voi vaikka tulla, että "onpas tämä touhu tyhmää, lopetan tähän", jonka vastustaminen voi olla erittäin vaikeaa. Tietysti joku voi sanoa, että ehkä oikea ratkaisu on lopettaa meditointi siihen. Mutta jos tarkoituksena on meditoida esimerkiksi tietty aika, sanotaan nyt vaikka 15 minuuttia, niin tämänkaltaisten ajatusten mukana ei saa mennä.

(Huomaa, että tässä ei ole mitään arvolausumaa. Tämä on vain tekninen kuvaus siitä minkälainen tämä mielentila on. "Touhu on tyhmää" voi olla sinänsä tosi väite ja "lopetan tähän" fiksuin ratkaisu siinä tilanteessa, mutta meditaation näkökulmasta se on signaali, joka pitää sivuuttaa, määritelmällisesti.)

Hyvä uutinen on se, että huomion palauttaminen takaisin hengitykseen on suhteellisen helppoa, varsinkin pienen harjoittelun jälkeen. Ja kun keskittää huomion aistidataan, niin tietoisen mielen tarinat pystyy sivuuttamaan. Olennaista on myös huomata, että tietoinen mieli ei koskaan täysin hiljene. Tarkoitus ei ole päästä tilaan, jossa mieli hiljenisi, koska se on mahdotonta. Tarkoitus on pysyä tilassa, jossa huomio keskittyy samaan asiaan.

Nyt voi tietysti kysyä, että miksi ylipäätään haluaisi tällaista toimintaa harjoittaa. Meditaatio vie aikaa eikä se ilmiselvästi tuota mitään (tuottamattomuus on tietyllä tavalla koko touhun olemus).

Yksi hyöty meditaatiosta on se, että sitä harjoittamalla oppii taidon, jolla pystyy aika tehokkaasti kontrolloimaan mielentilojaan. Esimerkiksi suuttuessaan pystyy helpommin palaamaan vaikkapa siihen hengitykseen ja huomioida omia mielentiloja tuomitsematta. Meditaatiossa voi siis oppia tietynlaisen metakognitiotaidon. Tunnetilojen hallinta voi helpottua tätä kautta.

Mutta vähän laajemmasta perspektiivista katsottuna meditaatio voi olla mielenkiintoinen siksi, että se on aika lailla uniikki olemisen muoto. Pelkästään ajatus tällaisessa mielentilassa olemisesta voi olla monille virkistävä, koska siinä tosiaan vain ollaan. Miltei kaikessa muussa touhussa pyritään johonkin ja vaikka yrittäisikin "vain olla" niin tietoinen mieli generoi jotain tarinaa. Tietoinen mielemme on miltei aina joko menneessä tai tulevassa. Meditaatiossa pyritään olemaan tilassa, jossa keskittyminen on koko ajan siinä aistidatassa. Mutta kuten ylläolevasta huomataan, se vaatii aktiivista toimimista.

Meditaatiota pitäisi olla helppo kokeilla ylläolevan kuvauksen perusteella. Siihen ei liity tosin mitään mullistavaa eikä henkistä höpönlöpöä. Se ei ole tämän monimutkaisempaa tai syvällisempää. Sen jälkeen ei välttämättä ole yhtään parempi olo. Väitän silti, että se on aika lailla omanlaisensa olemisen tila ja sitä kannattaa joskus ainakin kokeilla.

Mutta kuten aiemmin sanoin, tätä mielentilaa ei voi kokea ilman, että yrittää sitä käytännössä. Tällaisen kuvauksen luettuaan voi kuvitella, että tietää miltä tällainen oleminen tuntuu, mutta se on virheellinen mielikuva.

En yritä tietenkään väittää, että kaikkien pitäisi tällaiseen mielentilaan haluta. (Tai että kaikkien pitäisi edes haluta tietää millainen se mielentila on.) Mutta jos haluaa, niin silloin ainoa tapa on kokeilla touhua käytännössä.

Koulu ei kasvata kolumni-kriittisyyteen

2010-06-28T08:46:00.000+03:00

Arno Kotron sisänsä asiallinen kirjoitus Koulu ei kasvata huuhaa-kriittisyyteen on lopulta kuitenkin tyhjänpäiväistä käsienheiluttelua ja vain kirjoittajan egon pönkittämistä. Asiaa on siis huuhaasta ja sen kriittisyydestä, mutta teesit, että koulussa pitäisi opettaa huuhaa-kriittisyyttä ja että tällaisella opetuksella olisi jotain vaikutusta on otettu kolumniin vain siksi, että se kuulostaisi paremmalta. Tällä kolumnilla kun ei ole mitään vaikutusta siihen ruvetaanko koulussa opettamaan huuhaa-kriittisyyttä vai ei ja siksi toisekseen on naivia kuvitella, että asiat menevät koululaisille perille kun se on otettu koulun opetusohjelmaan.

Yleisestikin ottaen tällainen argumenttirakenne, että jossain on vikaa ja se korjataan ottamalla vian korjaus koulun opetusohjelmaan on merkki populismista. Jos huomaa kirjoittaneensa jotain tällaista, niin kannattaa miettiä mitä yrittikään sanoa.

Jos oikeasti on sitä mieltä, että koulun opetusohjelmaa pitäisi muuttaa ja on vakuuttunut, että muutoksella olisi positiivinen vaikutus, niin kannattaa lähteä miettimään, että miten sitä opetusohjelmaa pystyy muuttamaan. Kolumnilla se kun ei varmasti onnistu.

2010-06-21T15:17:00.002+03:00

Terapia vaikuttaa ulkopuoliselle aina jotenkin teennäiseltä ja tyhjänpäiväiseltä. Terapeutti ei oikeastaan sano mitään eikä terapiasessioissa välttämättä päädytä mihinkään selkeään johtopäätökseen.

Mutta syy tähän on se, että suorat ohjeet ja määräykset ulkopuoliselta synnyttävät välittömän uhan tunteen. Uhka kohdistuu statukseemme ja yritämme välttää tätä uhkaa parhaamme mukaan. Ajatus muutokseen suostumisesta tuntuisi statuksen alenemiselta. (Tässä status siis viittaa nokkimisjärjestysstatukseen, ei ulkokohtaiseen.)

Tämän takia muutosehdotukset pitää tehdä niin, että muutoksen kohde tuntee itse keksineensä, oivaltaneensa ja päättäneensä asian. Siksi ulkopuolisesta vaikuttaa, että terapeutti ei itse asiassa sano mitään.

Sama koskee tietysti myös blogikirjoittelua. Onnistunut kirjoitus esittää asian niin, että lukija kokee (luulee) itse oivaltaneensa asian. Lukiessa tuntuu siltä, että kyseessä on konsepti, jonka on itse aina ymmärtänyt, mutta että kirjoittaja on onnistunut muotoilemaan asian hyvin. Tuntuu siltä, että olisi itse voinut kirjoittaa saman artikkelin.

(Disclaimer: en ole itse ollut ikinä terapiassa, joten käsitykset perustuvat ulkopuolisen havaintoihin.)

Turhautuminen on herätesignaali tietoisuudelle

2010-06-18T09:59:00.000+03:00

Ajattelen nykyään turhautumisen tunteesta, että se on tavoitteellisen toiminnan herätesignaali. Kun olemme tekemässä jotain ja näyttää siltä, että alkuperäinen suunnitelma ei toteudu, niin tästä syntyy turhautumisen tunne, joka siis voidaan ajatella herätesignaalina tietoisuudelle, että alkuperäisessä suunnitelmassa on jotain ongelmia. Suunnitelma pitää siis evaluoida uudelleen. (Tässä "suunnitelma" on siis mikä tahansa karkea kuvaus jostain tavoitteellisesta toiminnasta: esim. matka ruokakauppaan.)

Tunnetila ei siis tässä mielessä ole kuvaus ulkopuolisesta maailmasta. Se on vain varoitus tietoiselle mielelle, että suunnitelmaa pitää ehkä muuttaa. Siksi siihen ei kannata tarrautua. Kun tämä signaali on havaittu ja prosessoitu, niin siitä ei ole enää mitään hyötyä. Oman kokemukseni mukaan suurin osa ihmisistä jää turhaan jumittamaan tähän tunteeseen.

Ajatellaan vaikkapa sitä matkaa ruokakauppaan. Matkalla onkin odottamaton ongelma, vaikkapa iso kolari, jonka takia joudun jäämään pitkäksi aikaa autojonoon. Heti kun tajuan, että autojonossa joutuu kököttämään pitkään, niin todennäköisesti koen jonkinlaista turhautumista. Tämän kun näkee herätesignaalina tietoiselle mielelle, että alkuperäinen (karkea) suunnitelma automatkasta ei toteudu, niin pian tämän tajuamisen jälkeen voi hyväksyä tilanteen ja edetä sen mukaan miten todellisuus nyt näyttäytyy.

Alkuperäisellä suunnitelmalla kun ei ole välttämättä mitään erityistä relevanssia. Ruokakauppaan mentäessä meillä on väistämättä joku karkea mielikuva siitä miten matka menee: mikä on reitti ja kauan matkaan menee jne. Toki haluamme päästä tästä mahdollisimman nopeasti, mutta aikataulumme kestää kyllä pientä varianssia esim. matka-ajoissa. (Ja jos ei kestäisi, niin se pitäisi ottaa huomioon ennen suunnitelman toteuttamista.)

Turhautumisesta eroon pääseminen vaatii tietysti (pienen tason) kognitiivista uudelleenohjelmointia reaaliaikaisesti. Turhautumisen jälkeen pitää ensin tiedostaa metatasolla, että kokee nyt turhautumisen tunteen. Tämän jälkeen pitää tunnistaa, mistä turhautuminen johtuu. Oma kokemukseni on, että on yleensä helppoa sanoa mistä turhautuminen johtuu jos ajattelee sitä tällaisena herätesignaalina. Kannattaa myös muistaa, että tämä signaali on usein yliherkkä. Pienikin vihje siihen suuntaan, että tavoite ei toteudu voi generoida mieleen vahvankin turhautumisen tunteen.

Tämän jälkeen pitää vain hyväksyä tilanne ja muokata suunnitelma vastaamaan todellisuutta. Siinä missä alunperin näki itsensä ajamassa kodista ruokakauppaan normaalisti, näkeekin nyt itsensä autojonossa. Tässä vaiheessa pitää vain välttää vertailuja alkuperäiseen suunnitelmaan. Alkuperäinen suunnitelma on kuitenkin lennosta kyhätty, sinänsä mielivaltainen ajatus, joka ylipäätään mahdollistaa minkään tekemisen. Sillä ei ole välttämättä mitään sen suurempaa relevanssia. Haluamme tietysti suoriutua tällaisista hommista mahdollisimman nopeasti, mutta aina se ei onnistu. Ajatellaan vaikka vaihtoehtoista todellisuutta, jossa tämän autojonon sijaan matka ruokakauppaan on saman verran pidempi luonnostaan. Tämän hyväksymisessä ei ole mitään ongelmaa: matkassa kestää se mikä kestää.

Turhautumisen jälkeisen metatietoisuuden oppiminen ei ole nähdäkseni kovin vaikeaa. Kun tämän ajatusprosessin ymmärtää ja sen muutaman kerran onnistuneesti tekee, niin jatkossa tämä oman tunnetilansa havaitseminen tulee miltei automaattisesti. Ongelmaksi muodostuu useimmiten se, että turhautumisen syyn selvittäminen voi olla paljon vaikeampaa, jolloin tilanteen selvittäminen tuntuu raskaalta. (Ja itse asiassa voi tuntua helpommalta vain ryvetä turhautumisessa.)

Vastaavasti jos turhautumiseen jää kiinni, niin se voi jäädä elämään mieleen ja laajentua muihin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa mistä turhautuminen signaloi. Esim. siinä autojonossa voi ruveta ärsyttämään joku asia, vaikkapa edessä oleva auto. Ärsytyksen syy voi olla triviaali, mutta turhautumisen takia ärsytys voi kasvaa merkittäväksi. Lopuksi on vihainen ja ärsyyntynyt aivan turhaan.

Kaikki tässä sanottu tuntuu jotenkin liian triviaalilta ja ilmeiseltä, että sitä kannattaisi edes sanoa ääneen, mutta vaikuttaa siltä, että hyvin monet eivät näe asiaa tältä kantilta (tai joltain muulta, jolla pääsee eroon turhautumisesta) ja kärsivät turhaan. Ehkä aliarvioin muita.

2010-06-15T16:33:00.000+03:00

Ironista on se, että FAIL-meemiä levittävät ovat useimmiten niitä, jotka eniten tarvitsisivat epäonnistumisen taitoa. Voi tietysti väittää, että FAIL:ssä on kyse poikkeuksellisesta typeryydestä ja sille sopiikin nauraa, mutta mielestäni tämä meemi kumpuaa siitä samasta tarpeesta olla nolaamatta itseään, joka lopulta estää tekemästä mitään oikeasti erinomaista. Jos yrittää välttää nolaamasta itseään ja jos yrittää välttää paljastamasta että ei olekaan niin etevä, niin lopulta ei yritä lainkaan.

Tällä kielellä ilmaistuna FAIL on siis itsessään FAIL.

2010-06-12T21:34:00.000+03:00

Jos tieteestä oppii pintavilkaisullakin jotain niin sen että todellisuus ei vastaa juuri koskaan arkikokemusta. Tästä voisi päätellä, että kun joku täysissä järjissä oleva tuttava selittää esimerkiksi tutkimustuloksesta, joka on ristiriidassa arkikokemuksen kanssa, että ehkä tuttavan esittelemä tutkimustulos on todennäköisemmin oikeassa kuin arkikokemus. Olen havainnut, että reaktio on melkein järjestäen juuri päinvastainen. Vaikka yrittää kuinka vakuuttavasti selittää, niin suurin osa tuttavistani olettaa ensimmäisenä, että esittelemäni tulos on väärässä ja he oikeassa.

Tässä oli skarpattavaa. Itselläkin.

Sukimispelit

2010-06-12T09:00:00.001+03:00

Kiukuttelin jossain toisessa kontekstissa, että jos haluaa positiivista huomiota, niin ei kannata ainakaan blogata, koska jos jotain palautetta saa, niin se on parhaimmillaankin vain kuittailua ja vittuilua. Kuten yleensäkin kiukutellessa, ei näe metsää puilta ja eräs toinen bloggaaja huomauttikin, että muoti/kokkaus/kutomisblogeissa saa helposti paljon positiivista palautetta.

Sekin palautuu tietysti lopulta statuspeleihin. Jutustelevaan tyyliin kirjoitettuun artikkeliin on helpompi kommentoida ("positiivisesti"), koska alkuperäinen kirjoittaja ottaa tällaisella tyylillä alastatuksen. Vastaavasti kirjoittaja on pakotettu osallistumaan "keskusteluun", koska siitä kieltäytyminen olisi ristiriitaisesti ylästatuksen ottamista. Kommentoinnista tulee ikään kuin moikkailua. Moikkauspeliin kun lähtee mukaan, niin ei voi lopettaa ilman että vaikuttaisi äärimmäisen tylyltä.

Tällainen sosiaalinen peli tuottaa tietysti osapuolilleen tietynlaista fiilistä turvallisuudesta ja se tuntuu mukavalta. Mutta pelin ainoa tosiasiallinen sisältö on se, että osapuolet toistelevat ikään kuin toisilleen että "kuulut minun ryhmään ja minä kuulun sinun ryhmään", vähän monimutkaisemmin sanankääntein vain. Tämä ei ole analyyttisesti ajattelevalle mitenkään toivottava asiaintila. Kaikki tarmo kohdistuisi siihen, että osapuolet sukivat toistensa turkkia.

Oikealta ratkaisulta vaikuttaisi siis se, että tunnistaa itsessään tämän tarpeen päästä sosiaalisiin peleihin ja on sitten välittämättä siitä. Joissain konteksteissa tällaisella välinpitämättömyydellä voi olla välittömiä negatiivisia seurauksia. Henkilökohtainen blogi on yksi niitä paikkoja, jossa sosiaalisten pelien ignoroimisesta ei ole mitään käytännön haittaa.

2010-05-08T09:33:00.000+03:00

Facebook näyttää tilinsä poistaville kuulemma sivun, jossa lukee, että ne-ja-ne henkilöt jäävät kaipaamaan sinua, minkä tarkoituksena on tietysti manipuloida käyttäjää perumaan päätöksensä. Mielenkiintoista tässä minusta on lähinnä se, että jos ne kaverit jäisivät oikeasti kaipaamaan, niin sitä ei erikseen tarvitsisi kertoa. Facebookin luonne on nimenomaan sellainen, että yksittäisillä yhteyksillä ei ole mitään merkitystä, koska jos joku poistuu Facebookista, niin sitä ei todennäköisesti edes huomaa. (Ellei sitten vahingossa.) Facebook on siis jossain mielessä tehnyt ystävyydetkin anonyymeiksi.

Lotto ja väärä lupaus

2010-05-03T07:34:00.000+03:00

Lotto myy unelmaa tulevaisuudesta, jossa tuotteen ostaja rikastuu merkittävästi. Tuoteselosteessa ei mainita, että se henkilö, joka omistaa pääosumasta voitetun rahamäärän ei ole vähän ajan päästä enää sama kuin se joka alunperin lottosi. Ihmisen tulevaisuussimulaattoria ei ole suunniteltu tähän käyttötarkoitukseen.

Loton taannoiset mainokset voittajasta joka "vähän kiertää muailmoo" vääristävät mielikuvaa entisestään.

Voikohan Veikkauksen haastaa oikeuteen virheellisestä mainonnasta?

Julkispalvelullinen ilmoitus: ei ole aikaa kirjoittaa

2010-04-17T14:40:00.001+03:00

Minulla ei ole aikaa kirjoittaa tähän blogiin. Turha sitä on kierrellä.

Tämä ei tarkoita, että olisin lopettamassa blogia. Tai muutenkaan muuttamassa mitään. En vain ehdi kirjoittaa.

Ei mulla muuta.

No sen voisin vielä sanoa, että "ei ole aikaa kirjoittaa" tarkoittaa tietysti suomeksi, että on parempaakin tekemistä. Ei se nyt ihan koko totuus ole, mutta jotain sinnepäin.

Laiffi on simppelii

2010-04-05T23:23:00.001+03:00

Eläminen on oikeasti aika helppoa.

Ruoka: Eat food. Not too much. Mostly plants.
Uni: nuku niin paljon kuin pystyt.
Urheilu: kävele paljon. (Tai juokse. Tai mitä tahansa.)
Asiantuntijuus: harjoittele määrätietoisesti.
Onni: älä tavoittele onnea, tavoittele intohimoasi.
Älykkyys: vaivaa päätäsi.
Paheet: vältä, jos mahdollista. Jos ei, lopeta niistä murehtiminen.
Aikaansaaminen: älä yritä käyttää tahdonvoimaa vaan aseta tavoitteet sopivasti.
Lastenkasvatus: pidä lapset hengissä.

Bluffaaminen pokerissa

2010-04-05T08:09:00.001+03:00

Bluffaaminen on olennainen osa pokeria, mutta se on tietenkin käytännössä paljon arkipäiväisempi konsepti kuin monien mielikuvissa. Elämää suuremmat bluffit, joissa pöytään laitetaan koko omaisuus ovat draaman kannalta herkullisia, mutta käytännön pelissä erittäin harvinaisia ja oikeastaan aika harhaanjohtava idea.

Ensinnäkin, oli pelin panostustyyppi mikä tahansa, (no-limit, pot-limit tai fixed limit), voittava pelaaja pelaa panostustasolla, joka ei ole liian iso pelikassalle. Bluffin tekeminen tai maksaminen ei saa olla koskaan kiinni siitä, että kyseessä on rahallisesti iso summa. Bluffi ei saa myöskään riskeerata liian suurta osaa pelikassasta.

Pelipöydässä dollarit ovat aina tässä mielessä vain pelimerkkejä. Kun isoimmissa peleissä lyödään viimeisellä kortilla 500000 euron bluffi, vastustaja ei voi miettiä, että mitä kaikkea tuolla rahalla saisi jos häviääkin rahan. Pelaajan pitäisi vain miettiä, että mikä on eri vaihtoehtojen odotusarvo ja valita niistä paras. Samalla tavalla pennien panostuksilla pelaavien ei pidä miettiä päätöstä tehdessään, että "se on vain muutama sentti vaikka olisin väärässä". (Näin toki useat pelaajat pikkuisilla panostasoilla ajattelevat ja hyvät pelaajat osaavat käyttää sitä hyväkseen.)

Mutta ehkä vielä isompi harhakuva liittyy itse bluffaamiseen ja vastustajan tehtävään selvittää onko kyseessä nimenomaan bluffi. Ajatellaan, että pitää pystyä päättelemään lyönnin tehneen pelaajan ilmeestä ja kehonkielestä, että onko kyseessä bluffi vai ei. Tällaisellakin tiedolla on etenkin livepelaamisessa oma merkityksensä, mutta bluffaamisen ja bluffien kiinniottamisen kannalta on olennaisempaa millaisia käsiä vastustajalla voi tällaisessa tilanteessa olla ja että onko bluffin todennäköisyys suurempi kuin potin ja panostusten tarjoamat kertoimet. Vastustajan elekielen tunnistaminen on vain pieni lisäinformaatio varsinaiseen päättelyketjuun ja ylipäätään käytettävissä vain livepelitilanteissa. Nettipokerissa tällainen lisäinformaatio on miltei olematonta ja hyvin epäluotettavaa.

Jotta ymmärtäisimme paremmin mistä bluffaamisessa on kyse, ajatellaan yksinkertaista peliä, jossa pelaaja A sököttää pakotetusti ja pelaajalla B on tasan yksi "betsi" käytettävissään. Potin koko on esimerkiksi neljä euroa ja pelaajalla B on mahdollisuus panostaa yksi euro. Pelaajalla B on kädessään käsi joka joko voittaa (l. "nutsit") tai häviää varmasti (l. bluffi) potin. Pelaaja B:llä on nutsit tai bluffi yhtä suurella todennäköisyydellä. Pelaajalla A on käsi, joka voittaa pelaajan B bluffin ja häviää pelaajan B nutseille. Pelaaja A ei voi pelaajan B lyönnin jälkeen kuin maksaa tai kipata kätensä.

Pelaajan A sökötettyä pakotetusti pelaaja B voi joko sököttää perässä tai lyödä. Pelaaja B lyö tietysti kaikki nuts-kätensä, koska sillä voittaa aina potin ja jos pelaaja A sattuu maksamaan, niin pelaaja B voittaa neljän euron sijaan viisi euroa. Kysymys kuuluu, että mitä pelaaja B:n pitää tehdä bluffikädellänsä. Ensimmäinen vaihtoehto on, että pelaaja B lyö aina bluffikädellä. Vaihtoehto on siinä mielessä houkutteleva, että jos pelaaja A kippaa kätensä, niin pelaaja B voittaa euron panostuksella neljä euroa. Jos pelaaja A sattuisi tietämään, että pelaaja B bluffaa aina, niin hänen vastauksensa olisi tietysti maksaa aina. Puolet kerroista pelaaja A häviää yhden euron maksunsa, mutta puolilla kerroista pelaaja A voittaisi viiden euron potin. Jos pelaaja B vastaavasti tietäisi pelaaja A:n maksavan aina, niin hänen vastastrategiansa olisi tietysti olla bluffaamatta ollenkaan.

Voidaan siis ajatella, että kyseessä on jonkin sortin kissa-hiiri -leikki, jossa molemmat yrittävät arvuutella toistensa strategioita ja molemmat yrittävät pysyä yhden askeleen edellä. Tilannetta voidaan tarkastella myös siten, että keksitään pelaajille strategia, jossa vastustaja ei voi muuttaa strategiaansa siten, että sen odotusarvo kasvaisi. Voimme siis etsiä tilanteelle tasapainoisen strategian. Pelaaja B voi ruveta pelaamaan strategialla, jossa nuts- ja bluffikäden todennäköisyys on sopivassa tasapainossa. Bluffausfrekvenssi saadaan suhdeluvusta alpha, joka on 1 / (p + 1) missä p on potin koko. Jos bluffikäsien osuus nutsikäsistä (ts. bluffikäden todennäköisyys suhteessa nutsikäsiin) on tarkalleen alpha, niin vastustajan minkä tahansa strategian odotusarvo on parhaimmillaan tasan nolla. Vastaavasti pelaaja A voi ruveta kippaamaan bluffinkoppaajakäsiään (se ainoa käsi) vastaavalla alpha-frekvenssillä, jolloin pelaaja B:n strategian odotusarvo on maksimissaan nolla. (Tarkkaan ottaen pelaaja A maksaa todennäköisyydellä joka on (1 - alpha).)

(Tämän pelin tasapainoisen strategian laskivat kai ensimmäisenä John von Neumann ja Oskar Morgenstern. Voin olla väärässäkin.)

Tästä nähdään, että bluffien eräs tarkoitus on suojella arvolyöntejä (l. lyöntejä, jotka tienaavat rahaa, kun vastustaja maksaa lyönnin). Strategia, jossa ei ole bluffeja ollenkaan, häviää odotusarvossa, jos vastustaja osaa käyttää sitä hyväkseen. Bluffaaminen on siis välttämätön osa tasapainoista strategiaa. Bluffatessa ei siis välttämättä ajatella pelkästään sitä yksittäistä tilannetta vaan se on osa suurempaa strategiaa. Mikä tärkeämpää, vastustajalla ei ole mitään keinoa puolustautua bluffaamista vastaan. Jos bluffaaminen tapahtuu sopivalla todennäköisyydellä, niin vastustajan strategian odotusarvo voi olla parhaimillaankin vain nolla.

Toisin sanoen jos minulla on oikeassa pokerissa joku tapa varmistaa, että bluffaan edes lähelle oikealla frekvenssillä, niin en tarvitse bluffaamiseen mitään erityistä rohkeutta. Bluffikädellä lyöminen on silloin minulle yhtä luonnollista kuin lyöminen kädellä, joka ei voi hävitä. Sanotaan, että minulla on texas hold'em -kädessä paras mahdollinen käsi, vaikkapa ässäkorkea väri, viimeinen kortti on jaettu ja olen viimeisenä vuorossa. Tässä tilanteessa tietenkin panostan, koska joku voi maksaa huonommalla kädellä. Vastaavasti jos minulla on huonoin mahdollinen käsi, joka ei mitenkään voisi voittaa, niin panostaminen yhtä luonnollista kuin ässäkorkealla värillä. Voi tietysti odotusarvon kannalta joskus olla parempi vaihtoehto lyömättä sillä huonoimmalla mahdollisella kädellä. Mutta kuten yllä olevasta nähdään, vastustaja ei mitenkään käyttää hyväkseen tällaista bluffaamista.

Harva pelaaja ajattelee eksplisiittisesti tällä tavalla, mutta käytännössä samantyyppiseen ajatteluun perustuu suurin osa voittavasta pokerinpelaamisesta [1]. Hyvä pelaaja tunnistaa tilanteet ja pelaajat, jotka syystä tai toisesta bluffaavat (tai valuebetsaavat) liian vähän tai liian paljon. Mikä on liian paljon tai liian vähän palautuu lopulta peliteoriaan, mutta käytännössä hyvät pelaajat kehittävät itselleen intuitiivisen tuntuman missä tämä raja menee. Lisäksi pokeriyhteisö kokonaisuutena, erityisesti näin Internet-aikana, vie perusstrategiaa lähemmäksi peliteoreettisesti tasapainoista strategiaa. Esim. Texas Hold'emin tasapainoista strategiaa ei voida koneellisesti laskea, koska pelipuu on aivan liian suuri.

Lisää tästä kaikesta on Bill Chenin ja Jerrod Ankenmanin kirjassa Mathematics of Poker.

[1] Toinen voittava pelaaminen on sitten vastustajan "levelöimistä", jossa siis mennään kissa-hiiri-leikkiin, mutta onnistutaan olemaan vastustajaa aina askel edellä. Tällainen onnistuu tietysti vain tietynlaisia pelaajia vastaan.

2010-03-26T08:06:00.000+02:00

Joskus oli muodikasta hokea, että kirjoittaa blogia vain itselleen ja itsensä takia. Olisi mielenkiintoista nähdä jotain tilastoja blogien pitkäkestoisuudesta ja aktiivisuudesta suhteutettuna blogin "yksinäisyyteen". Hiha-arviona veikkaisin, että blogit, joilla ei tosiaankaan ole lukijoita ja joita "kirjoitetaan vain itselle" hiipuvat paljon nopeammin. Luulen myös, että pienikin ulkopuolinen kiinnostus blogia kohtaan pitää sitä merkittävästi pidempään hengissä ja aktiivisena.

Paluu nettipokeriin

2010-03-09T21:18:00.000+02:00

Olen aiempien puheideni vastaisesti pelannut taas nettipokeria. Kyseessä ei ole mikään addiktin retkahdus, vaan tarkoituksenani on tehdä pokerilla taas hieman rahaa. Tyypillisin reaktio tällaiseen väitteeseen on: "niin ne kaikki sanoo". Mutta osaan perustella asian faktoillakin.

Alla graafi kaikista tilastointiohjelmaan kerätyistä pokerikäsistä, jotka olen itse pelannut:

Kuvassa vihreällä on voitot bruttona ja sinisellä nettona eli siihen on laskettu mukaan palautukset pokerisaitin keräämästä komissiosta eli rakesta.

Otoksen keskihajonta on n. 1.7 * sqrt(191000), eli yhden käden keskihajonta eli 1.7 isoa betsiä kertaa otoksen koon neliöjuuri, joka on n. 742. ("Iso betsi" siis tarkoittaa panostason ison sokkopanoksen kokoa kerrottuna kahdella. Esim. peli joka pelataan $1 ja $2 sokkopanoksilla "iso betsi" olisi $4.)

Nyt jos oletettaisiin, että olisin ollut nollatulosta tekevä pelaaja, jolla olisi käynyt vain hyvä tuuri, niin tulos olisi n. 5.1 keskihajontaa sivussa odotusarvosta eli todennäköisyys sille olisi luokkaa 0.0000011 eli prosentteina 0.0001%. Toki todennäköisyys kasvaa isommaksi mitä isompaa tuotto-odotusta olettaisin, mutta voin silti hyvillä mielin sanoa näihin lukuihin perustuen, että uskon pelanneeni käyrään mukaan otetuissa pokerikäsissä keskimäärin positiivisella odotusarvolla.

Ehkä mielenkiintoinen sivuhuomautus komissiosta eli rakesta. Kyseessä on siis pokerisaitin potista ottama osuus. Koska pääosa pelaamistani käsistä on suhteellisen pienillä [1] panostasoilla, niin raken suhteellinen osuus on hyvin suuri. Kuvassa näkyy vain omat nettovoittoni. Todellisuudessa olen maksanut rakea enemmän kuin olen voittanut nettona. Karkeasti graafiin suhteutettuna maksamani raken määrä on n. 6500 isoa betsiä eli rakekäyrä menisi selvästi nettovoittojani korkeammalla.

Toisaalta sitten voidaan laskea myös, että varsinainen voittomääräni on kaiken kaikkiaan n. 8700 isoa betsiä, josta pokerisaitti on ottanut 6500 betsiä ja jota se on sitten palauttanut takaisin n. 1600 betsiä. Tuo väliin jäävä 4900 betsiä on sitten maksu siitä, että olen saanut näillä saiteilla pelata. Se on dollareissa itse asiassa ihan merkittävä summa. En ole varmasti mistään palvelusta maksanut niin suurta määrää rahaa. Toisaalta olen siinä mielessä ollut tähän palveluun tyytyväinen, että käyttämäni pokerisaitit ovat saaneet houkuteltua riittävästi huonoja pelaajia, joilta olen voinut tienata rahaa.

Nettipokerin historia on muuten tuntenut yhden pokerisaitin (WSEX), joka ei ottanut ollenkaan rakea, vaan bisnes perustui johonkin mainoksiin ja vastaavaan. Saitti ei missään vaiheessa tullut kovin suosituksi. Pelin taso oli siellä yleensä kova, koska sinne ajautuivat vain pelaajat, jotka ylipäätään tiesivat mikä on rake ja miksi sen määrällä on niin suuri merkitys voittoihin. Mutta koska saitilla itsellään ei ollut rahaa, niin se ei voinut PokerStarsin ja Full Tiltin tavoin mainostaa palveluitaan laajasti, niin saitti ei ikinä kerännyt suurta suosiota. Saitti on vieläkin hengissä, mutta pelaajamäärät ovat monta kertaluokkaa pienempiä kuin suosituilla saiteilla.

[1] Rake alkaa olemaan merkityksetön pelaamassani Fixed Limit Hold'em -pelissä vasta panostasoilla, jossa sokkopanokset ovat luokkaa $30/$60.

Spämmi-ilmoituksen filosofinen dilemma

2010-03-04T11:06:00.001+02:00

Blogger lähettää sähköposti-ilmoituksen, tekstisisältöineen, kommentista, jonka sisältö on ilmiselvästi spämmiä. Sähköpostiohjelma käyttää Bayesilaista spämmifiltteröintiä.

Pitäisikö ilmoituksen mennä sähköpostiohjelmassa spämmikansioon?

Ohjenuora kirjoittamiseen

2010-01-28T21:34:00.002+02:00

If you’ve never missed a flight, you’re spending too much time in airports.

Scott Aaronson lainaa entistä ohjaajaansa Umesh Vazirania, joka Scottin mielestä kiteyttää tässä toteamuksessa kokonaisen elämänfilosofian: keskity merkitseviin bitteihin (engl. high-order bit). Asiaa ei voi kiteyttää sanomalla että "keskity merkitseviin bitteihin", koska se tarkoittaisi, että tekisimme käytännössä juuri päinvastoin. (Jos alkuperäisessä lainauksessa takertuu yksityiskohtiin ja keksii kaikenlaisia reunaehtoja, niin ikäänkuin missaa pointin. Ei sillä, kirjaimellisestikin otettuna siinä pitää olla ajatusta, että se voisi toimia analogiana.)

Scott soveltaa ideaa keksimällä omia Umeshismeja, kuten esimerkiksi tällaisen:

If you’ve never regretted a blog entry, your blog is boring.

Mikä vaikuttaa vielä ilmeisemmin todelta.

Sosiaalisessa kontekstissa tämä liian suuri turvamarginaali vaikuttaa erityisen liioitetulta. Syy siihen löytyy tietysti pääosin lajimme evoluutiosta. Laumasta hylätyksi joutuminen on ollut aivan liian suuri riski. Mutta nykymaailmassa kun kirjoitamme blogiin, niin pitää aktiivisesti ja loputtomasti taistella tätä adaptaatiota vastaan, koska se on kirjoittamisen ja ajattelun kannalta pääosin haitaksi.

Feynmanin QED-luennot

2010-01-17T10:19:00.002+02:00

Mielestäni Richard Feynmanin QED-luennot kuuluvat yleissivistykseen. Ei minään historiallisena kuriositeettina vaan poikkeuksellisen selkeänä esityksenä siitä miten luonto toimii.

Koska selitykseen kuuluu olennaisesti kvanttifysiikka, niin lukija saattaa tässä vaiheessa pelätä, että ei ymmärrä Feynmanin esitystä. Pelko ei ole turha. Lukija ei tule ymmärtämään esitystä. Mutta se johtuu vain siitä, että fysiikan jatko-opiskelijatkaan eivät ymmärrä kvanttifysiikkaa. Ja se taas johtuu siitä, että fysiikan professoritkaan eivät ymmärrä sitä. Feynman itse ei ymmärtänyt [1].

Feynmanin esityksen pointti on kuvailla säännöt, joilla luonto näyttää toimivan. Nämä säännöt itsessään eivät ole teknisesti vaikeita ymmärtää. Ne voivat olla vaikea hyväksyä, koska niistä seuraava maailmankuva on niin outo. Tämä on tietysti vain jokaisen henkilökohtainen psykologinen ongelma. Jos haluaa ymmärtää miten luonto toimii, niin se pitää vain hyväksyä. Meillä ei ole oikeutta sanoa, että miten luonnon pitäisi toimia.

Näiden sääntöjen kanssa operoiminen on myös erittäin vaikeaa, koska niiden laskemiseen tarvitaan hyvin monimutkaista matematiikkaa. Juuri sen takia fysiikan opiskelijat joutuvat opiskelemaan vuosikaupalla. Sääntöihin liittyvien nuolien aritmeettinen operoiminen vaatii monenlaisten matemaattisten menetelmien ja temppujen opettelua. Mutta näiden menetelmien opettelu ei sinänsä lisää asian ymmärrystä millään perustavalla tavalla.

Feynmanin esityksen nerokkuus onkin siinä, että hän pystyy kuvailemaan nämä säännöt siten, että kuka tahansa normaalijärjellä varustettu ymmärtää näiden sääntöjen perusperiaatteet. Tietysti tämäkään homma ei ole aivan triviaalia, koska Feynmankin tarvitsee selitykseen neljä reilusti yli tunnin luentoa.

Ensimmäinen luento itse asiassa alkaa sillä, että Feynman kuvailee aika pitkälti samaa mitä minä olen yrittänyt kuvata yllä. (Feynman tekee tietysti tämän paljon paremmin kuin minä.) Että mitä tarkoittaa QED:n ymmärtäminen. Kun tämän ymmärtää, niin esitystä on helppo seurata.

[1] Feynman käyttää itse esityksessä vastaavaa retorista keinoa ja jotakuinkin vastaavia sanoja.

Väittelemisen turhuus

2010-01-10T21:44:00.000+02:00

Olen viime vuosina vähentänyt väittelemisen harjoittamisen miltei olemattomiin. Eipä noita mahdollisuuksiakaan nykyään enää niin paljon ole, mutta ne vähätkin olen onnistunut välttämään. Tietysti täällä Internetissä väittelymahdollisuuksia olisi loputtomasti ja täällä väittelyt tapaavat tuntua tosielämänkin väittelyitä turhemmilta.

Pidättäyminen väittelemisestä kokonaan vaikuttaa ehkä turhankin radikaalilta, koska joskus väittelyistä on jotain iloa ja hyötyä. Mutta olen itse päätynyt siihen, että suurin osa niistä on kuitenkin hyödyttömiä ja usein jopa haitallisia. Ja aikaa niihin saa tietysti kulumaan loputtomasti.

Syitä väittelemiseen on tietysti erilaisia ja ehkä jotkut niistä palvelevat tarkoitustaan. Oma kokemukseni kuitenkin on se, että useimmiten niihin ajautuu huomaamattaan eikä väittelyn tiimellyksessä enää ole mitenkään selvää miksi väitellään. Ulkoapäin tarkasteltuna voi yrittää väittää, että väitellessä siirtyy informaatiota ja pääsee ehkä oikaisemaan vastapuolen virheellisiä käsityksiä.

Käytännössä nämä jalot tavoitteet eivät juuri koskaan toteudu. Jossain vaiheessa väännetään naama punaisena epäolennaisuuksista ja valitetaan, kun vastapuoli ei vaan ymmärrä. Usein näkee ja kuulee, että väittely menee puolittain metatasolle eikä sielläkään päästä yhteisymmärrykseen. Osapuolet tulevat vain vakuuttuneemmaksi omasta näkemyksestään ja uskovat lopulta vain vastapuolen jääräpäisyyteen. Informaatiota ei siirry, ainakaan varsinaisen väittelyn aiheen osalta.

Väittelyn turhuus käy parhaiten ilmi, kun vertaa sitä tilanteisiin, jossa informaatiota siirtyy ja jossa vahvatkin mielipiteet vaihtuvat. Vastaanottava osapuoli on näissä tilanteissa hyvin aktiivinen ja innostunut ja suorastaan janoaa lisää tietoa. Tunteet eivät kuumene ja keskustelu kohdistuu lähinnä tarkentamaan ja selittämään. Mielipidettään tai käsitystään (mahdollisesti) muuttava osapuoli ei osoita mitään erityistä vastarintaa.

Ajatellaan, että toisena osapuolena on vaikka kirja. Se on tilanteessa hyvin passiivinen, mutta kirjoja lukeneet tietävät, että useammin kuin kerran on kirjan lukeneena vaihtanut käsityksiään hyvinkin radikaalisti. Ainahan ei näin käy, mutta voi mielessään verrata tilannetta kiihkeään väittelyyn. Toisessa olosuhteet suosivat joka tavalla informaation vaihtoa, toisessa päinvastoin.

Yksi perussyy miksi väittely tuntuu niin vaikealta on nähdäkseni se, että konseptien ja ideoiden omaksumisessa menee aikaa. Sen jälkeen kun joku idea on luettu tai kuultu ja otettu vakavissaan, niin se hakee paikkaansa aivoissa viikkojen ja kuukausien ajan. Sitä koetellaan eri konteksteissa, se vahvistuu. (Jos on vahvistuakseen.) Lopulta se vaikuttaa ilmiselvästi todelta. Se tuntuu ilmiselvästi todelta ja tuntuu vaikealta ymmärtää, miten joku voisi ajatella muutenkaan.

(Sivuhuomautus: se että tällainen idea tai konsepti tuntuu ilmiselvästi todelta ei välttämättä tarkoita, että se on totta.)

Väittelyssä nämä totuuden ymmärtämiseen saavutetut vaiheet unohdetaan. Ja vaikka ne muistettaisiinkin, niin vastapuolelta vaadittaisiin tämä sama prosessi, että se voisi toisen osapuolen totuuden nähdä samalla tavalla.

Ja näinhän se on opetuksessakin. Opettaja ei oleta, että asia menee heti perille. Se vaatii takomista ja hiontaa. Ja lopulta kun sitä tarpeeksi jankataan, niin totuus ilmenee oppilaallekin toivottavasti selvänä.

Ideat tulevat, olevat ja hapantuvat

2010-01-07T21:49:00.000+02:00

Blogiinkirjoittamisprosessini toimii niin, että saan jossain vaiheessa päivää idean kirjoituksesta. Se pyörii mielessä jonkin aikaa. Jos tuntuu, että idea uhkaa kadota päästä —ehkä sen takia, että päähän on tullut toinen idea— niin minun pitää saada äkkiä kirjoitettua se jonnekin ylös. Jos olen tietokoneen ääressä, niin kirjoitan pikaisesti luonnoksen Bloggeriin. Tämän jälkeen on päivän tai kahden aikaikkuna, jolloin saatan rykäistä siitä kirjoituksen, jonka sitten julkaisen.

Jos tämä aikaikkuna menee ohi, niin sinne se idea jää möllöttämään, Bloggerin luonnoksiin. Mitään varsinaista laadullista eroa möllöttäjissä ja julkaistuissa ideoissa ei nähdäkseni ole. Möllöttäjä välttää kohtalon, jos minulla sattuu olemaan aikaa ja energiaa ajatuksen jonkinlaiseen muotoilemiseen. Kirjoitukset ovat tästäkin syystä usein raakileita: olen aina jollain tasolla ymmärtänyt, että niillä kirjoituksilla on oma lyhyt etsikkoaikansa. Jos en tee niitä nopeasti valmiiksi, niin en sitten koskaan. Toki poikkeuksiakin löytyy.

Teknisesti syy tähän lienee jotain senkaltaista, että aivoissa pörisee uuden idean keksimisen jälkeen dopamiinit ja muut lailliset huumeet. Nämä estävät kokemasta idean julkistamiseen liittyvää (sinänsä epärationaalista) nolottamista. Kun ideaa on tarpeeksi koeteltu, niin siitä katoaa ideaa suojeleva neuronitason uutuudenviehätys. Nyt se näyttäytyy mielelle vähemmän mairittelevalla tavalla ja se jää ikäänkuin luonnostaan vähemmälle huomiolle, kunnes se lopulta hautautuu "arkistoihin".

Otsikointi on kuin onkin tärkeää

2010-01-07T08:43:00.001+02:00

Kyllä, myös juuri sinun kirjoittamilla otsikoilla on merkitystä. Kirjoittajalle itselleen otsikko näkyy tekstin kontekstissa, mutta tekstin lukija tyypillisesti aloittaa lukemaan otsikosta, jolloin kontekstia ei tietenkään voi olla. Siten siis otsikko, joka vaikka vitsailee johonkin sisältöön liittyvään, ei palvele tarkoitustaan. Myös säännölliset lukijat näkevät tekstistä todennäköisesti ensimmäiseksi otsikon (ja toisinaan ainoastaan otsikon), joten heidänkin näkökulmasta olisi hyödyllistä, että otsikko ei pelkästään tiivistäisi kirjoituksen aiheen vaan myös sanoisi jotain.

Paras otsikko sanoo siis tärkeimmän kirjoituksessa esitetyn asian tiivistetysti. Kirjoituksilla ei aina ole tällaista ydinsanomaa vaan ne ovat jonkinlaista lörpöttelyä, mutta silloinkin asiallinen otsikko on parempi kuin otsikko, joka ei sano yhtään mitään tyyliin "horinoita" tai "jotain höpötystä vaan". Tyypillinen tilanne on niin kuin tässä omassa tekstissäni, jonka otsikoin näin: Haja-ajatuksia koulukiusaamisesta. Koska itselle ei ollut vielä kiteytynyt tekstin olennaisin pointti, niin lätkäisin otsikoksi vain jotain. Nyt kun tekstin lukee uudelleen, niin selvästi parempi otsikko olisi ollut esimerkiksi "Koulukiusausta ei voi lopettaa", joka olisi ilmiselvästi parempi otsikko kuin alkuperäinen.

Sama vaivaa miltei jokaista tämän päiväkirjan otsikkoa. Alla pari esimerkkiä mielestäni paremmin onnistuneesta otsikoinnista. Vaikka olisi eri mieltä kirjoitusten tärkeimmästä teesistä, niin ainakin se on kirjoitettu jo otsikkoon, eikä tule haaskattua turhaan lukijan huomiota.

Lukijan huomio ja aika ovat ainoat valuutat, joiden kanssa näissä piireissä työskennellään. Niitä pitää kunnioittaa.

Lukuvinkki: Jukka Korpelan Arkisen asiakirjoittamisen opas, Olennainen ensin.

Haja-ajatuksia koulukiusaamisesta

2010-01-06T22:25:00.001+02:00

Herodes ysitonnisessa mainittiin taannoin koulukiusatut. Sehän on aihe, josta ei saa olla kuin yhtä mieltä, "yksikin kiusattu on liikaa" ja että "se pitää saada välittömästi loppumaan". En ota näihin tavoitteisiin kantaa tässä muuten kuin niiden teknisen toteutettavuuden kannalta.

Perusongelma kaikessa kiusaamiseen liittyvässä on se, että nuorille syntyy oma sosiaalinen todellisuus ja siihen vaikuttaminen ulkopuolelta on jotakuinkin mahdotonta. Tähän todellisuuteen kuuluu yhtenä osana se minkä tunnemme kiusauksen nimellä ja sen poistaminen vaatisi, että pääsisi tämän sosiaalisen todellisuuden sisään. Sinne ei pääse sisään opettajan tai muun auktoriteetin toimesta. Itse asiassa tällaisten vaikutuspyrkimykset vain vahvistavat päinvastakkaisia voimia tässä nuorten maailmassa.

Edes huonossa asemassa olevat eivät tyypillisesti halua ulkopuolista interventiota, koska se voisi heikentää heidän asemiaan entisestään. Kukaan ei myöskään varmasti ryhdy järjestelmän sisällä "ritariksi", koska se riskeeraisi oman aseman. Kenelläkään yläaste- tai lukioikäisellä ei ole vielä niin vahvaa egoa, että uskaltautuisivat näin suureen riskiin. Puhumattakaan siitä, että siitä ei olisi juuri kenellekään mitään henkilökohtaista hyötyä.

Opettaja voi tietysti yrittää murtautua tähän todellisuuteen olemalla "hyvä jätkä", mutta tämä lumous purkautuu heti kun opettaja joutuu vetoamaan auktoriteettiinsa tai jos hän yrittää itse pysyä samalla tämän todellisuuden ulkopuolella. Eikä tällainen ole joka tapauksessa kuin tilapäistä. Nuorten (tärkeimpään) sosiaaliseen todellisuuteen kuuluu vain muita nuoria.

Jos tähän touhuun yrittää vaikuttaa pakko- ja kurinpitokeinoilla, niin kuri joudutaan säätämään kovemmaksi kuin vankiloissa. Ja sitäkään tuskin halutaan.

Jonkinlainen pakkokeino- kurinpitojärjestelmä tarvitaan, että homma ei lähde täysin kädestä, mutta järjestelmä on lähinnä symbolinen. Symbolinen siis siinä mielessä, että se tavallaan signaloi, että ihan mitä tahansa ei suvaita, mutta että sen järjestelmän oma vaikutusmahdollisuus on lopulta aika mitätön. Sosiaalisessa todellisuudessahan tehdään jokaiselle selväksi oma asema ja siitä kiinnipitäminen on paljon vahvempi motivaattori kuin tehottomat kurinpitouhkaukset.

Tietoisuus-moduuli ja sen puutteet

2010-01-06T08:59:00.001+02:00

Ihmisen tehdasasetuksissa on sellainen vakava puute, että "tietoisuus-moduulista" puuttuu oletuksena oma sisäinen monitorointijärjestelmä. Että siis tämä osajärjestelmä nimeltä "tietoisuus" tai "tietoinen minä" voisi muun toiminnan monitoroinnin ja ohjaamisen lisäksi monitoroida myös itseään. Mutta ei. Tämän lisäosan joutuu jokainen itse aivoihinsa asentamaan. Suurella vaivalla. Useimmat eivät välttämättä tiedä edes sellaista tarvitsevansa ja paradoksaalisesti tämän lisäjärjestelmän puute estää havaitsemasta sen tarvetta.

Mutta kun tämän lisäjärjestelmän saa asennettua, niin monet peruskäytössä ilmenevät ongelmat saadaan korjattua. Ei toki kaikkia.

Teknisesti tämä lisätoiminnallisuus ei ole mitenkään mullistava, koska se tarvitsee vain referentiaalisen silmukan. Ehkä alkuperäiset suunnittelijat eivät tajunneet tämän lisäominaisuuden potentiaalia. Toisaalta jälkiviisaus on aina niin helppoa. Kun on ensin suunnitellut massiivisen koneiston liikkeenhallintaan ja objektien tunnistamiseen ja niin edelleen, on tämä koko tietoisuus-moduuli voinut tuntua hieman jopa tarpeettomalta. Suunnittelijan ominaisuudessa on ollut varmaan vaikea kuvitella, että tällainen pieni moduuli ja sen lisäosa (jota ihmiskoneet itse kutsuvat "metakognitiiviseksi reflektioksi") voisi mahdollistaa niin ihmeellisiä asioita.

Jälkiviisaana voi sanoa, että ihmiskone, jossa ei ole tietoisuus-moduulia ja sen itsemonitorointijärjestelmää, on kuin tietokone ilman ohjelmointikieltä.

Kripke ja kahdeksan tunnin yöunet

2010-01-03T22:36:00.003+02:00

Dan Kripke argumentoi vakuuttavasti, että n. seitsemän tunnin keskimääräiset yöunet korreloivat parhaiten hyvän terveyden kanssa. Hän haluaa ilmeisesti kumota väitteen, että seitsemän, kuusi tai jopa viisi tuntia unta olisi liian vähän. Kripken näyttämät datat osoittavat selvästi, että seitsemällä tunnilla yöunta (verrattuna esimerkiksi kahdeksaan) ei sinänsä ole mitään negatiivista vaikutusta terveyteen. Kripke itsekin toteaa videolla, että kyseessä on nimenomaan korrelaatio, eikä syy-yhteyden suuntaa tunneta. Mutta tämä ei ole varsinainen ongelma.

Varsinainen pointti on se, että tämä havainto ei ole mitenkään mullistava. Tarkoitus ei tietenkään ole nukkua nimenomaan kahdeksan tuntia yössä. Tarkoitus on nukkua juuri sen verran kuin oma unitarve on.

Kripken esittelemästä datasta puuttuu vertailu erilaisten univajeiden vaikutuksesta. Jos henkilön unitarve on päivittäin seitsemän tuntia ja hän nukkuu joka yö seitsemän tuntia, niin tuntuu ihan luonnolliselta, ja tätä myös Kripken esittelemä data tukee, että tällä unimäärällä ei ole mitään erityistä negatiivista vaikutusta terveyteen (verrattuna kahdeksaan tuntiin). Mutta jos unitarve on esimerkiksi kahdeksan tuntia yössä ja jos tästä jää jatkuvasti vajaaksi, niin tällä on varmasti vaikutusta terveyteen.

Datasta nähdään myös se, että epänormaalin pitkät yöunet itse asiassa korreloivat huonon terveyden kanssa. Ihmiset, jotka kertovat nukkuvansa yhdeksää tai kymmentä tuntia yössä, ovat tilastojen mukaan suuremmassa riskissä lähes jokaisella terveyden aspektilla kuin ne jotka nukkuvat luokkaa 5-8 tuntia. Mutta tämäkään ei tietenkään tarkoita, että pitkään nukkuminen sinänsä olisi ongelman varsinainen syy. Pikemminkin pitkä yöuni on oire jostain muusta terveysongelmasta. Esimerkiksi jos kärsii aikuisiässä yleisestä uniapneasta, niin yöuni on katkonaista ja tyypillisesti kahdeksan tunnin yöunet eivät edes riitä. Uniapnea estää normaalin, virkistävän yöunen ja tällainen henkilö todennäköisesti rupeaa nukkumaan pitempään, jos se on vain mahdollista. Ja esimerkiksi nimenomaan uniapnea on hyvin vahvasti yhteydessä monenlaisiin terveysongelmiin. Sama tietysti pätee myös monien muiden sairausten kanssa.

Minulla ei ole väittelleni taustalla laajaa tutkimusdataa, mutta uskon että ainoa vahva korrelaatio nukkumisen ja terveyden kanssa on pitkän ajan univajeen määrä. Tämä väite ei ole ristiriidassa Kripken esittämän datan kanssa, kuten aiemmin esitin, koska olennaista ei ole yöunien tuntimäärä, vaan sen määrän suhde omaan unitarpeeseen. Jos yöunet jäävät jatkuvasti liian lyhyeksi, niin päiväsaikainen olotila on väsynyt.

Oma hypoteesini on se, että unitarvetta vastaan taisteleminen on pitkälläkin aikavälillä täysin mahdotonta. (Tämä hypoteesi on tietysti esitetty muidenkin toimesta ja paljon ennen minua.) Hypoteesin testaaminen on hyvin vaikeaa, enkä henkilökohtaisesti halua siihen lähteä, koska en halua olla väsynyt. Yksinkertaisimmallaan testaisin hypoteesia jotenkin niin, että pitäisin kirjaa uniajastani muutaman kuukauden ja sitten lyhentäisin tästä ajasta tunnin per yö muutaman viikon ajan ja katsoisin, että mitä sen jälkeen käy.

CliffsNotes: ei tarvitse huolestua jos nukkuu alle kahdeksan tuntia yössä, jos ei ole päiväsaikaan väsynyt.

Tavoitteitani vuodelle 2010

2010-01-02T21:17:00.002+02:00

1. Ei nettipokeria.

2. Kaikenlaisen väittelyn välttäminen.

3. Keskimäärin 8,5 tuntia unta yössä eilisestä tammikuun loppuun.

4. Harjoitella hyväksyvää, tietoista läsnäoloa.

5. Turhan selittelyn vähentäminen.

6. Itsekokeilua (engl. self-experimentation), ainakin Dual N-Back -harjoituksilla.

7. Keksiä lisää tavoitteita vuodelle 2010.

2009-12-31T10:10:00.000+02:00

Kävin joskus yliopistolla kurssin käyttöliittymäsuunnittelusta. Koska en ole varsinainen käyttöliittymien tekijä, niin kurssin konkreettinen hyöty jäi lopulta varsin marginaaliseksi.

Sen sijaan haitat ovat merkittäviä. Olen saanut aihealueesta riittävästi tietoa, että tietoisuuteeni on tullut metataso, jolla usein havaitsen, että tämäkin on huonosti suunniteltu käyttöliittymä. Mutta koska en asialle voi tehdä mitään, enkä voi edes kostaa tekemällä parempaa liittymää, koska en työskentele liittymien tekemisen saralla, niin ainoa mitä tästä havainnoinnista jää käteen on harmistus. Jos esimerkiksi kävelen ovesta, jota ilmiselvästi pitäisi työntää, mutta jota pitääkin vetää (ja jossa ärsytyksen lisäämiseksi yleensä lukee "työnnä"), niin tajuan, että vika on oven suunnittelijassa ja tapahtuma häiritsee ja harmittaa enemmän kuin noinkin mitättömälle tapahtumalle soisi. Tehokkaampaa olisi vain taistella muutaman sekunti oven kanssa ja olla ajattelematta asiaa laajemmasta näkökulmasta (ts. että se on suunniteltu huonosti).

Improvisointia

2009-12-05T16:14:00.000+02:00

Keith Johnstonen Impro, josta Parempi Maailmakin on joskus kirjoittanut, on myös minun lempikirjojani.

Sen voi ottaa ikäänkuin akateemisena tekstinä ihmisten välisistä suhteista. Johnstonen alkuperäinen ongelma olikin kai saada näyttelijät vaikuttamaan luonnollisilta mitä yksinkertaisimmissa kohtauksissa, tyyliin kaksi ihmistä kohtaa ja sanoo "päivää". Jos ihmiset laitetaan näyttelemään tällainen kohtaus, niin he yrittävät vaikuttaa "neutraaleilta" ja kohtauksesta tulee jäykkä ja luonnoton. Johnstonen oivallus (ei alkuperäinen oivallus, mutta kuitenkin) oli se, että ihmisenkaltaiset eläimet eivät ikinä kohtaa toisiaan neutraalisti. Molemmat pyrkivät luonnostaan dominanssiin, mutta koska on tehokkaampaa olla aina selvittämättä dominanssisuhdetta väkivalloin, niin meille on kehittynyt tapoja tehdä dominanssijärjestys selväksi pelkillä ilmeillä ja asennoilla. Kun näyttelijät ottavat kohtauksessa ala- tai ylästatuksen, niin kohtauksesta tulee miltei automaattisesti luonnollinen.

Tästä ja muista Johnstonen käsittelemistä asioista on hauskaa ja sivistävää lukea; ne vaikuttavat suorastaan itsestäänselviltä kun niistä on kerran lukenut. Mutta etenkin varsinaista improvisaatiota käsitteleviä osuuksia lukiessa tulee epärehellinen olo, koska näkee mistä Johnstone puhuu, mutta tietää samalla syyllistyvänsä itse samoihin typeriin estoihin.

Sain konkreettisen kokemuksen tästä, kun viisivuotias tyttömme pyysi yhtenä iltana kertomaan hänelle itse keksimäni sadun. Tajusin heti, että tässä on hyvä tilaisuus kokeilla tietynlaista improvisointia. Tiesin myös, että voisin helposti huijata itseäni: ei kukaan huomaisi jos en olisi improvisoinut aidosti. Mutta samalla huomasin heti kuinka paljon ajatus puhtaasta improvisoinnista pelotti, mikä oli tavallaan järjetöntä, koska minulla ei ollut tavallisessa mielessä yleisöä. Toki halusin, että tyttö saa tarinasta jonkinlaista iloa, mutta tiesin, että mitään katastrofia ei tulisi vaikka tarinan keksiminen ei onnistuisikaan.

Rupesin lopulta improvisoimaan tarinaa. En oikein enää muista miten tarina meni, mutta jotenkin siihen liittyi omena ja siellä asuva mato. (Ja tytön tarinaan toivoma prinsessa.) Tarinan elementit olivat tietysti kliseisiä, mutta muistan, että sen kertominen oli silti antoisaa. Tyttö kuunteli tarinaa selvästi mielissään ja kyselikin välillä tarkennuksia. Sain tarinaan jotain takaisinviittauksia, jotka saivat sen tuntumaan oikealta tarinalta.

Mutta ei tarinalla tai sen sisällöllä sinänsä niin väliä. Tärkeintä oli, että sen kertominen oli jännittävää ja hauskaa. Ja että sen aloittaminen, tai uuden vastaavan tarinan kertominen, oli jotenkin todella pelottavaa.

Siksi Johnstonen ajatusten pelkkä lukeminen tuntuukin niin merkityksettömältä, niin epärehelliseltä. Johnstonen ideoiden lukemisestakin saa toki kiksejä, mutta se tavallaan missaa koko kirjan pointin. Kirjan tosiasiallinen sisältö ei ole siis oikeastaan ilmaistavissa sanoilla, koska se tosiasiallinen sisältö on se mitä tapahtuu improvisaatiotilanteessa.

Pitäisi vaan keksiä joku hyvä tapa jolla tätä pääsisi kokeilemaan. Ja sitten pitää varmaan improvisoida tytölle useammin iltasatuja.

Hofstadter: Analogy as the Core of Cognition (videoluento)

2009-10-01T21:13:00.001+03:00

Tämä Hofstadterin luento inspiroi. Luento alkaa suunnilleen kohdalta 13:20.

Antoisin ohjelmointiprojektini

2009-09-08T21:50:00.001+03:00

Ohjelmointiurani tähän päivään asti hienoimman kokemuksen sain joskus yliopiston ensimmäisinä vuosina. Olin tutustunut ohjelmoimiseen lukiossa innostuneen opettajamme ansiosta. En varsinaisesti harrastanut ohjelmointia, mutta menin kuitenkin lukemaan tietojenkäsittelytiedettä yliopistoon. Ohjelmointi yliopistokursseilla oli sinänsä mukavaa ja haastavaa, mutta projektit olivat siinä vaiheessa pääosin leikkiä.

Sain sitten jossain vaiheessa idean ohjelmaan, joka auttaisi harrastuksessamme: vakioveikkauksessa. Teimme nimittäin parin kaverin kanssa vakioveikkausta haravajärjestelmillä, joiden käyttämiseen liittyi monimutkaisia taulukoita, joiden perusteella piti täyttää vakioveikkauskuponkeja. Perusajatus niissä oli se, että tehtiin perusrivi, jossa oli tietty määrä varmoja, tietty määrä kahden ruksin kohteita ja loput kolmen ruksin kohteita. Haravajärjestelmä sitten varmisti, että kun perusrivissä sai esimerkiksi 13 oikein, niin haravassa oli vähintään 11 oikein.

Veikkauksella itsellään oli näitä haravia, mutta niitä oli muistaakseni vain muutama. Tällaisia itsekehitettyjä haravia oli sitten yleisessä levityksessä ja halusimme, syystä tai toisesta, käyttää niitä. Ongelma oli siinä, että niiden täyttäminen oli vaivalloista, ikävää ja hidasta. Tajusin, että olisi varmaan ihan mahdollista tehdä ohjelma, joka tulostaisi suoraan näitä järjestelmän rivejä veikkauskupongeille.

Meillä oli kotona mustesuihkutulostin ja ensin piti tehdä prototyyppi tulostuksesta, että selviäisi oliko projekti edes mahdollinen. Tein testitulosteita ja laitoin tulostimeen veikkauskupongin. Tulostus ei mennyt aina täysin suoraan, mutta se näytti kuitenkin toimivan riittävän hyvin. Tästä seurasi tietysti valtava innostus.

En tiennyt silloin tietokoneista tai ohjelmoinnista hirveästi. Erityisesti en tiennyt, miten voisin ohjelmallisesti tulostaa tai että miten voisin asetella tulosteen vapaasti. Mutta olin tutustunut yliopistossa kryptiseen ladontajärjestelmään nimeltä TeX (tai LaTeX) ja tiesin, että siinä pystyi antamaan aika yksityiskohtaisia ladontaohjeita. Se ei ollut varsinaisesti suunniteltu vapaamuotoiseen muotoiluun vaan tarkoitus oli itse asiassa miltei päinvastainen: kuvailla pääosin sisältöä ja antaa ladontajärjestelmän hoitaa ladonta. Mutta koska joskus näitä tarkempia asemointejakin tarvittiin, niin siinä oli mahdollisuus myös siihen.

Tästä seurasi tietysti seuraava prototyypitysvaihe. Piti selvittää oliko kaikki asemointitarpeeni toteutettavissa LaTeX-komentoina. Jälkikäteen ajateltuna tämän ladontajärjestelmän valinta ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta siinä tilanteessa sillä ei ollut väliä. Tärkeintä oli vain tietää, että sillä oli mahdollista toteuttaa kaikki tarpeellinen. Ei tullut edes mieleen, että toteutuksen pitäisi olla jotenkin tarkoituksenmukainen tai elegantti. Minulla oli visio mitä olin tekemässä, enkä antanut pienten yksityiskohtien häiritä hommaa.

Tämän jälkeen homma vaati vain tiukkaa ohjelmointia. Muistan hämärästi, että se ohjelmointi oli jotenkin erityisen antoisaa. Kai se innostus liittyi siihen, että ohjelma vaikutti mielessäni niin hyödylliseltä. Eihän sitä kukaan muu kuin minä ja kaverit tulisi koskaan käyttämään. Mutta se vakioveikkauskuponkien täyttäminen käsin oli niin tuskallista ja hidasta, että ajatus automaatiosta oli jotenkin niin vapauttava.

Lopputuloksena syntyi C-kielellä tehty ohjelma, jossa curses-pohjainen käyttöliittymä. Siitä valittiin haluttu haravajärjestelmä ja sille annettiin valittu rivi. Tämän jälkeen se teki näistä syntyneistä riveistä LaTeX-tiedostoja, jotka ohjelma kävi kääntämässä LaTeX:lla postscript-tiedostoiksi, jotka ohjattiin edelleen tulostusjonoon. Syötin sitten veikkauskuponkeja tulostimeen yksi kerrallaan ja ohjelma tulosti niille valmiita haravarivejä. Tyypillinen harava mahtui 10-20 vakioveikkauskupongille (eli niissä oli 100-200 riviä), joten yhdelläkin kerralla säästyi valtavasti turhauttavaa käsityötä.

Kerron usein, varmaan liiankin usein, tätä anekdoottia ja se herättää yleensä jokseenkin väheksyviä hymähdyksiä. (Tai ainakin kuvittelen niin.) Mutta se oli ehdottomasti antoisin ohjelmointiprojekti minkä olen koko ohjelmointiurani aikana kokenut. Kuten jo sanoin, toteutus ei ollut elegantti, mutta se hoiti hommansa ja sillä hommalla oli käytännön merkitys. Kokemuksen muisteleminen saa minut vieläkin hyvälle tuulelle.

Itsetehty ECG

2009-08-30T19:46:00.001+03:00

Pirtein ja innostavin juttu mihin viikonloppuna netissä törmäsin on tämä itsetehty (ja halpa) ECG (electrocardiograph). Enhän moiselle laitteelle heti mitään käyttöä keksisi, mutta tärkeintähän tuossa on itse projekti.

Sananvapauden periaate on vaikea ymmärtää

2009-08-27T10:35:00.002+03:00

Olen seurannut Halla-ahon oikeudenkäyntiä lähinnä kursorisesti. Minusta näyttää ilmeiseltä, että perusteita tuomioon ei ole. Minulla ei ole itse asiaan sen olennaisempaa sanottavaa.

Mutta mikä tästä kaikesta tuli mieleen on se, että sananvapauden periaate vaikuttaa konseptilta, joka on osalle ihmisistä hyvin vaikea ymmärtää. Eikä se ole ihme. Se on vaikea konsepti. Siinä pitää pystyä erottamaan kyseessä oleva teksti korkeamman tason periaatteesta. Tällainen ajattelu vaatii hyvin huolellista analyyttistä erottelua. Lisäksi kyseessä oleva teksti pitää ymmärtää, mikä sekin on toisinaan vaikeaa.

Sananvapauden periaatteessa on vieläpä se erikoisuus, että sen merkitys vain vahvistuu mitä kyseenalaisempiin väitteisiin ja lausumiin mennään. Kenelläkään ei varmaan ole vaikeuksia suoda vapautta sanoa, että "omena on neliön muotoinen", mutta jos professori sanoo, että "kaasukammioita ei käytetty juutalaisten tappamiseen", niin nimenomaan tämän väitteen esilletuomisen vapautta meidän pitää puolustaa. Tällöin ajatuksen tasolla pitää tehdä entistä kovemmin työtä, että pystyy näkemään miten väite, väitteen esittäminen ja väitteiden esittämisen vapauden yleinen periaate ovat abstraktioiden eri tasoja.

Tulee mieleen, että ehkä kouluissa pitäisi opettaa mitä sananvapauden periaate tarkoittaa. Eihän se takaa, että oppilaat sitä ymmärtäisivät tai edes yrittäisivät ymmärtää. Mutta minusta se on konsepti, joka on niin keskeinen nykymaailmassa, että sen opettaminen olisi suorastaan opetuslaitoksen velvollisuus. Voimme ainakin toivoa, että asian esittäminen jättäisi oppilaiden päähän pienen jäljen —pienen varoituskyltin— johon he voisivat sitten myöhemmin palata, kun huomaavat kuinka vaikeaa tämän periaatteen noudattaminen käytännössä voi joskus olla.

(Varmaan kouluissa ainakin sivutaan tätä periaatetta ja sille ehkä esitetään perusteluitakin, mutta luulen, että sille ei opetuksessa anneta sen vaatimaa painoarvoa. Ja koska se on niin vaikea ymmärtää, niin sitä ei ehkä käsitellä tarpeeksi perusteellisesti. Se pitäisi varmaan havainnollistaa esimerkeillä, jotka ovat relevantteja oppilaille itselleen.)

Ihmisoikeusloukkaus lähikaupassa

2009-08-25T23:11:00.001+03:00

Kävin tänään elintarvikekaupassa ja kassajonossa minun jälkeeni oli ilmiselvä spurgu. Hänellä oli toisessa kädessä jonkin sortin lonkero ja toisessa kädessä palautuspullokuitti. Hän jonotti rauhassa eikä vaikuttanut humalaiselta. Maksoin ostokseni. Myyjä sanoi miehelle, että "voin antaa rahat, mutta tuota juomaa et saa ostaa". Minusta se oli törkeää käytöstä myyjältä. Jälkikäteen ajateltuna teki mieli mouhottaa asiasta myyjälle, mutta eihän siitä olisi ollut mitään hyötyä. Mutta periaatteesta, tai jotain.

Mies ei aiheuttanut minkäänlaista häiriötä eikä vaikuttanut erityisen juopuneelta. Olen useasti ostanut kaupasta viinaa paljon pahemmassa humalassa. Mies vain näytti spurgulta. Mikä kaupan sääntöpykälä sanoo, ettei spurgulta näyttäville saa myydä viinaksia? Ja vaikka kuinka haluaisi asettaa itsensä kyseisen miehen yläpuolelle, niin totuus on se, että hän jos kukaan olisi saanut nautintoa tuosta yhdestä vaivaisesta lonkerosta.

Nolottaminen heuristiikkana

2009-08-25T22:53:00.000+03:00

Lueskelen toisinaan kirjoituksiani ja yleensä minua alkaa nolottamaan. Nolotuksen tarkkaa syytä ja kohdetta on yleensä vaikea tarkasti kohdentaa, koska tekee mieli välittömästi lopettaa lukeminen. Käsittääkseni tunne ei ole mitenkään poikkeuksellinen. (Vaan tuskin se on myöskään universaali.) Aina välillä mietin syytä tähän nolosteluun. En nyt tarkoita evolutionaarista alkuperää tai ylipäätään aivokemiallista selitystä. Tarkoitan syitä, jotka pystyisin helposti ymmärtämään. Jotain arkisempaa.

Tätä miettiessäni tulin ajatelleeksi itselleni heuristiikan (eli nopean, suoraviivaisen päättelytavan), kun yritän arvioida olenko onnistunut kirjoituksissani. Heuristiikka menee näin:

Jos en nolostele, kun luen omaa kirjoitustani, niin en ole ollut tarpeeksi rehellinen.

Tämä ei ole tietenkään vedenpitävä sääntö, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla. Se on approksimaatio. Olen varmasti kirjoittanut tekstejä, jotka ovat yksinkertaisesti niin huonoja, että niitä nolostelisi ulkopuolinenkin lukija. Olen myös kirjoittanut tekstejä, jotka eivät erityisesti nolota, mutta joiden ei tarvitsisikaan nolottaa.

Mutta uskon, että käsityksessäni on jotain perää. Luulen nimittäin, että psykologiset suojautumiskeinot voivat iskeä päälle jälkikäteenkin. Kun olen ollut mielestäni liian rehellinen, niin haluaisin piilottaa aidot, typeriltä vaikuttavat mielipiteet muiden arvostelulta. Tämä vastaavasti tarkoittaa, että kyseistä tekstiä kirjoittaessani olen jotenkin pystynyt välttämään nämä defenssit. Olen vain kirjoittanut.

Huomaankin itsessäni, että kun saan idean tai ajatuksen, niin sen ympärillä hehkuu jonkin aikaa käsittämätön innostus ja optimismi. Sen voimalla saan tekstin kirjoitettuakin. Jos ajatusta pääsee märehtimään liikaa, niin lumous katoaa ja kirjoitus jää tekemättä. Jonkin verran kannattaa kyllä märehtiä, mutta jossain vaiheessa alkuperäinen idea alkaa kuvottamaan. Se alkaa nolostuttamaan ennen kuin sen on saanut edes kirjoitettua.

On toki sellainenkin mahdollisuus, että tämä nolostelu on pelkästään hyvästä ja ajatukset mitkä sen avulla suodattuvat pois eivät ansaitsekaan päivänvaloa. Mutta se tuntuu vähän liian jyrkältä. Jos saan nolostelulta luettua vanhoja tekstejäni, niin niissä on usein ihan hyviä ideoita. Ja ideoita, jotka ovat jääneet elämään mieleeni ja joissa vaikuttaa edelleenkin olevan pointtia. Ne olisivat jääneet kirjoittamatta, jos nolostelu olisi päässyt valloilleen.

En myöskään tiedä mitä lukijat (kumpi tahansa tämän päiväkirjan kahdesta lukijasta) tulevat saamaan tekstistä irti. Itsellä on usein mielikuva mitä haluaa muille sanoa, mutta se mitä vastaanottopäähän saapuu ei useimminkaan vastaa tätä omaa mielikuvaa. Se mikä osoittautuu olennaiseksi lukijalle voi olla täysin pääpointin kannalta epäolennaista. Mistäs sitä ikinä tietää. Jos yrittää etukäteen liikaa vältellä nolostelua, niin samalla voi kadottaa tekstistä omasta mielestä epäolennaisia pointteja, mutta joista on lukijalle jotain hyötyä tai iloa.

Parasta lopettaa tämä kirjoitus ennen kuin alkaa nolottamaan.

Silmiin katsominen

2009-08-24T15:19:00.002+03:00

Joskus on kai neuvottu, että keskustellessa pitää katsoa silmiin. Tämä on järjetön neuvo, koska katsekontakti (ja sen välttäminen ja erityisesti näiden kahden rytmitys) on yritys vaikuttaa keskustelijoiden keskinäiseen dominanssijärjestykseen. Jos molemmat osapuolet pyrkivät katsomaan silmiin (kääntämättä katsettaan välillä pois), niin heidän välille syntyy dominanssijännite, jonka jälkeen varsinainen keskustelu on irrelevanttia, kunnes tämä jännite saadaan jotenkin purettua pois. Jos taas kääntää katseensa jatkuvasti pois toisen silmistä, niin ottaa alemman dominanssin roolin keskustelussa.

Tätä neuvoa jakavat todennäköisesti ihmiset, jotka tyypillisesti ottavat keskustelussa korkeamman dominanssin. He kuvittelevat, että kaikki voisivat katsoa suoraan silmiin kääntämättä katsetta välillä pois.

Univelka kannattaa nukkua pois

2009-08-24T08:18:00.018+03:00

Päiväsaikaiseen väsymykseen ei ole mitään hyvää syytä. Siihen ajautuu nukkumalla tilapäisesti liian vähän. Mutta nukkumalla vähemmän ei saa lisää valveillaoloaikaa, koska pitkällä aikavälillä unen määrä tasoittuu päivittäisen unentarpeen mukaan. Ja kun univelkaa on merkittävästi, niin olo on jatkuvasti väsynyt, mutta silti nukkuu pitkällä aikavälillä saman verran. Univelan vähentäminen on siis rationaalista. Se ei ole kuitenkaan helppoa.

Projekti alkaa aina epäonnistumisella

Olen pitänyt kirjaa nukkuma-ajastani noin neljä kuukautta. Alkuperäinen tavoite oli univelan vähentäminen. Olin huomannut, että olen suhteellisen väsynyt päiväsaikaan ja päätin, että väsymykselle pitää tehdä jotain. Päätin aloittaa sillä, että kirjaan nukkuma-aikani. Ilman täsmällistä kirjaamista ei voi ikinä varmasti tietää kuinka paljon on oikeasti nukkunut.

Valitsin tavoitteeksi tasan kahdeksan tuntia unta päivässä. Tarkkaa tietoa päivittäisestä unentarpeesta minulla ei tietenkään ollut, mutta joku luku piti ottaa tavoitteeksi ja kahdeksan tuntia on hyvä lähtökohta. Tavoiteaikaa pystyy tietenkin muuttamaan tarvittaessa.

Kuten kuvasta nähdään, en ihan pysynyt tavoitteessani. Punainen viiva kuvaa nukkuman-ajan kehitystä suhteessa tähän kahdeksan tunnin tavoitteeseen.

Ensimmäisen kuukauden jälkeen aloin olla päivisin erittäin väsynyt. Aamulla oli vaikea herätä ja iltapäivisin oli vaikea pysyä hereillä. Missään vaiheessa päivää olo ei tuntunut virkeältä. Päätin tässä yhteydessä käydä terveystarkastuksessakin varmistuakseni, että esimerkiksi hemoglobiini ei ole erityisen alhainen tai jotain muuta, joka voisi aiheuttaa ylimääräistä väsymystä.

Nyt kun katsoo kuvaajaa, niin syy tähän väsymykseen näyttää tietenkin ilmiselvältä: en nukkunut tarpeeksi. Mutta tämä tietysti olettaa, että valitsemani tavoiteaika on oikea tai ainakin lähellä oikeaa.

Itsekokeilua eli self-eksperimentaatiota

Itse asiassa voikin olla hyödyllistä kääntää näkökulma toisinpäin. Ehkä minun pitäisi ajatella pikemminkin, että nämä toteutuneet nukkuma-aikani ovatkin olleet pienimuotoisia kokeellisia testejä, jolla olen tarkentanut käsitystäni unentarpeestani. On toisin sanoen selvää, että en nukkunut 22.4.-25.5. välisenä aikana riittävästi. Päiväsaikainen väsymys lisääntyi kestämättömästi.

Pystyn siis tämän datan perusteella haarukoimaan todellisen unentarpeeni aika tarkasti. Voin itse asiassa tehdä vielä pidemmälle menevän hypoteesin. Nimittäin näyttää siltä, että nukkumisen pidemmän ajan keskiarvo tasaantuu tiettyyn määrään. Voi olla siis, että pidemmän ajan keskiarvo tulee olemaan miltei väistämättä vähintään X määrä tunteja ja minuutteja. Minun tapauksessani tuo näyttää olevan jotakuinkin 7:55-8:00 tuntia.

Hypoteesini siis on, että vaikka haluaisin nukkua seitsemän tuntia yössä, niin unentarpeen kumuloituminen lopulta tasoittaa tämän siihen kahdeksaan tuntiin. En edes pystyisi nukkumaan keskimäärin seitsemän tuntia yössä vaikka haluaisin.

Univelka ei ole kompromissi

Tämän hypoteesin pohtiminen on tärkeää, koska olen ajatellut, että suuren univelan kanssa eläminen on jonkinlainen kompromissi päiväsaikaisen pirteyden ja nukkumiseen käytetyn ajan välillä. Eli että nukkumalla keskimäärin vähemmän olen ehkä väsyneempi päivisin, mutta minulla olisi enemmän aikaa valveilla. Mutta jos hypoteesini pitää paikkansa, niin suuren univelan kanssa eläminen on yksiselitteisesti huonompi vaihtoehto. Nukkumiseen käytetyn ajan keskiarvo tulisi olemaan siis pitemmän päälle sama, mutta lisäksi olisin päivisin väsynyt.

Ajatellaan esimerkiksi kahta identtistä ihmistä, Sami ja Lauri. Molemmilla on lähtötilanteessa saman verran univelkaa: tunneissa mitattuna vaikkapa 30 tuntia. Tämä tekee sekä Samin että Laurin kohtuullisen väsyneeksi päiväsaikaan. Sami päättää nukkua univelkaansa pois ja hänellä on 20 päivän jälkeen univelkaa enää 10 tuntia. Lauri päättää työskennellä harrasteprojektinsa kanssa entistä aktiivisemmin ja nukkuu siksi entistä vähemmän. Hän päättää, että seitsemän tuntia unta on riittävästi ja hänellä on siis 20 päivän jälkeen univelkaa 50 tuntia.

Tämän ajanjakson jälkeen Laurilla on ollut 40 tuntia enemmän valveaikaa. Mutta jos hypoteesini pitää paikkansa, niin esimerkiksi seuraavan vuoden aikana molemmat nukkuvat suunnilleen saman verran, n. 3000 tuntia. (Tarkkaan ottaen molemmat nukkuvat vähintään tuon verran.) Jos Sami ei päästä univelkaansa kasvamaan, niin hän tuntee itsensä pääosin pirteäksi ja vireäksi päiväsaikaan. Lauri taas tuntee olonsa jatkuvasti väsyneeksi. Tässä skenaariossa tuo alkuperäinen 40 tunnin säästö tuntuu aika lailla merkityksettömältä.

Tähän joku voisi sanoa vastaan, että on nukkunut viimeiset kymmenen vuotta kuusi tuntia yössä eikä se ole tuottanut mitään ongelmia. Jos on tosiaan nukkunut kuusi tuntia yössä viimeiset kymmenen vuotta, eikä tunne oloansa väsyneeksi päiväsaikaan, niin silloin päivittäinen unentarve on nimenomaan kuusi tuntia. Unentarpeemme on yksilöllinen. Jotkut selviävät vähemmällä unella.

Väsymykselle ei ole hyvää syytä

Tuntuu jotenkin kehämäiseltä päätellä, että pitää nukkua sen verran, että ei tunne oloaan väsyneeksi. Mutta se on itse asiassa päivittäisen unentarpeen määritelmä. Univelka kertyy päivän aikana. Valveillaolon aikana unentarve kertyy ja illalla univelkaa on riittävästi, että saamme unta. (Pirteyteen ja väsymykseen vaikuttaa tietysti myös sirkadiaaninen rytmi, mutta univelka on se, mikä meidät lopulta ajaa yöuneen.)

Mutta koko ajatusleikin pointti onkin siinä, että jos hypoteesini pitää paikkansa, niin päiväsaikaiselle väsymykselle ei ole mitään hyvää syytä. Herää tosin ehkä epäilys, että nukkumalla univelan pois nukkuisi lopulta "liian paljon". Mutta jos nukkuisi univelkansa täysin pois, niin päivittäinen unentarve tasaantuisi siinäkin tapauksessa samaan määrään! Eli ero olisi lopulta vain univelan määrässä ja siten päiväsaikaisessa vireydessä.

Minulla olisi nyt omalta osaltani keinot tämän hypoteesin testaamiseen. Näiden neljän kuukauden aikana olen pystynyt haarukoimaan aika tarkasti unimäärän, joka pitää vireystasoni jotakuinkin samana. Jos rupeaisin nyt nukkumaan esimerkiksi keskimäärin seitsemän tuntia yössä, niin hypoteesini mukaan en pystyisi pitämään tätä keskiarvoa kuukausia eteenpäin. Itse asiassa luulen (ja lukemani perusteella osittain tiedän), että väsymys kasvaisi aika pian aivan sietämättömäksi. Jos pystyisin pitäytymään seitsemässä tunnissa, niin alkaisin todennäköisesti nukkumaan mikrounia päivisin ilman että edes huomaisin niitä. Päiväsaikaan nukahtelisin istuessani tai maatessani.

Tavallaanhan nämä mikrounet ja nopeat nokoset voisivat olla tehokas tapa nukkua. Ehkä ne lopulta vähentäisivät keskimääräistä unessa vietettyä aikaa sillä, että päivän aikana nukutut unet tiivistyisivät hieman. Mutta ongelma olisi se, että niihin liittyisi väistämättä se jatkuva päiväsaikainen väsymys ja sitä en itselleni halua.

Nuku enemmän

Koska en halua lähteä tuolle tielle —en halua olla väsynyt— niin väistämätön johtopäätös on se, että minun kannattaa nukkua univelka miltei kokonaan pois. Ihan kokonaan sitä ei kannata nukkua pois, koska silloin voi olla vaikea saada unta iltaisin.

Sivumennen sanoen univelan nukkuminen kokonaan olisi oikeasti paras vaihtoehto. Mutta siitä seuraisi hyvin todennäköisesti se, että oma unirytmi ei olisi tasan 24 tuntia. Pitäisi siis varautua mahdollisuuteen, että menee nukkumaan minä tahansa aikana vuorokaudesta.

Koska siis joudun kuitenkin sopeutumaan nykymaailman vaatimuksiin, niin olisi parempi, että sitä univelkaa on jonkin verran. Mutta se ei ole nyt olennaista. Univelkaa minulla on joka tapauksessa enemmän kuin olisi tarpeen. Mitenkään suoraan univelan määrää ei pysty mittaamaan, mutta olennaista onkin omat päiväsaikaiset tuntemukset. Tiedän, että olen vieläkin liian väsynyt päivisin.

Miksi en sitten vain nuku univelkaa pois? Näin kirjoitettuna asian pohdiskelu vaikuttaakin aika hölmöltä. Ratkaisuhan on suorastaan triviaali. Sen kuin menee aikaisemmin nukkumaan.

Valitettavasti minulla ei ole ihan noin suoraa pääsyä itseni kontrolloimiseen. Jos nyt kuvittelen päättäväni —*naks vaan*—, että menen seuraavan muutaman viikon aikana nukkuman heti kuin se on mahdollista (ja heti kun huomaan olevani tarpeeksi väsynyt nukahtaakseni), niin se olisi itseni huijaamista. Tällaisten päätösten tekeminen on paljon kokonaisvaltaisempi ja hitaampi prosessi. Minun pitää saada niin sanoakseni omat oikeat preferenssini linjaan tämän kanssa.

Tämä kirjoitus on yksi askel siihen suuntaan. Toivottavasti.

Ensimmäinen

2009-08-21T19:45:00.004+03:00

Jos aiot kirjoittaa jostain asiasta tai ideasta, niin älä tarkista, onko asiasta kirjoitettu jo aiemmin. Se on nimittäin hyvin todennäköistä. Lisäksi asiasta on usein kirjoitettu paremmin ja selvemmin kuin voisit itse koskaan kirjoittaa. Tämän huomaaminen vie motivaation kirjoittamiseen ja kirjoitus jää kirjoittamatta. Kaiken lisäksi tähän tarkistamiseen menee tolkuttomasti aikaa ja siitä tulee vain paha mieli. Viisainta siis vain kirjoittaa ikään kuin olisi ensimmäinen ihminen, joka idean on saanut päähänsä.

Tämä siis pätee vain, jos tavoitteena on nimenomaan kirjoittaa. Muitakin tavoitteita voi tietenkin olla.

Kuinka tuhotaan luovuus muutamassa sekunnissa

2009-08-17T20:12:00.012+03:00

TV oli auki ja sieltä tuli dokumentti. En tiedä mistä dokumentti kertoi [1], mutta jäin katsomaan kohtausta, jossa koululuokka oli opettelemassa nokkahuilun soittamista. Opettaja käskee jotain oppilasta soittamaan tietyn melodian. Koko luokka kiinnittää huomionsa tähän oppilaaseen. Oppilaasta näkee heti, että häntä pelottaa tilanne. Oppilas yrittää soittaa, mutta saa huilustaan ulos vain pihauksen. Opettaja pyörittää päätään ja sanoo kovaan ääneen "Ei, ei, ei!" (En ole varma nauraako muu luokka, mutta se on hyvin todennäköistä.)

Opettaja ei olisi voinut pahemmin epäonnistua tehtävässään. Tämä oppilas ei varmasti halua enää soittaa nokkahuilua tai ylipäätään mitään soitinta. Ja jos motivaatio ei kuollut lopullisesti tällä kertaa, niin ainakin se hakattiin henkihieveriin. Samanlainen nöyryytys tulee kohtaamaan tietysti muitakin oppilaita. Nöyryytykseltä välttyvät vain ne, jotka osaavat homman jo valmiiksi.

Opettaja asetti oppilaan kaikkein tukalimpaan mahdolliseen tilanteeseen eli esiintymään muille ihmisille. Esiintymispelko on universaalia. Miltei jokainen pelkää esiintymistä ja suurin osa ei pääse siitä eroon vuosienkaan harjoittelun jälkeen. Tästä pelosta voi kai päästä yli, mutta useimmilla se ei koskaan täysin katoa. Täysin kokemattoman lapsen asettaminen tällaiseen tilanteeseen on jo sinänsä täysin perustelematonta ja julmaa. Mutta ei siinä vielä kaikki.

Opettaja tämän jälkeen vielä nolaa oppilaan kaikkien muiden oppilaiden silmissä. Ei siis riitä, että opettaja asettaa oppilaan miltei mahdottoman tilanteen eteen, mutta lisäksi nöyryyttää oppilaan tämän "epäonnistuessa". Nöyryytys tapahtuu vieläpä oppilaan ehkä tärkeimmässä sosiaalisessa kontekstissa. Nöyryytys on siis miltei täydellinen.

Tarina voisi olla minunkin lapsuudestani. Ja itse asiassa onkin, ainakin osittain. Siellä sitä seistiin musiikintunnilla antamassa laulukoetta. Kauhusta jäykkänä, toiveena vain päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Ja vannottaa mielessään, sekä tietoisesti että alitajunnassa, että ei koskaan, ei ikinä, aseta itseään tähän tilanteeseen. Ainakaan vapaaehtoisesti.

Näiden kokemuksien myötä lapsi oppii vähitellen, miten näiltä nöyryyttäviltä tilanteilta vältytään. Tehokkain keino on tietenkin olla tekemättä mitään. Olla asettamatta itseään ja varsinkaan tuotoksiaan arvosteltavaksi. Jos tämä ei onnistu, niin seuraava tehokas keino on heittää homma vitsiksi. Joskus tällaista pelleilyä pidetään kai jotenkin rohkeana. Että kehtaa pelleillä. Mutta ei se ole rohkeaa. Se on vain tapa suojella itseään pahemmalta pelolta. Nimittäin esiintymisen ja arvostelemisen pelolta.

Kai se on jo jonkinlainen klisee, että koulu tuhoaa luovuuden. Mutta kun näihin esimerkkeihin törmää ja muistelee hieman omaa lapsuuttaan, niin ei pääse mihinkään siitä, että koulu voi tosiaan tuhota luovuuden. Eikä pelkästään voi vaan myös tuhoaa. Oli se sitten klisee tai ei.

[1] Tiedä vaikka se olisi ollut dokumentti opettajien vääristä metodeista.

Varoitusjärjestelmää rakentamassa

2009-08-15T21:19:00.002+03:00

Olen mielestäni jo pitkään ymmärtänyt, mitä tarkoitetaan idealla, että kaikki monimutkaisempi ajattelu tapahtuu kirjoittamalla. Tai ajattelu ylipäätään.

Tietoisuudessa kyllä pyörii jatkuvasti ajatuksia, mutta niitä on vaikea viedä eteenpäin puhtaalla ajatustoiminnalla. Ajatukset pitää kirjoittaa auki, että niitä voi paremmin ymmärtää. Tai että niitä voi ylipäätään ymmärtää. Pään sisällä voi lähteä rönsyilemään väärään suuntaan tai voi jäädä jumiin johonkin ajatukseen. Kirjoittamalla pystyy ajattelemaan.

Mutta kaiken tämän ymmärtäminen on vielä askeleen päästä varsinaisesta tavoitteesta. Siitä, että tosiaan kirjoittaa. Tämäkin idea (kirjoittamisen välttämättömästä tarpeellisuudesta ajattelun välineenä) voi huomaamatta jäädä vain "pää-maahan". Pään sisällä totean, että idea on hyvä, mutta varsinainen toteutus jää tekemättä.

Mikä on tietysti vastoin koko alkuperäistä ajatusta.

Tällainen idea ei siis ole vain tekstiin kääritty konsepti, jonka voi lukemalla sisäistää. Pakettiin kuuluu itse idean lisäksi osuus, joka pitää suorittaa "pään ulkopuolella". Sitä ei ole vain kirjoitettu mihinkään eksplisiittisesti. Missään ei ole varoitusta, että ohjeen noudattamatta jättäminen "tosi-maassa" tekee itse ohjeen täysin merkityksettömäksi.

Ja tuntuisihan sellaiset eksplisiittiset ohjeet hieman omituisilta. Ideaa esittelevässä kirjoituksessa olisi kappaleiden keskellä ikään kuin ulkopuolinen ääni sanomassa jotain tyyliin:

[Jos tämä kuulostaa hyvältä idealta, niin muistathan, että SINUN pitää oikeasti ottaa editori käteen ja ruveta KONKREETTISESTI kirjoittamaan.]

Tämä kuulostaisi hölmöltä, koska välihuomautus olisi vain toinen tapa sanoa sama asia. Siellähän se ajatus lukisi jo itse tekstissä.

Varoitusjärjestelmä pitää siksi kai rakentaa vastaanottopäähän. Varoitusjärjestelmä, joka heiluttaa punaista lippua, jos käytännön toteutukseen tarkoitettu ajatus ei päädykään koskaan sinne käytännön puolelle. "Toteutus puuttuu!" se huutaa aina välillä.

Joillakin tällainen järjestelmä on kai käytössä luonnostaankin. Heidän päässään ei ole vaaraa, että ideat ja ajatukset jäävät jumiin tällaiseen omituiseen ansaan. He vain tekevät.

Mutta minä en ole yksi heistä. Minä tarvitsen tällaisen varoitusjärjestelmän. Sitä yritän tässä itselleni rakentaa. Pään sisään.

Etsimisen mielentila

2009-08-14T21:42:00.007+03:00

Olen käyttänyt delicious -kirjanmerkkipalvelua nyt noin viisi vuotta. Kirjanmerkkejä on kertynyt vajaa 1400 kappaletta. Ajatuksena on kai ollut, että laitan sinne talteen joko jo lukemiani sivuja tai sellaisia, jotka aion lukea myöhemmin. Mutta vähän aikaa sitten tajusin, että en juuri koskaan käy niitä sinne tallettamiani linkkejä uudestaan läpi. Laitan linkit talteen vain siksi, että voisin unohtaa ne.

Luen kuitenkin jatkuvasti kaikkea netistä. Seuraan tiettyjä nettijulkaisuja ja joitain keskustelupalstoja. Seuraan jopa Facebookin etusivua ja käyn joskus Twitterissäkin. Joskus etsin jotain tiettyä asiaa hakukoneilla ja joskus harhailen pitkin epämääräisiä linkkiketjuja muuten vaan. Eli olen karkeasti ottaen niin kuin suurin osa netin käyttäjistä.

Mutta tässä kaikessa on omituinen ristiriita. Kaikki tämä uusi, uusi ja uusi on pääosin epärelevanttia omien tavoitteideni kannalta. Kaikki se uusi on suurelta osin sinänsä mielenkiinnotonta ja usein yllätyksetöntäkin. Se vain tuntuu uudelta. Uuden lukeminen ei useimmiten aiheuta mitään suurta elämystä, pikemminkin päinvastoin, mutta se ei tunnu vähentävän halua saada vain lisää sitä uutta.

Jos tuon informaatiovirran laatua vertaa omaan kirjanmerkkikokoelmaani, niin ero on tietenkin valtava. Kirjanmerkit ovat minun itseni suodattama kokoelma kaikkein mielenkiintoisinta ja laadukkainta sisältöä, johon olen netissä törmännyt. (Seassa on tietysti kaikkea muutakin, mutta se ei ole varsinaisesti ongelma.) Se on taatusti jo valmiiksi suodatettu niin lähelle omia preferenssejä kuin on mahdollista.

Toki siellä on turhiakin linkkejä. Siellä on vanhentuneita linkkejä, vanhentuneita ajatuksia. Siellä on sivuja, joita minun ei tarvitse lukea uudelleen tai joita en vain halua lukea. Mutta pääosin siellä on minua kiinnostaneita artikkeleita, jotka ovat minun mielestä relevantteja ja hyvin kirjoitettuja.

Miksi siis en keskittyisi etsimään tietoa kirjanmerkkikokoelmastani? Sen sijaan, että lataisin aina vain uudelleen jotain kommenttisivua tai-mitä-lie, johon tuleva uusi kommentti ei kuitenkaan minua mitenkään kosketa. Miksi en perehtyisi vanhaan, kerran jo koettuun, tietoon, joka on laadultaan varmasti paljon parempaa kuin mihin todennäköisesti törmäisin uutta tietoa ahmiessa?

Siksi kai, että kaipaan sitä mielentilaa, että olen löytämässä jotain, että olen törmäämässä johonkin uuteen ja mielenkiintoiseen. Eli syynä ei ole se, että sen kaiken uuden seuraaminen johtaisi johonkin mielenkiintoiseen ja tärkeään. Vaan syynä on se, että tämä uuden etsiminen itsessään on koukuttavaa. Yritän päästä etsimisen mielentilaan.

Otankin siis projektiksi käydä läpi luo tallettamani kirjanmerkit. Ilman mitään erityistä tarkoitusta. Luen sieltä artikkeleita, jotka vielä tuntuvat merkityksellisiltä. Etsin jotain vanhaa.

(Toki tässäkin on taustalla se, että toivon löytäväni jotain uutta kaiken tuon vanhan seasta. Mutta olennaista onkin vain tämä havainto, että pelkkä ajatus siitä, että kävisin läpi vanhaa ja olennaista, tuntuu jotenkin epämiellyttävältä. Näin ei pitäisi nähdäkseni olla, vaan aivoni preferoivat uutta ihan syyttä suotta.)

These boots are made for thinking

2009-08-03T15:19:00.001+03:00

Kirjoittaminen on parhaimmillaan prosessi, jolla voidaan päästä paikkaan, johon ei ole mitään muuta pääsyä.

Nukkuminen kannattaa aina

2009-07-31T21:40:00.004+03:00

Oma matkani kohti terveellisempiä yöunia alkoi viime keväänä, kun tajusin, että olen jatkuvasti aivan liian väsynyt. Jälkikäteen tällainen havainto kuulostaa jotenkin hassulta. Ikäänkuin se ei olisi itsestäänselvää, että väsyttää liikaa. Mutta siinä elämäntilanteessa väsymys tuntui olevan luonnollinen osa elämää. Lapset nukkuivat välillä epäsäännöllisesti ja poika heräsi joka tapauksessa aikaisin aamulla. Ja itse tuli valvottua usein sen verran pitkään, että unet jäivät usein vain 6-7 tuntiin.

Toisaalta aika harva tuntuu edes tietävän miten univelka toimii. En minäkään silloin tiennyt. Kuvittelemme, että on ihan normaalia tuntea väsymystä päiväsaikaan. Kuvittelemme, että lounaan jälkeinen "kooma" johtuu siitä, että lounas oli raskas. Eikä sekään tunnu oudolta, että aamulla pitää juoda pari kuppia kahvia, että herää kunnolla.

Silloin keväällä tuli sitten mieleen, että otan asiasta paremmin selvää. Törmäsin ensin tähän William Dementin luentoon. Esitys on sisällöltään pätevä, mutta rakenne ei ole kovin hyvä. Dement on pitkän linjan unitutkija ja on ollut ensimmäisiä, jotka ovat tehneet unen ja nukkumisen tutkimisesta tiedettä. Sittemmin luin myös Dementin kirjan The Promise of Sleep, joka on paremmin jäsennelty ja vähän tarkempi esitys aiheesta. Tuon videoluennon katsomalla saa kyllä jo tarpeeksi hyvän yleiskuvan terveellisestä unesta.

Univelka

Ensiksi pitää ymmärtää miten univelka toimii. Sitä on onneksi tutkittu aika perusteellisesti, eikä meidän tarvitse arvailla. Meillä kaikilla on oma yksilöllinen unentarve, joka tyypillisesti on n. kahdeksan tuntia päivässä. Jos päivittäinen unentarpeemme on esimerkiksi se kahdeksan tuntia ja nukumme päivän aikana enemmän, niin univelka pienenee. Ja kun nukumme vähemmän, univelka lisääntyy. Univelka on kumulatiivista, eli se kerääntyy pitkällä aikavälillä. Jos nukumme kolmena yönä tunnin vähemmän kuin päivittäinen unentarpeemme sanelee, niin univelkaa kertyy kolme tuntia lisää. Univelka ei myöskään nollaudu tai katoa. Se lähtee pois vain nukkumalla.

Univelan määrä vaikuttaa suoraan siihen, kuinka väsyneeltä tunnemme itsemme. Mitä enemmän univelkaa, sitä väsyneempiä olemme. Se ei ole ainoa, joka vaikuttaa väsymyksen määrään, mutta se vaikuttaa aina jollain tavalla. Joskus sen vaikutus peittyy sisäisten tai ulkoisten piristeiden takia (sisäisistä esimerkkinä esim. innostus, jännitys ja ulkoisista nälkä tai vaikka kahvin vaikutus). Tunnemme univelan vaikutuksen erityisesti tilanteissa, joissa tämä stimulaatio (siis piristys) katoaa. Dramaattinen esimerkki tästä on autolla ajaminen, joka on moottoritiellä ajaessa niin helppoa ja tylsää, että väsymyksen tunne ottaa helposti vallan.

Univelkaa on aina jonkin verran. Ja itse asiassa se tarkkaan ottaen kertyy nimenomaan valveilla. Henkilö, joka herää aamulla täysin univelattomana, kerryttää päivän aikana univelkaa sen verran, että nukahtaa taas illalla. Univelan nukkuminen kokonaan pois ei ole välttämättä järkevää. Tästä nimittäin seuraa se, että voi olla iltaisin vaikea saada unta. (Tosin se ei ole läheskään ainoa nukahtamisvaikeuksien syy.) Mutta jos univelka kasvaa jatkuvasti, niin siitä seuraa väistämättä ylenmääräinen päiväsaikainen väsymyksen tunne.

Univelan olemassaolo ja ominaisuudet on todettu kokeellisesti ns. unilaboratorioissa. Yksillöllistä vaihtelua löytyy esim. vuorokausittaisesta unentarpeesta, mutta mekanismi toimii kaikilla samoin. Koejärjestelyjen vaikeuden vuoksi ei ole saatu täyttä varmuutta, miten univelka toimii kuukausien ja vuosien mittakaavassa, mutta muutamien viikkojen ajanjaksolla se toimii täysin ennustettavasti.

Sirkadiaaninen rytmi

Tämän lisäksi väsymystämme säätelee säännöllinen päivärytmi, ns. sirkadiaaninen rytmi. Vireystasomme alkaa nopeasti nousemaan herättyämme ja tekee piikin tyypillisesti n. 10-11 aikaan aamupäivällä. Tämän jälkeen vireys laskee ja tekee pienen kuopan iltapäivän kohdalla. Iltaa kohti vireystaso taas kasvaa, kunnes taas romahtaa illalla ja nukahdamme yöunille.

Tässäkin on yksilöllistä vaihtelua. Joillakin tämä biologinen kello on säädetty niin, että pirteys alkaa puskemaan päälle aikaisin aamulla ja vastaavasti illalla väsymys tulee aikaisin. Joillakin taas tämä rytmi on siirtynyt muutaman pykälän myöhäisemmäksi. Tämän takia jotkut ovat luonnostaan aamuvirkkuja ja toiset taas pitävät enemmän yövalvomisesta. On jokseenkin tärkeää, että oma päivärytmi vastaa tarpeeksi hyvin omaa biologista päivärytmiä. Silloin rytmin vireyspiikit eivät mene hukkaan. Näiden sovittaminen voi olla käytännön syistä vaikeaa tai jopa mahdotonta. (Erityisesti pienten lasten vanhemmille.)

Väsymyksen määrään vaikuttaa siis kolme osasta: univelan määrä, sisäiset ja ulkoiset piristeet ja biologinen päivärytmi. Näistä saadaan esimerkiksi helposti selitys lounaan jälkeiselle väsymykselle. Ensinnäkin meillä saattaa valmiiksi olla paljon univelkaa. Toiseksi syöminen poistaa ulkoisen ärsykkeen eli nälän ja voi poistaa sisäinen piristeen, koska rentoudumme syömisen jälkeen. Lopuksi pirteytemme lopsahtaa nimenomaan puolenpäivän jälkeen päivärytmin takia. Nämä kolme ovat siis pääasiallisia syypäitä lounaan jälkeiseen väsymykseen. (Ruoan koostumuksen vaikutusta iltapäiväväsymykseen on itse asiassa tutkittu ja sillä ei ole havaittu olevan juuri mitään merkitystä.)

Motivaatio univelan vähentämiseen

Mitä merkitystä tällä kaikella sitten on? Jos halua tehdä kompromissin yleisen väsymyksen ja valveillaoloajan suhteen, niin se on tietysti jokaisen oma valinta. Mutta tämän kirjoituksen tarkoitus on tehdä selväksi, että se on nimenomaan oma valinta. Päiväsaikainen väsymys johtuu pääasiallisesti univelan määrästä (plus muut vaikuttavat tekijät). Siitä pääsee eroon, kun nukkuu univelan pois. Monilla univelka on useita kymmeniä tunteja ja sen maksaminen takaisin voi viedä viikkoja.

Mutta kun univelka on vähennetty siedettävän pieneksi, niin normaali olotila päiväsaikaan on pirteä ja energinen. Suorituskyky paranee. Mieliala kohoaa. Emme tunne niin helposti ärsytystä, vihaa tai aggressioita. Pystymme keskittymään paremmin. Univelan vähentäminen on suurimmalle osalle helpoin ja merkittävin tapa parantaa henkistä (ts. kognitiivista) ja fyysistä suorituskykyä.

Joku Stanfordin opiskelija kommentoi oloaan, kun oli nukkunut tutkimuksen yhteydessä univelkansa pois:

... I am never drowsy in my biology section—it's a miracle. I am full of energy, I think better, and I am less cranky. I want to do things and I am amazingly wide awake, even when studying or just sitting quietly in my room.

Suurenkin univelan kanssa pystyy kyllä elämään. Herääminen aamulla voi olla vaikeaa, mutta sirkadiaaninen rytmi pitää huolen siitä, että pirteystaso nousee riittävästi. Suorituskyky voi pysyä ison osan päivästä kohtuullisena oloa piristävien sisäisten ja ulkoisten tekijöiden avulla. Ja se on aika varmaa, että illalla saa nopeasti unta.

Ja monet tokaisevatkin lyhyiden yöunien jälkeen tai jatkuvasta väsymyksestä ylipäätään, että "kuolema kuittaa univelat". Tottahan se on. Kuolema tosiaan kuittaa univelat. Mutta univelan kuittaaminen ennen kuolemaa kannattaa, koska se tekee olomme päiväsaikaan paremmaksi. Ei väsytä koko ajan. On pirteä, energinen ja positiivinen olo. Itse ajattelen nykyään pikemminkin niin, että ison univelan kanssa eläminen ei ole täyttä elämää.

Mutta asiassa saattaa piillä vielä tärkeämpikin pointti. Nimittäin suuren univelan kanssa voi käydä niin, että nukkuu käytännössä kuitenkin saman määrän, mutta on lisäksi jatkuvasti väsynyt! Eli kerryttää itselleen ensin miltei sietämättömän määrän univelkaa ja elää sitten sen kanssa, mutta nukkuu keskimäärin saman verran kuin nukkuisi ilman univelkaa. Ei siis edes tee mitään kompromissia. (Mutta tästä ei ole täyttä varmuutta, koska vielä ei tosiaan tiedetä miten univelan kanssa käy pitemmällä aikavälillä.)

Univelan vähentäminen

Miten univelkaa sitten kannattaisi vähentää? Teknisesti asiassa ei ole sinänsä epäselvää. Nuku enemmän kuin unentarpeesi, niin univelkasi väistämättä vähenee.

Valitettavasti asia ei ole ihan niin yksinkertainen.

Ensinnäkin voi olla itsestä riippumattomia asioita, jotka vain estävät säännöllisten, pitkien yöunien saamisen. Yleisin syy tähän on varmaan pienet lapset. Ne tapaavat nukkua levottomasti ja eivät välttämättä herää siihen aikaan kuin itse toivoisi. Pienikin sairastelu sekoittaa lasten, ja samalla vanhempien, unirytmin kokonaan. Tähän ei voi paljon itse vaikuttaa. Mutta jos aikaa iltaisin jää, niin sitä omaa aikaa voi yrittää vähentää. Niin on pakko tehdä, jos haluaa olla pirteämpi päivällä.

Mutta monet lapsettomatkin kärsivät suuresta univelasta. Tyypillinen kuvio on kai se, että aamulla pitää herätä tiettyyn aikaan, mutta illalla tulee syystä tai toisesta valvottua liian pitkään. Illalla ajattelee, että "kyllähän minä nyt tämän illan voin valvoa" ja aamulla ajattelee, että "miksi en mennyt aikaisin nukkumaan?" Tämä toistuu illasta toiseen ja lopulta univelkaa on kertynyt niin paljon, ettei se mene pois nukkumalla viikonloppuna pitkään.

Tähän ongelmaan ei ole tietenkään mitään suoraa ratkaisua. Unen määrästä pitää ensinnäkin pitää kirjaa. Pelkästään ajattelemalla, että rupeaa nukkumaan enemmän ei välttämättä rupea käytännössä nukkumaan enemmän. Kun pitää kirjaa, niin näkee miten tavoitteessa pysytään. Lisäksi pitänee motivoida itseänsä ajattelemalla niitä positiivisia vaikutuksia, jotka univelan poistamisesta seuraa. Ihan konkreettisesti yrittää visualisoida sitä tulevaisuuden minää, joka on univelaton ja sen seurauksena pirteä ja energinen.

Jos saa itsensä nukkumaan pitempiä yöunia, niin kannattaa huomata, että siitä ei välittömästi seuraa jatkuva pirteä olo. Se ottaa aikansa. Varsinkin jos sitä univelkaa on valmiiksi paljon. Lisäksi olo aamulla ei välttämättä ole pirteä. Monet sanovatkin joskus nukkuneensa liikaa ja ovat siksi tokkuraisia. Varsinkin yksittäistapauksina (mutta myös pidempänä projektina) pitkät unet voivat tosiaan aiheuttaa ylimääräistä uneliaisuuden tunnetta aamulla. Mutta se ei tarkoita, että univelka ei vähenisi. Univelka vähenee, jos nukkuu pitkään ja sen seurauksena päiväsaikainen pirteys lisääntyy.

Lopulta voi olla vaikea selvittää, mikä on oma päivittäinen unentarve. Paras oletus on n. kahdeksan tuntia (ja vähän päälle), mutta tämä vaihtelee yksilöittäin. Unentarpeen määrä selviää helpoiten sillä, että ottaa vaikka kaksi viikkoa projektiksi, jonka aikana nukkuu joka aamu niin pitkään kuin pystyy. Kun univaje vähenee lähes olemattomiin, niin unen määrä öisin tasaantuu päivittäisen unentarpeen vaatimalle tasolle. Saat siis selville unentarpeesi ja samalla nukut univelkasi pois.

Jos tällaiseen projektiin ei ole mahdollisuutta, niin kannattaa ensinnäkin tähdätä keskimäärin reilusti yli kahdeksaan tuntiin yössä ja kannattaa tarkkailla omia väsymyksen tunteita. Jos joku päivä huomaa, että ei tunnekaan oloaan väsyneeksi iltapäivällä, niin tietää, että univelka on vähentynyt siedettäviin määriin.

Hyvää yötä.

Pää-maa ja tosi-maa

2009-07-23T10:50:00.004+03:00

Less Wrongissa julkaistu artikkeli It's all in your head-land osui minuun. Ja osui syvälle. Osuman todellisesta vaikutuksesta en vielä tiedä, koska olen huomannut, että välittömästi lukemisen jälkeen syntynyt vaikutelma ei ole kovin luotettava. Syy siihen juontaa itse asiassa samoihin asioihin mistä itse artikkeli puhuu: head-land elää jo tulevaisuudessa, eikä siis ole kovin luotettava ennustustensa suhteen.

Todellinen mittari tämän artikkelin ideoille onkin se, että tuottaako se minussa sivuvaikutuksena niitä vierailuja real-landiin.

Eksoottinen rokkibändini

2009-06-20T08:14:00.003+03:00

Tämä Rodolfo Llinásin haastattelu on minulle kuin eksoottisen rokkibändin fanittaminen: sitä kuunnellessa tekee mieli toitottaa asiasta koko maailmalle, mutta hetken kuluttua taas tajuaa, että ei sitä kukaan kuitenkaan ymmärtäisi. ("Kukaan" on tässä tietysti kärjistystä. Mutta kuitenkin.)

Paikkansa kullakin

2009-06-06T18:02:00.002+03:00

Johanna Tukiaisen ja kumppaneiden jokseenkin paradoksaalinen rooli julkisuudessa on toimia henkilöinä, joiden "ei pitäisi olla julkkiksia". Tehtävänsä sekin.

Tätä ei tuottanut allekirjoittaja

2009-05-10T13:24:00.004+03:00

Älä sano "allekirjoittanut", jos tarkoituksesi oli sanoa "minä".

Estot kirjoittamisessa

2009-05-07T07:46:00.001+03:00

Kirjoittamisen vaikeus on tunnistaa ne estot, joiden noudattaminen parantaa tekstin laatua, ja erottaa niistä estoista, jotka estävät ajatuksien syntymistä.

Haircut

2009-05-07T07:08:00.000+03:00

Muistan kuinka blogimaailmassa puhuttiin aikoinaan "haircut-bloggaamisesta". Tämä kirjoitustyyli on löytänyt kotinsa Facebookissa. (Kuten varmaan myös Twitterissä ja muissa vastaavissa sovelluksissa. En ole näitä muita käyttänyt, joten en ole varma.)

Asiassa ei tietysti ole mitään väärää sinänsä. Selvästi haircut-bloggaamiselle on kysyntää ja kysyntään on vastattu.

Voidaan kai sanoa, että sosiaalisten suhteiden ylläpito on haircut-bloggaamista.

Tiivistys

2009-04-21T21:46:00.000+03:00

Ennenkin kai arvostettiin kykyä tiivistää monimutkainenkin asia muutamaan sanaan. Nykyään se on vaatimus, koska kukaan ei jaksa lukea yhtä asiaa kolmea lausetta enempää.

Unintended consequences

2009-04-15T07:52:00.000+03:00

Nainen asentaa miehen kännykkään vakoiluohjelman ja eroaa pian miehestä, kun huomaa, että kukaan toinen nainen ei ole kiinnostunut miehestä.

Tekeminen on tärkeää

2009-01-11T09:08:00.000+02:00

Ajattelen liikaa ja teen liian vähän. Vain tekemisen kautta voi ohjautua jonnekin suuntaan. Ajattelemalla junnaa vain paikoillaan. (Erotan tässä nyt kirjoitus-ajattelun ja ajattelu-ajattelun. Jälkimmäinen on sitä junnaamista. Ensimmäisestä en ole varma.)

Tekemällä katoaa touhuun liittyvä romantisointi ja harhakuvat. Paljastuu todellisuuden oikea luonne. Se ei ikinä vastaa täysin harhakuvaa. Ei sen pidäkään, koska vain todellisuus ratkaisee. Vain todellisuus on tärkeää.

Ajattelussa eli harhakuvissa [1] pitäytyminen on jollain tapaa lohdullista ja turvallista. Pitää vain muistuttaa itselleen, että turvallisuuden tunne on väärä tavoite.

[1] Tämä on muuten yleinen retorinen keino tietyssä kirjoittajapiirissä. Otetaan käsite ja laitetaan sen perään ilman eri selittelyjä ristiriitainen näkemys suoralla "eli xxx" -ilmaisulla.

Virheestä aloittaminen

2008-08-04T15:00:00.000+03:00

Tarkoitukseni on tehdä mahdollisimman paljon virheitä. En halua todistaa maailmalle mitään, vaan haluan opettaa hartioitteni yläpuolella möllyvälle lihakasalle, että se on ainoa tapa saada mitään aikaiseksi. Raukkaa kun on ohjelmoitu välttelemään virheitä, mitä se ei omaksi vahingokseen tiennyt suureksi valheeksi. Ketään ei tietysti voida syyttää tästä ohjelmoinnista vaan kyseessä on monimutkainen yhdistelmä erilaisia syntyperäisiä ominaisuuksia, jotka kokonaisuutena luovat perustavanlaatuisen virheen järjestelmässä.

Ilmeisesti kyseinen virhe on jotakuinkin kaikissa ihmisissä. Jotka ovat tämän vian oppineet jollain tavalla kiertämään voivat pitää itseään onnekkaina. Virheiden tekemistä pitäisi opettaa koulussa, mutta valitettavasti opetus on juuri päinvastaista. Koulussa opetetaan välttämään virheitä, mikä on jotakuinkin tuhoisin opetus, jonka voi kehenkään istuttaa. Toki lapsille sanotaan, että "saa tehdä virheitä", mutta se kaikuu kuuroille korville, koska virheiden tekemistä ei koskaan palkita. Lapset ovat luonnostaan hyviä tekemään virheitä, mutta valitettavan hyviä myös oppimaan pois siitä taidosta.

Noh, joka tapauksessa.

Tämän nettipäiväkirjan perustaminen oli virhe, tämän tekstin kirjoittaminen ja julkaiseminen olivat virheitä, mutta olen tyytyväinen, että tein ne. Seuratkaa esimerkkiä.